Onko muita äitejä,jotka ovat YKSIN?Onko vika minussa?

Mulla ei ole yhtäkään äitikaveria, jolle voisi vaikka spontaanisti soittaa ja kertoa huolistaan, arjen iloista tai suruista, onnesta tai nyt mistä vain. Muutama tuttava on, joiden kanssa lähinnä joskus viestittelen tai kirjoitan skypessä. Mutta en tiedä mikä siinä on, onko vika minussa, kun aina ne kuulumisten vaihdot on sellaista "hyvää kuuluu", "on tämä niin ihanaa kolmen lapsen kanssa", "sain ihania ilmaislahjoja jostain" tms..

Kun sitten joskus (huom., en valita usein) yritän avata keskustelua vaikka äitiyden raskaista puolista (vaikkapa nyt huoli lapsesta tai yksinäisyyden tunne), niin jotenkin nuo ihmiset ei kerro mitään itsestään tai jaa kokemuksia. Saattavat sanoa "aijaa" tai "voi että, toivottavasti helpottaa", mutta ei muuta. Miehen sisko on äiti, ja jotenkin hänkin aina vain puhuu positiivisista asioista, siis kaikki on niin ihanaa tms.. Kun sanon että on väsyttänyt tosi paljon niin miehen sisko saattaa vain sanoa "aijaa" ja samaan syssyyn kertoo kuinka hän käy 10 km lenkkejä lapsen päiväuniaikaan ja tekee leivät itse tms.. Tavallaan en saa "syvempää" suhdetta kehenkään mitä kaipaisin kovasti.

Ollaan käyty sellaisessa kerhossa, ja minun on jostain syystä vaikea tutustua ihmisiin.. Olen kertonut itsestäni asioita ja olen aidosti kiinnostunut muista, mutta miksi kukaan ei halua tutustua minuun?

Onko vika minussa? Miksi kukaan ei halua tutustua paremmin? Minulle on jotkut tuttavat sanoneet, että vaikutan ulospäin tosi voimakkaalta ja vahvalta ihmiseltä, jolla ei ole mitään ongelmia ja joka pärjää. En tajua mistä se johtuu, sillä en luule olevani parempi kuin muut, päinvastoin olen ujo. En myöskään ole erityisen vahva tai "pärjäävä" muuten kuin olosuhteiden pakosta. Voisiko tuo "vahva" mielikuva vaikuttaa siihen, että kukaan ei halua tutustua? Vai missä on ongelma?

Vähitellen alkaa ahdistaa, lapsi on nyt 1-vuotias ja näen ehkä kahden kuukauden välein muita ihmisiä. Entiset ystävät ei pidä enää lapsensaannin jälkeen yhteyttä. Eivät pyydä mihinkään, eivätkä ole kiinnostuneita tulemaan kylään (aina siirtävät jonkin syyn varjolla). Skypessä juttelen noin kerta viikkoon jonkun äitituttavan kanssa. Kerhossa tosiaan käydään viikottain, mutta sielläkään en saa sen syvempää aikaiseksi.

Sanokaa missä voi olla vika?

 

ihankuin mun suusta... :/ enkä osaa sanoa missä vika...

 

itsellä tuppaa olemaan vähän samanlaista ongelmaa, mulle voi laittaa tulemaan viestiä jos kiinnostaa :wave:

 

jos yrittää liikaa, sen näkee ja se karkoittaa toiset. lakkaa yrittämästä, hyväksy tilanne. ja tee se aidosti. vain siten elämässä voi ikinä mikään muuttua. ja mistä tiedät, että olisit onnellisempi, jos sinulla olisi laajasti tuttavia? kuka määrittelee, että olet onneton ilman sydänystävää? sinä itse niin. voit määritellä asian uudelleen. jatkat vain kerhoissa käymistä ja nauti lapsesta. aikaa aikaa kutakin.

 

Kuulostaa kovin samanlaiselta kuin mitä oma elämä on, sillä erotuksella että ei käydä kerhoissa.

Ennen lapsen syntymää tosin kuulin että ulkoisesti vaikutan siltä, että ylenkatson muita (tosiaan, olen ujo, ja ei niin helposti tule avattua keskustelua tuntemattomien kanssa, tämä yksi syy kuulemma miksi semmoisen vaikutelman saa).

Mutta mielenkiinnolla kuulen minäkin vastauksia, onko jokaisella tarpeeksi jo kavereita, onko vika itsessä, vai missä mättää.

 

Kuulostaapa tutulta. Minullakin vain tuommosia tuttuja tai kavereita mutta eipä oikeastaan ketää kelle voisi oikeasti soittaa ja sanoa että nyt hajoo pää että lähetäänkö vaikka kaupoille parantaan mailmaa tms...Ja samat on mietteet että minussako se vika on?
Olen kyllä ujo ja varsinkin isossa porukassa (kerhoissa mekin käyty) en oikeen saa suunvuoroa tai tiedä mitä sanoa, vastaan toki jos kysytään jotain mutta siihen se juttelu sitten tyssääkin.
Ja lapsi myös 1v ja olis kiva joskus käydä jossain muutakin kun kaksin lapsen kanssa.

