Onko muita jotka olleet saman miehen kanssa jo todella kauan

Heips!

Itse täytän tänä vuonna 33 vuotta (mies 36) ja yhdessä ollaan oltu lapsesta asti. Minä olin 15-vuotias ja mies 18 kun yhdessä alettiin olemaan. Eli joulukuussa yhteiseloa tulee jo yhteensä 18 vuotta, joista naimisissa oltu 10.

Meillä oli ensimmäiset vuodet niin rakkaudentäytteisiä ja oltiin toisissamme kiinni kuin paita ja peppu. Jatkuvasti toisten kimpussa olemista ja suukottelua yms.
Nyt jotenkin on tullut sellainen haikea fiilis, enää en saa kokea sellaista "huumaa"...
Olen yrittänyt miehelle jutella, että olisi ihanaa kun välillä olisi sellaista kuin ennen jne. Tuo ukkokulta on vaan niin perusjuntti suomalainen mies joka ei paljon puhu eikä pussaa (siis nykyään) eikä paljon rakkaudentunnustuksia viljele vaikka niitä aina välillä kerjään ja anelen.
Seksi on aika tavallista ja aina niin samanlaista...
Toki nämä on asioita jonka eteen voisin itsekin tehdä jotain... tiedän.

Mulla varmaan nyt nämä fiiilkset ja ajatukset johtuu pitkästi tästä raskaudesta kun mieli myllertää ja mielestäni mies ei tarpeeksi huomioi minua eikä ymmärrä näitä mun melankolisia päiviäni.
Tämä raskaus on vielä sellainen yllätys, joka oli miehelle totaalinen shokki kun lapsiluku piti olla jo täynnä ja sitten tulinkin raskaaksi eli tämän asian tiimoiltakin olen monet porut parkunut.

Ihan mielenkiinnosta kyselen miten muilla on sujunut elämä ja vieläkö rakkaus roihuaa? Mulla itselläni on välillä tunteet vuoristorataa eli ns. tavallinen arki kyllästyttää ja oman ukon naamataulukin saa ärsyttämään. Sitten on välillä niin rakastunut taas ja haluaisi niin kauheasti vaan hellyttä ja "nyhjäystä" niin kuin silloin joskus.

Vinkkejä olisi vielä muutenkin kiva saada, millä motivoisi itseään ja mitä voisi itse tehdä parisuhteen eteen?
Mulle on jotekin tullut nyt sellaisiakin ajatuksia, että pelottaa jos mies löytääkin uuden tai jotain...

 

Tämä on ehkä sellainen vastaus mitä et halua... Olin 15 v ja mieheni 24 v, kun tapasimme. Ekan lapsen syntyessä olin 21 v ja toisen 25 v. Nyt Vuoden 2000 kieppeillä aloin tuntea vähän samanlailla kuin sinä, mutta erona se, etten edes halunnut tehdä mitään suhteen parantamiseksi. Ihan hyvä mies, mutta kun kipinä puuttui. Minulla ei ollut mitään mielenkiintoa häntä kohtaan. Seksiä korkeintaan kerran vuodessa, ja senkin annoin säälistä. Seksi loppui sitten kokonaan. Ja niinpäs useamman vuoden harkinnan jälkeen tuli ero vuonna 2005, minun tahdostani. Yhdessä ehdimme olla 19 vuotta, joista naimisissa 13 v. Nyt olen 35 v, kohta 36 ja elän avoliitossa uuden miehen kanssa, tapasin hänet oikeastaan heti eron jälkeen. Raskaus nyt puolessa välissä.

Ja miksikö vastasin sinulle... Tulipas vain mieleen, että sinulla ymmärtääkseni on kipinä ja halu jäljellä yhteiseloon. Viettäkää mahd. paljon aikaa yhdessa, vaikka yksityisyyttäkin välillä tarvitaan. Älä anna teidän ajautua erilleen, älä anna tunteiden kuolla. Tunteiden kuoltua kaikki on jo myöhäistä. Kerro miehellesi mitä haluat, mitä tunnet, mitä pelkäät ja kuuntele myös hänen vastauksensa samaan asiaan. Yhdessä homma toimii. En nyt tiedä, oliko tästä sinulle mitään apua, tulipahan vain purettua omia ajatuksia. :/

 

Olen ollut saman miehen kanssa pian 24 vuotta, joista 17 naimisissa. Olin tavatessamme 14 ja tuleva mieheni 17.
Kyllä se arki välillä meilläkin tuntuu tylsältä, tasapaksulta jne., mutta myös tutulta ja turvalliselta. Rakkautta meillä on edelleen paljon toisiamme kohtaan, vaikka mieheni onkin "tyypillinen suomalainen jörö", eikä paljon semmoisista asioista puhu. Rakkaus on kuitenkin äänensävyssä, katseissa, pienissä hipaisuissa jne havaittavissa.
Jossakin vaiheessa suhteemme alkoi olla jo hieman lattea, mutta otin itseäni niskasta kiinni ja aloin osoittaa tunteitani enemmän miehelleni halauksin ja pussailuin vaikka kesken ruoan laiton ja nyt meillä menee todella hyvin joka suhteessa.

