Onko muita keille "kotiäitiys" ei vaan sovi...?

En ole mikään uraihminenkään, mutta siis ihan hyvin koulutettu (kork.koulututk.) ja lahjakkaaksikin sanottu. Mulla ei ole vakityötä, koska elämä vain nyt on vienyt niin...miehen työn perässä muutettiin aikoinaan ja siksi jouduin luopumaan ekasta vakityöpaikasta. sen jälkeen olen tehnyt pätkiä aina lasten välissä. Lapsia siis neljä. Opiskellut olen aina aika ajoin jotakin lisäpätevyyttä, joten vähän "suorittajatyyppiä" taidan olla.

Niin, rakastan lapsiani yli kaiken ja olen koti-ihminen siinä mielessä, että tykkään sisustaa ja viihdyn kotona, mutta "kotiäitinä" oleminen ei vain tunnu mun jutulta. Kärsin siitä kovasti ja koen syyllisyyttä. En kestä näitä ainaisia rutiineja, loppumattomia kotitöitä, jatkuvasti epäsiistiä kotia, joka pursuaa tavaraa, en jaksaisi lasten kinasteluja, nahisteluja, vaatimuksia...Hermoni menevät jatkuvasti ja minusta on alkanut tulla hyvin kyyninen ihminen. Ennen esimerkiksi pidin lapsista ihan aidosti, mutta nykyisin välillä tuntuu, että kestän kyllä juuri ja juuri omat lapseni, mutta en jaksa hirveästi esim. lasten kavereita...En toki näytä sitä, mutta näin tunnen. Ehkä olen vain lopen uupunut ja väsynyt, mutta reagoin näin? Kukaan ei pakota minua olemaan kotona ja kuopuskaan ei ole enää ihan vauva, joten kyllähän tässä elämänmuutos olisi kai paikallaan...

 

Täällä myös. Mulla tosin vasta yksi lapsi joka alle vuoden mutta tuntuu että ei kotiäitiys sovi yhtään Harmittaa toisaalta kun pitäis nyt vaan nauttia tästä kun saa olla lapsen kanssa kotona!

 

Mulle sopis kyllä tosi hyvin, jos ei olis noita lapsia tossa nahistelemassa ja sotkemassa mun siivouksia.

 

No lähde nyt ihmeessä etsimään itsellesi jotain mielekästä tekemistä. Olet silloin taatusti onnellisempi ja miellyttävämpi äitinä ja puolisonakin.
Etköhän sinä ole jo oman osasi tehnyt kotiäitinä. Maailma odottaa

 

No aika lailla niinku mun näppikseltä!

 

Ei se vaan taida sopia kaikille. Täällä kans yksi korkeakoulutettu kärvistelee kotona kun lapsi ehti tulla ennen työpaikkaa. Niin kovasti kaipaan pois kotoa ja sosiaalisia ympyröitä. Niin kovasti nämä seinät ahdistavat. Kovasti koitan työtä metsästää.

 

Täällä sama, tää kotiäitiys ei vaan ole mun juttu, vaikka lapsia on vain yksi. Tuntuu päivittäin että seinät kaatuu päälle, eikä vaan jaksa. Onneksi kohta pääsen koulunpenkille jos se auttaisi.

 

Oletan, että olet ollut jo melko monta vuotta kotona lastesi kanssa, joten
eiköhän nyt ole aika mennä jo työelämään? Mitä mieltä olet? Kuinka pitkä työura sinulla
on?