 

:wave: Sama täällä!! On ollut "äitiystäviä", mutta aina kaikenlaisia syitä miksei voida tavata päivisin: lapsilla eri päiväunirytmit, ollaan nuhassa jne. ja sit ne tapaamiset vaan jää ja jää, ja lopulta annan olla...

 

Joo, ihan samanlainen olen kuin sä. Olen kans ihmetellyt miksei negatiivisista asioista voi puhua. Mä olen kai niin syvällinen ja vakava ihminen etten löydä seuraa kovin helpolla.

 

Minä olen samoja asioita miettinyt.
Olen yksinäinen 3:n lapsen äiti. Minulla on paljon tuttavia,joiden kanssa vaihdetaan kuulumisia, mutta hyviä luotettavia ystäviä ei ole.
Kait se vika on sitten minussa.

 

Joo, ihan samanlainen olen kuin sä. Olen kans ihmetellyt miksei negatiivisista asioista voi puhua. Mä olen kai niin syvällinen ja vakava ihminen etten löydä seuraa kovin helpolla.

ei kukaan ala kaveriksi sellaselle, joka koko ajan valittaa.

 

:wave: Sama täällä!! On ollut "äitiystäviä", mutta aina kaikenlaisia syitä miksei voida tavata päivisin: lapsilla eri päiväunirytmit, ollaan nuhassa jne. ja sit ne tapaamiset vaan jää ja jää, ja lopulta annan olla...

Tuo muuten on yksi mikä vaikeuttaa tosi paljon jos lapsilla ihan eri rytmit... sitten se vaan jää helposti että ei viitsi edes ehdottaa tapaamista.

 

Tutulta kuulostaa! Esikoisen aikaan mulla ei oikein ainuttakaan äiti ystävää (tai 1, josta en itse välittänyt) ja vasta nyt kun lapsia enemmän niin on löytynyt YKSI äitikaveri jonka kanssa yhteyksissä n. kerran kuussa... Muut tuntemani äidit tuttuja sukulaisuuden tai kummiuden myötä... Että aikamoinen erakko täälläkin! Minkä ikäinen olet?

 

Joo, ihan samanlainen olen kuin sä. Olen kans ihmetellyt miksei negatiivisista asioista voi puhua. Mä olen kai niin syvällinen ja vakava ihminen etten löydä seuraa kovin helpolla.

ei kukaan ala kaveriksi sellaselle, joka koko ajan valittaa.

En mä kenellekään mitään valita

 

Sama täällä ihan kuin olisin itse kirjoittanut. Mulla on sellasia hyvän päivän tuttuja tai noita puistoissa tavattuja ja vain siellä tapaamia äitejä. En viitti niille avautua, katsovat vielä "hulluksi". 5,5v. ja 4v. käyvät kerhoissa ja siinä tulee tavattua äitejä, mutta sekin on vain sellasta hyvän päiävn sanomista, kerran viime keväänä avauduin ja valitin kuinka rankkaa ja typerää on ja yksi äiti paukautti, ethän sä voi olla tollanen, sä oot aina niin ilonen ja pirtee. Kai sitä sitten antaa jotenkin vaan vaistomaisesti sellasen kuvan ulospäin vaikka kuinka olis rankkaa. 1,5v. kanssa en käy missään isompien kerhojen aikana, puistoissa ollaan joskus, mutta siellä ei edes ole ketään muuta. Tuntuu et missä on muut kotona olevat äidit, eikö kukaan ole lastensa kanssa puistoissa. Olis oikeen kiva tavata ja olla samassa tilanteessa ja samalla aaltopituudella toisen äidin kanssa. Voisi jutella kaikki hyvät ja pahat asiat halki poikki ja pinoon tyylillä, ilman mitään voi voi ja hellanlettas sentään lässytystä. Jokaisella varmasti on niitä vaikeita hetkiä hyvien lisäksi, mutta miten tuntuu ettei muut puhu niistä ja itseä pidetään jotenkin huonona, jos vahingossa sattuu sanomaan oloaan pahaksi jonkun kerran. Missäs päin Suomen maata asutte? Itse asun Vantaalla ja täällä tuntuu kaikilla olevan kiire ja paljon kaikkea toimintaa, mutta miksi ja missä?!

 

Ehkä kyse on siitä että annat niin vahvan kuvan itsestäsi. Mulla hiukan samanlainen tilanne, tosin osittain siitä johtuva että itsellä niin paljon tekemistä, ja lapsissa on niin paljon kiinni, ettei oikein ole aikaa niille ystävyyssuhteille. Ne kun vaatisivat vastavuoroisuutta, ja lasten sairastellessa ja öiden mennessä tosi huonosti on itsellä välillä aika saavutus että saa laitettua ruoat ja siivottua. Mihinkään ylimääräiseen ei aina voimat riitä.