Panosta suhteeseenne pienin asioin ja niistä kasvaa isoja rakkauden ja välittämisen virtoja!

 

Ollaan oltu yhdessä 15 vuotta ja tunnistan tuon parisuhteen "arkipäiväistymisen" todella hyvin! Olisihan se kiva, jos sitä alun huumaa kestäisi pidempään,mutta kyllä tämä pitkä suhde on kuitenkin tylsineenkin vaiheineen ihan "ok"

 

No en tiedä lasketaanko 10v yhteiselo pitkäksi, mutta minulle se on aika pitkä aika saman miehen kanssa =)

Meillä kyllä on sopivasti sitä erkista eloa ylä-ja alamäkineen.
Romantiikkaa kyllä löytyy edelleen= kynttilä/viini-illallisia :heart:

Oma siskoni on ollut saman miehen kanssa jo 31vuotta (täyttää 50v ens keväänä) =)

 

14 vuotta yhteiseloa =) . Ja vaikka takkua tulee välillä, niin muutaman tunnin päästä kaamee olo, jos toinen vaikka kiukuspäissään lähtee jonnekkin, että tuleeko se takas vai jättikö mut :/ . Eli rakkaus muuttuu, jos se olis huumaa vaan koko ajan, niin eihän sitä edes tunnistais huumaksi. Anna itelles aikaa ja miehelles aikaa ja väljyyttä tehdä omiakin juttuja, joista sitten voitte toisillenne kertoa. Tehkää yhteisiä asioita, mutta tehkää eri asioita, joita voitte jakaa iltapuuhina vällyjen alla sipisten.. :flower:

 

En tiedä, ollaanko miehen kanssa oltu nyt niin "todella kauan" yhdessä... kun siis vertaa muihin täällä kirjoittaviin :\|.

Jokatapauksessa... 12 vuotta tuli tuossa täyteen, joista 8 naimisissa. Alettiin seurustella lukiossa, ikää oli minulla tuolloin 19, miehellä 18. Ensimmäinen lapsi saatiin aikaiseksi vasta nyt =). Katsokaas... hiljaa hyvä tulee .

 

Me ollaan oltu yhdessä 15v, joista naimisissa 11v. Meillä on ollut tunteiden suhtaan lämpimämpiä ja viileämpiä vaiheita. Kylmiä vaiheita ei vielä ole ollut. Parisuhteeseen satsaamalla suhdetta on aina saanut petrattua. Ollaan juteltu asiat halki ja suunniteltu ja muisteltu yhteiselämäämme. Vietetty kahdenkeskeisiä viikonloppuja ja käyty matkalla ilman lapsia.

Sinun kannattaisi varmaan keskustella miehesi kanssa tunteistasi ja tarpeistasi. Raskauden aikana tuollaiset tuntemukset ovat aivan normaaleja. Miettii ja puntaroi elämäänsä jne.

Te olette olleet yhdessä melko nuoresta lähtöisin, joten se voi olla osasyy tähän tilanteeseesi. Itse olin jo 23v kun rupesimme seurustelemaan, joten useampia suhteita oli jo takana. Kaverini meni naimisiin ensirakkautensa kanssa ja 35v hänelle tuli tarve kokeilla muita miehiä.

Toivottavasti sinulle ei tule tämä vaihe päälle. Mielestäni rakkauden kipinän saa uudelleen syttymään kunhan vaan haluaa. Huomioimista, keskusteluja, yhteistä aikaa ja halua pysyä yhdessä ja saada suhde paremmaksi. Sinun tapauksessa raskaus on aika suuri syy tuntemuksiisi. Raskaana oleva kaipaa huomiota ja hellittelyjä kahta enemmän.

 

Minä rupesin seurustelemaan exäni kanssa 17-vuotiaana, yhdessä ehdittiin olla 15 vuotta, joista naimisissa 5, yksi yhteinen lapsikin hankittin. Sitten mies petti ja halusi erota. Se oli kuin maailmanloppu.

Nyt olen uusissa naimissa, saman miehen kanssa jo siis 6 vuotta yhdessä, josta naimisissa 4 vuotta, yhteisiä lapsia on 2. Toivottavasti me saamme viettää elämämme loppuun yhdessä.