 

En olen yhtä mittaa ollut kotona kuin max 2 vuotta. Töitä valmistumisen jälkeen olen tehnyt n.5 vuotta, tosin hyvin pätkissä n.2kk-reilu 1 vuosi johtuen tilanteestani. Kotona olen siis ollut 1-2 vuotta jokaisen lapsen syntymän jälkeen. Nyt kuopus 1,5v. ja olin itse asiassa aikonut lähteä töihin nyt syksyllä. Sainkin sitten yhden opiskelupaikan ja opiskelen tulevan vuoden monimuoto-opiskeluna, joten olen tulevan lukuvuoden sekä kotona että opiskelen. Luulen, että se parantaa tilannettani. Toisaalta mua harmittaa nämä tuntemukset siitä, että "kotonaoleminen" lasten kanssa on ollut mulle aina vähän takkuista. Haluaisin ymmärtää itseäni paremmin ja tajuta, miksi mulle asia on niin kompleksinen? Miksen voi vain olla vähään tyytyväinen, uhrautuva kotiäiti, joka ei marise tyhjästä?

 

Mulle sopis kyllä tosi hyvin, jos ei olis noita lapsia tossa nahistelemassa ja sotkemassa mun siivouksia.

En jaksa suoraan sanottuna olla vuosikausia kotona.

Tein osa-aikaisesti töitä lasten välissä (ikäeroa 1v10kk). Päivät olin lapsen kanssa kotona ja muutaman illan viikossa töissä. Pelasti varmaan mun mielenterveyteni.

 

Ekan, ja tokan lapsen äitiysloman jälkeen voin sanoa että nautin työelämästä..
Mutta nyt kolmannen lapsen kohdalla, nautin olla kotona. =)

 

Samalta tuntuu. Oltu nyt lasten kanssa kohta 3kk kotona ja odotan maanantaita kuin kuuta nousevaa - lapset päiväkotiin ja itse koululle. Rakastan lapsiani, rakastan kotia, mutta liika on liikaa

 

:wave: Nää rutiinit vaan alkaa tökkimään joten palaan töihin kun äippäloma loppuu

 

:wave:

Yksin tuon muksun kanssa kun elelee niin sitä tarvii välillä muutakin keskustelua, kun mitä sen muksun kanssa juttelee.
Oltiin nyt kesällä 2kk kahestaan kotona, hyvin harvoin nähtiin ketään tuttuja. Kyllä sitä odotti että päiväkoti alkaa taas

 

Ekan, ja tokan lapsen äitiysloman jälkeen voin sanoa että nautin työelämästä..
Mutta nyt kolmannen lapsen kohdalla, nautin olla kotona. =)

Paljonko mahtaa olla ikäeroa? Entä muu elämäntilanne sulla? Mä olen nauttinut kaikkien lasten vauva-ajoista suunnattomasti, aina enemmän, kun oli kyseessä kolmas ja neljäs. Minusta on ollut siis ihana olla raskaana, synnyttää ja hoitaa vauvaa...Mutta sitten kun tähän palapeliin yhdistetään kaikki muu elämä; isompien lasten hoitaminen, kinastelut, jokapäiväiset arkirutiinit ja meillä vielä talonrakentamisprojekti, tuntuu että on tosi riittämätön. Ehkä vaadin itseltäni liikaa ja siksi mun on vaikea olla kotiäitinä?

 

Vanhin meni just ekaluokalle, ja nuorin on puolitoistavuotias.
Mies töissä inhosin olla raskaana, olin töissä samaan aikaan, toisen raskauden aikana luvutin.
Ei ollut kiva oksennella asiakkaitten nähden, ja veto oli poissa..
Tappeluita on, ja rutiineit n (nyt vielä paremmin kun arki alkoi).
Talon rakennus koettu kans osaksi, mies töitten jälkeen paljon tontilla.. Ja monta kuukautta.
Nyt rempataan vanhaa.

Mun oli vaikeaa ennen olla kotona, kun tuntui että ei ole tarpeeksi tekemistä.
Päivät vietän lasten, ja kavereitteni kanssa. Loppuiltapäivän/illan pyhitän kavereille ja rempalle ja miehelle. Tai sitten vaan heitän lonkkaa.
Lapset osallistuvat aika paljon kaikkeen oman jaksamisen mukaan.

Kuulostaa seesteiseltä, mutta kyllä ärräpäitä lentelee..