P
pohdintaa
Vieras
Olen 27-vuotias nainen, opiskelija vielä. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 6 vuotta ja perheellistymisestäkin olemme jutelleet. Mulle ei ole missään vaiheessa ollut päivänselvää, että haluaisin lapsen, jotenkin luonnollisempaa on ollut ajatella itseäni yksin (ehkä miehen kanssa) elämässä. Mies on kuitenkin päälle 30 ja toivoisi jossain vaiheessa perhettä, en kuitenkaan usko, että jos syystä tai toisesta emme voisi saada lasta, hänene elämänsä menisi pilalle. Mä en tunne olevani valmis lapseen vielä, lienenkö koskaan, seuraavat asiat mietityttää:
Pelkään synnytystä, raskautta ja kaikkea siihen liittyvää. Pelkään, että en saa sektiota halutessani ja joudun synnyttämään alakautta ja koen traumatisoidun kivusta ja saan pahat vauriot loppuiäkseni ja puran katkeruuteni mieheen ja lapseen. Oman kropan kunto on tärkeä asia.
En ole vauvoista oikein mitään mieltä. Ahdistaa ajatus siitä, että joudun imettämään jotain monta kuukautta ja hän on 24/7 läsnä. Ajatus, että joku ottaa ruokaa minusta, ei tunne ihanalta, vaan pelottavalta ja kahlitsevalta. Jos en haluakaan imettää, jotta hoitovastuu saadaan molemmille ja ei tarvitse olla vauvassa niin kiinni, niin lynkataanko minut? Miten jaksan itkevää lasta, häiriinnyn melusta aika helposti, tarvitsen paljon unta myös.
Ylipäänsä jaksaminen mietityttää. Joudunko muuttumaan ihmisestä äidiksi? Onko mulla lupa jatkaa omien tärkeiden juttujeni parissa, vai pitääkö mun edes muodon vuoksi istua hiekkalaatikolla ja työntää vaunuja ja puunata kotia ainakin eka vuosi, ilman kaipuuta muuhun? Miksi kaikki odotukset kohdistetaan naiseen? Onhan sillä lapsella isäkin. Murr!
En myöskään haluaisi nuorena muuttua käveleväksi, ylipainoiseksi, huonoryhtiseksi haamuksi, joka ei ole enää kiinnostunut mistään ja elämän tarkoitus on selviäminen väsymyksestä ja seuraavasta päivästä.
Minua ärsyttää ihan suunnattomasti, kun nainen joutuu kokemaan sen kaiken paskan lapsen hankkimisessa. Ensin vuosi elämästä ison vatsan kanssa rämpiessä, sitten kuoleman tuskissa sairaalassa ja lopulta vielä pitäisi hymyssä suin eristäytyä kotiin (no ok, vaunukävelyt ja perhekahvilat on sallittu). En myöskään ole ikinä erityisemmin nauttinut lasten kanssa touhuamisesta, heidän juttunsa ovat pääsääntöisesti ikävystyttäviä itsestäänselvyyksiä ja se kohtuuton itsekkyys, joka on tietty kehitykseen kuuluvaa, ärsyttää.
Noh, kaikesta huolimatta voisin ehkä haluta yhden lapsen jossain vaiheessa. Kahden kanssa saisikin jo heittää hyvästit työelämälle. Oma luultavasti on eri asia kuin kokemukset muiden lapsista. En tiedä milloin olisi sopiva aika, vai onko se lapsi sittenkään mun juttu.
Pelkään synnytystä, raskautta ja kaikkea siihen liittyvää. Pelkään, että en saa sektiota halutessani ja joudun synnyttämään alakautta ja koen traumatisoidun kivusta ja saan pahat vauriot loppuiäkseni ja puran katkeruuteni mieheen ja lapseen. Oman kropan kunto on tärkeä asia.
En ole vauvoista oikein mitään mieltä. Ahdistaa ajatus siitä, että joudun imettämään jotain monta kuukautta ja hän on 24/7 läsnä. Ajatus, että joku ottaa ruokaa minusta, ei tunne ihanalta, vaan pelottavalta ja kahlitsevalta. Jos en haluakaan imettää, jotta hoitovastuu saadaan molemmille ja ei tarvitse olla vauvassa niin kiinni, niin lynkataanko minut? Miten jaksan itkevää lasta, häiriinnyn melusta aika helposti, tarvitsen paljon unta myös.
Ylipäänsä jaksaminen mietityttää. Joudunko muuttumaan ihmisestä äidiksi? Onko mulla lupa jatkaa omien tärkeiden juttujeni parissa, vai pitääkö mun edes muodon vuoksi istua hiekkalaatikolla ja työntää vaunuja ja puunata kotia ainakin eka vuosi, ilman kaipuuta muuhun? Miksi kaikki odotukset kohdistetaan naiseen? Onhan sillä lapsella isäkin. Murr!
En myöskään haluaisi nuorena muuttua käveleväksi, ylipainoiseksi, huonoryhtiseksi haamuksi, joka ei ole enää kiinnostunut mistään ja elämän tarkoitus on selviäminen väsymyksestä ja seuraavasta päivästä.
Minua ärsyttää ihan suunnattomasti, kun nainen joutuu kokemaan sen kaiken paskan lapsen hankkimisessa. Ensin vuosi elämästä ison vatsan kanssa rämpiessä, sitten kuoleman tuskissa sairaalassa ja lopulta vielä pitäisi hymyssä suin eristäytyä kotiin (no ok, vaunukävelyt ja perhekahvilat on sallittu). En myöskään ole ikinä erityisemmin nauttinut lasten kanssa touhuamisesta, heidän juttunsa ovat pääsääntöisesti ikävystyttäviä itsestäänselvyyksiä ja se kohtuuton itsekkyys, joka on tietty kehitykseen kuuluvaa, ärsyttää.
Noh, kaikesta huolimatta voisin ehkä haluta yhden lapsen jossain vaiheessa. Kahden kanssa saisikin jo heittää hyvästit työelämälle. Oma luultavasti on eri asia kuin kokemukset muiden lapsista. En tiedä milloin olisi sopiva aika, vai onko se lapsi sittenkään mun juttu.
Älä hyvä ihminen hanki lasta ainakaan vielä vähään aikaan, jos ei näkemyksesi muutu, niin älä koskaan.