 

\

Ja miksikö vastasin sinulle... Tulipas vain mieleen, että sinulla ymmärtääkseni on kipinä ja halu jäljellä yhteiseloon. Viettäkää mahd. paljon aikaa yhdessa, vaikka yksityisyyttäkin välillä tarvitaan. Älä anna teidän ajautua erilleen, älä anna tunteiden kuolla. Tunteiden kuoltua kaikki on jo myöhäistä. Kerro miehellesi mitä haluat, mitä tunnet, mitä pelkäät ja kuuntele myös hänen vastauksensa samaan asiaan. Yhdessä homma toimii. En nyt tiedä, oliko tästä sinulle mitään apua, tulipahan vain purettua omia ajatuksia. :/

Tämä vieraan ohje vei sanat suustani. Juuri näin minäkin olisin neuvonut sinua. Joten jos edes pieni kipinä ja halu olla yhdessä on jäljellä, älä anna kipinän sammua. Miehet nyt ovat välillä tuommosia; meillä mies aina vetoaa vanhaan vitsiin "että kyllä minä sitten ilmotan jos asiat muuttuu..."). Joten yritetään kestää näitä mörököllejä, ja tehdään omalta puoleltamme parhaamme ja ennen kaikkea tehdään selväksi miehillemme, että ei ole toista niin rakasta ja tärkeää (lapsia lukuunottamatta)ihmistä tässä maailmassa.

 

No, mä olin vielä 17 ja mieheni 23 kun alettiin seurustelemaan. Reilu puol vuotta tapaamisesta mentiin kihloihin, kihloissa oltiin noin 11 v kunnes vajaa 2 v sitten mentiin naimisiin. Mielestäni olemme olleet pitkään yhdessä!
Arki on tasapaksua perhe-elämää, mutta en muuta kaipaakaan. Eihän sitä voi enää olla alkuajan huumaa! Rakastan miestäni tosi paljon, mutta varsinaista "kipinää" ei kyllä enää ole- itseäni seksi ei liiemmin edes kiinnosta. Mutta tässä sitä ollaan ja elellään eikä vaihtaminen ole käynyt edes mielessä- eihän se mies vaihtamalla parane, vai miten se sanonta menee?

 

Joulukuussa tulee 14 vuotta ydessä oloa täyteen, naimisissa ollaan oltu 12v. Vieläkin on sellanen "kipinä" tallella kuin alkuaikoinakin. Nyt neljättä odotan ja tunteet ovat myllerryksissä, toivottavasti mies jaksaa vielä kerran oikkuiluni? :heart: =)

 

Moi taas
Kiva lukea teidän viestejä kun ymmärsitte mitä tarkoitinkin.
Minulla on tuo mies juuri sellainen kuin joku kirjoitti, että "ilmoittaa sitten jos asiat muuttuu" eli joskus kun tivaan että rakaastaako enää ja blaa, blaa niin hän on tyyliin, että tottakai rakastaa ei kait siitä tarvitse lehteen kuuluttaa
Nyt vaan todellakin raskausaikana on niin herkillä, että haluaisi kaikki maailman hellyydet ja rakkaudenosoitukset itselleen.

Ja sen verran noista omista tunteista vielä, että vaikka on päivä jolloin toisen naamataulukin ärsyttää niin en silti haluaisi vaihtaa poiskaan. Eli sellainen "tasainen rakkaus" kuitenkin on toista kohtaan.
Välillä vaan kaipaa sitä kipinää mikä oli joskus. Silti olen realisti ja tiedän, että kyllä se alkuhuuma laantuisi sen uudenkin kanssa ja ei tuo mies niin huono ole, että uskoisinkaan vaihtaen paranevan.
Me ollaan kuitenkin niin samanluonteisia ja samat mielenkiinnon kohteet yms.

Mies on paljon tienpäällä reissutöissä, joten siitä varmaan johtuu välillä nämä fiilikset, että löytääkin uuden tai jotain. Mulla on nyt tästä raskaudesta johtuen oma itsetunto aika nollissa kun näytän ihan muumimammalta näine läskeineni... niitä on nimittäin tullut ja siihen liittyen pidän itseäni vastenmielisenä (siis esim. eroottisessa mielessä) ja oletan tietysti että mieskin pitää, vaikka sanookin muuta kun kysyn.
Sitten oletan, että hän katselee vaan niitä hehkeitä pimuja muualla :ashamed:

 

Yli 18.v yhdessä, 8.v naimisissa. pääasiassa asiat on enemmän kuin hyvin, minä kun taas nautin siitä että arki on jopa tylsää, ainakin yllätyksetöntä. olemme yhdessä 24h/vrk koska olemme molemmat samassa yrityksessä töissä eli olemme maatalousyrittäjiä.
3lasta on josta pienin reilut 1.v. Toki minäkin kerran kuussa 2päivää ennen menkkoja olen pois lähtemässä mutta onneksi on tuo tunne aina hävinnyt kuukautisten mukana... joten kiitollinen olen ihanasta äijästäni!

