Kyllä vaan ahdisti! Opiskeluaikoina rakastin pientä, keskellä kaupunkia sijaitsevaa, rempattua yksiötäni parkettilattioineen ja rosterikeittiöineen, isot ikkunat, ihanalla paikalla, aivan upea. Sitten vähän myöhemmin, kun meillä oli jo pieni lapsi, jouduimme muuttamaan isosta, laitetusta järvinäköalakolmiosta perinteiseen lähiömuovimattotaloon sen hetkisten taloudellisten vaikeuksien takia. Ihan kamalaa oli. Ei huvittanut tehdä mitään ja asunto näytti ihan laitoshuoneelta muovimattojen ja valkoisten seinien takia, parveke ruma betoniläjä. Pienet ikkunat. Ei tuntunut yhtään kodilta.
Kerrostaloasunnoissa on kyllä tosi paljon eroa. Nyt menee taloudellisesti hyvin ja vakaasti ja omaa taloa olemme etsimässä, jotta pääsisimme kotiin. Vielä asutaan tässä epäviihtyisässä luukussa, mutta kyllä tämän kestää, kun tietää, että asia tulee ihan varmasti muuttumaan, lainan saamme ja näytöissä on kierretty.
Ja juu, ulkoiluun on isopmi kynnys eikä tee oikein mielikään. Omassa pihassa olisi kivempi oleskella, omassa rauhassa. Mua myös ahdistaa kerrostalomme piha, joka sinänsä ihan viihtyisä, mutta se on kerrostalon piha: asfalttia, hiekkaa ja roskakatoksia, leikkipaikka parvekkeiden keskellä, ei siellä tee mieli aikuisen oleskella, lapsi nyt tietty tykkää kun on kiva leikkipaikka. Haluan oman vehreän ja suojaisan pihan, puutarhan.