Varmaan voi olla samanlaista muillakin, että elämä jotenkin "liian täyttä". Eikä sitten ole aikaa ystäville vaikka haluaisi. Harvan kaverin kanssa voi pitää yhteyksiä illalla sitten kun lapset jo nukkuu...

Kokeile sellaista että teet itse kerhossa enemmän aloitteita, pyydät kahville jne. Useasti kyse voi olla ihan siitä, että kukaan ei uskalla olla se ensimmäinen joka pyytää, ja niin jää sitten tapaamatta. Täytyy vaan ajatella että jos toinen ei halua tavata, niin mitä siinä menettää?

 

:wave: Sama täällä!! On ollut "äitiystäviä", mutta aina kaikenlaisia syitä miksei voida tavata päivisin: lapsilla eri päiväunirytmit, ollaan nuhassa jne. ja sit ne tapaamiset vaan jää ja jää, ja lopulta annan olla...

Tuo muuten on yksi mikä vaikeuttaa tosi paljon jos lapsilla ihan eri rytmit... sitten se vaan jää helposti että ei viitsi edes ehdottaa tapaamista.

Niin ja kun olis kiva tavata tyyliin kerran viikossa, ihan vaikka leikkipuistossa tai kävelyllä tai kahvitella kotona. Eikä siis 2 kertaa vuodessa, ei siinä saa samanlaista "sidettä" ihmiseen ja sit se menee juuri siihen -kiva sää tänään ja viime viikolla

 

Hei ap, miksi et kommentoi? meitä yksinäisiä tuntuu olevan palsta puolillaan! Ei kai tääkin nyt ollut joku ihme provo? Oli tai ei, mua ainakin lohduttaa etten ole ainut yksinäinen (tosin osin omasta tahdostani)

 

:wave: Sama täällä!! On ollut "äitiystäviä", mutta aina kaikenlaisia syitä miksei voida tavata päivisin: lapsilla eri päiväunirytmit, ollaan nuhassa jne. ja sit ne tapaamiset vaan jää ja jää, ja lopulta annan olla...

Tuo muuten on yksi mikä vaikeuttaa tosi paljon jos lapsilla ihan eri rytmit... sitten se vaan jää helposti että ei viitsi edes ehdottaa tapaamista.

Niin ja kun olis kiva tavata tyyliin kerran viikossa, ihan vaikka leikkipuistossa tai kävelyllä tai kahvitella kotona. Eikä siis 2 kertaa vuodessa, ei siinä saa samanlaista "sidettä" ihmiseen ja sit se menee juuri siihen -kiva sää tänään ja viime viikolla

No nimenomaan just toi et näkis usein, eikä vaa harvo ja sillonki yhteydenpitoa ei näkemisten välissä yhtään tai todella vähän....
Musta ainaki ois ihanaa kun olis ystävä jolle vois soittaa vaikka joka päivä (tai edes joka kolmas) ja ruinata jos mikään ei mee putkeen tai vastaavasti hehkuttaa jos tapahtunut jotain iloista...

 

Siis kuinka tarkkaan te haluatte tutustua toisiin ihmisiin? Siis, miksi kevyt jutustelu ei riitä?
Mutta selvä se on, että aloitteetta on yleensä turha päästä syvemmälle. Miksi muiden pitäisi lukea "ajatuksia" ja ruveta kanssasi suoraan yksityiskohtaisempia asioita keskustelemaan. Siis monihan ei heti halua tälläistä jakaa toisten kanssa.

En minäkään ryhdy jakamaan omia asioita jokaisen puolitutun kanssa. Sitten kun on tunnettu kauemmin, niin asia on eri.

 

Kiitos vastauksista ! Meitä taitaa olla aika monta. Olisi se vaan ihanaa, jos voisi soittaa jollekin, että nyt on ollut huono päivä, lähdetäänkö vaikka jonnekin lasten kanssa tai ilman tms.. Tai jos muuten on tylsää, niin voisi yhdessä keksiä jotain tekemistä. Kaipaan myös sellaista äitiyden "varjopuolienkin" läpikäymistä.. en pidä itseäni negatiivisena ihmisenä, mutta silti joskus tekisi mieli puhua, kuinka raskaalta tuntuu hoitaa sairasta lasta tai mietin teinkö jossain tilanteessa väärin tms... JA olisin totta kai valmis myös tukemaan ja kuuntelemaan toista .

Asun Keski-Suomessa, asuukohan kukaan pinoon kirjoittanut tällä suunnalla?

 

Minä olen Jyväskylästä, ja uudet tuttavuudet on aina tervetulleita!

 

Helsingissä :wave:

 

Heippa!

Ihan on kuin omasta elämästäni noi edelliset tekstit. Itse olen muuttanut todella usein miehen työpaikan vaihtumisen takia ja en ole ehtinyt tutustumaan kehenkään sellaiseen, jonka kanssa voisi jakaa elämän ilot ja surut. Tää asuu Tampereella, joten jos joku samassa tilanteessa oleva näkee tämän ja on kotoisin täältäpäin, niin ei muuta kuin privaa tulemaan!