 

Me on oltu 12v naimisissa, sitä ennen seur.2 vuotta. Pari vuotta sitten käytiin viikonlopun mittainen ME-leiri, se oli jotenkin hirveän hyvä. Paljon aukeni asioita, joista olin luullut sitä ja tätä,ja pitänyt niitä niin selvinä asioina, että en edes ollut tajunnut ottaa puheeksi. Siis meillä ei ollut mitään kriisiä,tavallista harmaata perhe-elämää, mutta tuo viikonloppu oli meidän suhteessa tosi merkityksellinen. Mulle se opetti kirkkaimmin sen, etten voi IKINÄ tietää mitä toinen ajttelee, ellen kysy. Ja tämä simppeli juttu on poikinut paljon hyvää. SUOSITTELEN.

 

Meillä yhteistä taivalta on kestänyt ( vaihtelevalla menestyksellä) yli 11v.
Avioero astuu virallisesti voimaan 1.12 mutta ei tuo ukko tosta ole mihinkään vielä lähteny vaikka kirjoilla ei täällä enää olekaan ni se on silti ku ihottuma... ei lähe ees raapimalla veke...

ei sillä että haluisin sen mihkää lähtevän.te se on ollu tän vuoden sellanen levoton sielu.Sillä oli suhdeki tuolal ulkomailla missä se on joka toinen kuukausi nyt ollu kuukauden kerrallaan...

niin,tunnettu ollaan jo 19v vaikkei olla mitäämn lapsuuden ystäviä vaan ihan aikuisella iällä ollaan tutustuttu...

No, eiköhän tuo tuosta rauhotu kun on jonku aikaa eläny "poikamieselämää" ...Sen aika sitten näyttää

 

Me on oltu yhdessä 16 vuotta ja 14,5v naimisissa. Itse en ole edes muiden kanssa seurustellut. Välillä on mennyt tosi huonosti ja meinattiin erota, mutta onneksi ollaan edelleen yhdessä. Lapset 8v ja 4v on vaan lähentänyt meitä.

Mitään suurta romantiikkaa tai muuta en kaipaa. Tavallinen arki yhdessä riittää aivan hyvin.

 

Me ollaan oltu aviossa 14 vuotta ja yhteisiä lapsiakin siunaantunut viisi. Kyllähän suhde muuttuu ajan myötä. Se on tasaista yhdessä oloa, ystävyyttä ja välittämistä. Kuitenkin tunnen edelleen päivittäin niin kuin alkuaikoina sen kutkuttavan tunteen vatsan pohjassa, kun tapaamme työpäivän jälkeen. Se on mahtava tunne ja uskomatonta!

 

Meillä yhteistä taivalta takana pian 11v, eli ei läheskään niin kauan, kuin mitä joillakin. Tavattiin "kypsällä" iällä ja mentiin liki samantien yhteen.
Naimisissa oltu 5 vuotta, kaksi lasta on saatu.
Eihän se meilläkään mitään romanttista hehkutusta enää ole, mutta rakastan miestäni yli kaiken. Hän on niin turvallinen ja vakaa, että muuta en haluakaan. Joku voisi käyttää termiä tylsän turvallinen, mutta yhdessä varsin huonossa suhteessa olleena, osaan arvostaa sitä, että mies pitää sen mikä lupaa.
Yhteinen aika on kortilla, oikeastaan se on aika olematonta, mutta niin se vaan pienten lasten kanssa on. Isovanhemmista toinen puolisko on työelämässä vielä ja toinen on jo sen verran vanha, että kovin pitkäksi aikaa ei lapsia heille voi viedä.
Joskus otetaan irtiotto vaikka elokuvan ja hyvän ruoan parissa lähikaupungissa. Ulkonajuhlimiset yhdessä ovat harvinaisia. Yleensä jompikumpi on lasten kanssa kotona.
Mutta kaikesta huolimatta, olen todella onnellinen. Elämä on kolhinut viime vuosina sen verran, että osaan tätä arkista onnea arvostaa.<br><br>

 

Yhdessä on oltu 20 vuotta, naimisissa 14 vuotta =) Siihen aikaan kuuluu niin hyviä kuin huonojakin aikoja. Monesti on käynyt mielessä, että helpommalla pääsisi, jos luovuttaisi. Mutta mutta..... takana on niin pitkä yhteinen taival. Voisi sanoa, että olemme kasvaneet aikuisiksi yhdessä. Tuntuisi tosi tyhjältä ja orvolta ilman tuota samaa kumppania. Niinpä olen arvellut eläväni lopun ikääni saman ukon kainalossa, mutta kehitystä tämäkin suhde vaatii.

Kehitystä tulee vain töitä tekemällä =) Keskustelua täytyy oikein harjoitella. Kummankin täytyy osata kertoa toisilleen omista tunteistaan ja toiveistaan. Ei toinen ihminen osaa lukea toisen ajatuksia =) Välillä on hyvä muistella, miksi aikannan toiseen rakastui. Ehkäpä niitä piirtetä vieläkin on toisessa tallella.

 

Meillä yhteistä taivalta tulee ensi kuussa 16 vuotta. Naimisissa ollaan oltu 7 vuotta. lapsia on 5+masu-asukki.. :heart:
on aikoja että ero on ollut hiuskarvan varassa, mutta meillä taitaa olla kanssa tämmönen ns. "ikuisuusjuttu" koska yhessä on pysytty hankaluuksista huolimatta.. no senkin aika sitten näyttää.

 

reilu 12 vuotta yhdessä, joista 10v naimisissa. Ei mitään suurempia riitoja(muutama kerta niin et parin päivän mökötys )Enemmänkin sellaista väsymyksen tuomaa äksyilyä välillä. No joo, joskus oon itsekseni miettiny et oiskohan parempi/helpompi itsekseen kun on joku asia kovasti suututtanut.
Eikä seurustelun alku ollut mitään "ensisilmäyksellä", mut siitä ne tunteet vahvistui. Ja sit kun kolahti niin kolahti kunnolla!

Meillä oli ongelmia lasten saamisessa(esikoisen jälkeen), mutta ei sekään varsinaista kriisiä tuonut,tai päinvastoin enempää kasvattanut yhteenkään vaikka iso koettelemus onkin. Mut en tiedä että oliko siinä kuitenkin syytä tai osasyytä sairastumiseeni.
Ajatellaan monista asioista samalla lailla =)
Monesti onkin ollut niin että toinen on jotain sanonut tai kysynyt, niin toinen vastaa et just samaa ajattelin mut ennätit ensin =)

Kai me vaan kuulutaan yhteen... :heart:

 

Mukava lukea suhteista rehellisesti kirjoitettuna.

Ollaan tuon ukkelin kanssa oltu kimpassa lähes 20v.

Minä 14-vuotiaasta, mies muutaman vuoden vanhempi.

Lapsia on monta.
Meilläpä kävikin niin, että erottiin tässä välillä lähes pariksi vuodeksi.
Muutettiin eri osoittteisiin ja molemmilla oli uusi suhde.

Mentiin sitten takaisin yhteen ja tässä sitä olla porskutellaan.
Kyllä tässä kaipaisi jotain kahdenkeskeistä aikaa ja aikaa todella hoitaa parisuhdetta.
Tumteet on aika jäissä, kun 5vuoteen ei olla kahdestaan käyty missään.

Eli siinä se minusta on, aikaa toisille ja keskusteluja!!
Toisen huomioimista arjenkin keskellä, mutta joskus myös niitä kahdenkeskisiä hetkiä.
Lapset on hetken lainasssa, muuta se puoliso on ja pysyy.
Tahtoo itsellä ainakin olla niin, että lapset menee aina ykkössijalle ja jää tuo ukko-kulta aina kakkoseksi...

Yritetään siis huomioida toinen toisiamme ja tänä viikonloppuna olis hyvä aloittaa!
Vinkkejä?!

 

Meillä mies eilen yömyöhällä taas hemmotteli minua, kynttilöitä laittoi monen monta olkkariin, hyvää viiniä, rakkautta ja hellyyttä :heart:

Kummasti jaksaa tällaisten takia arkea eteenpäin, kun rakastaa ja saa rakkautta :heart:

 

No, en tiedä kauanko on kauan, mutta ainakin tuttavapiirissämme 13,5 vuoden yhteiseloamme on pidetty pitkänä.

Ei meillä mitään kummempaa salaisuutta ole - satumme vaan olemaan toistemme parhaat ystävät - olimmehan ystäviä jo ennen seurustelumme alkamistakin. Ja kun olemme molemmat varsin tasaisia luonteita - noin niinkuin enimmäkseen - niin ei noita riitojakaan juuri tule. :wave: