Toggle sidebar

Onko muilla lapsia, jotka ei ikinä saa "itkupotku-raivareita"?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ällikkä-äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Ä

ällikkä-äiti

Vieras
Mun tyttö, 3½v, ei ole ikinä koskaan saanut huutoraivareita. Eikä itseasiassa mitään raivareita. Pettyessään laittaa käden kaulalle (luultavasti kun tulee tunne, että "kurkkua kuristaa") ja kyyneleet nousee silmiin, mutta ei varsinaisesti itke eikä raivoa. Loukkaantuessaan mököttää, polkee jalkaa ehkä tai esimerkiksi potkii leluja kevyesti, tai osoittaa mieltään tekemällä jotain kiellettyä, mutta ei koskaan raivostu.
Olen itse myös tietyllä tavalla tunteen nielijä, mutta kyllä kotona näytän kaikki tunteet avoimesti. Joskus mietin,onko luonnekysymys, vai olenko kenties itse omalla käytöksellä saanut lapsesta pidättyvän. Kuvittelen ainakin olevani lempeä ja suhtaudun rauhallisesti erilaisiin tunneilmaisuihin. Lohdutan ja sanoitan erilaisia tunteita: "nyt sua taitaa harmittaa, kun et saanut jäätelöä".

Pohdin tätä asiaa kun kaupassa tänään näin yhden pojan taistelevan äitinsä kanssa. Mietin, että en edes tiedä, miltä tuosta äidistä tuntuu. Mun lapsi ei koskaan saa raivareita missään.

Onko muilla vastaavanlaisia tapauksia kasvamassa? Onko ehkä myöhemmin alkanut näyttää tunnekuohujaan avoimemmin?
 
Meillä on 4v tyttö, joka ei raivareita saa. On luonteeltaan tosi positiivinen/myönteinen, sopeutuvainen ja joustava. Negatiiviset tunteet ilmaisee lähinnä olemalla hiljaa paikoillaan ja selkeästi miettimällä asiaa. Syliin tulee myös istumaan ja halimaan, jos oikein joku harmittaa.

Vauvanakaan ei itkenyt juuri yhtään eikä nykyäänkään itku herkästi tule vaikka loukkaisi itsensä. Tuntuu pääsevän helposti yli asioista. Jos jotain ei halua tehdä niin raivareiden sijaan alkaa laulaa ja tanssia, joka myös hyvin ärsyttävää kun koitat toista kiireessä saada pukemaan vaatetta päälle ettei myöhästy mistään.

Positiiviset tunteet kyllä ilmaisee hyvinkin "dramaattisesti" ja aito ilahtuminen pienistäkin asioista tuntuu hyvin suurelta.
 
Mein kolme vuotias poika kyl suuttuu ja joskus saattaa heittää tai lyödä mut tilanteet menee ohi puhumalla. Ja se ettebn itte hermostu. Lapset on erilaisia mutta mielestäni suurin tekijä kuitenkin on se vanhempi. Meil esim isä ja poika usein saavat riidan aikseen kun isä ei osaa kommunikoida ja jutella ja kertoa et miks. Eilä puhua lasta ulos suuttumuksesta. Minul ja pojal on aika vankka ymmärrys. Eikä hänen usein tartte koetella äiteetä. Tietää jo valmiiks ettei huuto ja kiukku auta.
 
Lapsen synnynnäinen temperamentti vaikuttaa tosi paljon, ei kaikilla ne tunteet "kuohu yli" yhtenään tai ilmene raivoamisena ja riehumisena. Tietysti myös kasvatus ja vanhempien esimerkki vaikuttaa. Kuulostaa siltä, että lapsesi on temperamentiltaan aika rauhallinen ja pidättyväinen, ja omalla esimerkilläsi (käyttäytymällä tunteita nostattavissa tilanteissa itse rauhallisesti) sinä edelleen vahvistat lapsen temperamentista kumpuavaa käytöstä. Hyvä niin, ei raivareiden saaminen mitenkään tavoiteltavaa ole :) Mutta hyvä että olet myös miettinyt tuota asian toista puolta, eli ettei se kääntyisi "tunteiden nielemisen" puolelle. Jatka vaan edelleen tunteiden sanoittamista ja rohkaise lasta kertomaan tuntemuksistaan :)
 
  • Tykkää
Reactions: hallittu kaaos
Lapset ovat tempperamentiltaan erilaisia. Toiset eivät raivoa niin paljoa. Kannattaa kuitenkin miettiä, että onko lapsella mahdollisuus negatiivisiinkin tunteisiin. Uhma ja teini-iässä saadut itkupotkuraivarit ovat terveitä. Vähän aikaa sitten oli lehtessä juttu siitä, että jos teini-ikäinen ei kapinoi niin kannattaa huolestua.
 
Mä en kapinoinut nuorenakaan. En siis saanut teiniraivareita kertaakaan. :D Angstasin päiväkirjaan ihan huolella, mut vanhemmilleni en raivonnut. Sitten kun muutin pois kotoa otin noin vuodeksi reippaasti etäisyyttä, eli tapasin heitä vain noin 3kertaa. Sen jälkeen ollaan oltukin taas läheisiä ja tavataan pitkästä välimatkasta vähintään kerran kk ja soitellaan viikottain. :)

Paha mennä sanomaan, olenko "estänyt" raivonpuuskia tulemasta, kun niitä ei ole ikinä ollut. Ei edes alkavia. Itseään on vaikea tarkkailla.

Miehen kanssa riidellään ja sovitaan myös lapsen nähden, mutta kumpikaan meistä ei karju naama punaisena. Joskus voi volyymi nousta toki, lähinnä minulla. ;) Mies ei huuda ikinä.

Toivottavasti hänestä kasvaa terve ja tasapainoinen tyttö. :)
 
Mulla kaksi lasta (9v ja 5v) jotka ei koskaan raivoa tai saa " kohtauksia" . Kun isompi suuttuu se menee peiton alle itkemään ja kun pienempi suuttuu se menee myös johonkin sängyn alle tms. Ja mököttää. Mieheni suuttuessaan lähtee lenkille ja itse tykkään mykkäkoulusta joten lie koko perheen oma tapa. Lapset oppineet meiltä.. Kun aikansa mököttää ja viha laantuu, niin puhutaan asiat pois.
 
Hep! Ei ole koskaan kierinyt maassa parkumassa. Joskus on kyllä saattanut mennä huoneeseensa ja paiskoa ovet perässään kiinni. Meillä ei ne itkupotkurimpuilut auta, kun mulla ei hermot kestä, niin blokkaan ne pääni ulkopuolelle mielummin kuin saan raivarit myös. Ehkäpä lapsi on tämän huomannut kun on yrittän riehua että turhaa on.
 
On se myöskin temperamenttiasia opitun ohella. Mun muksu oli jo syntyjään sellanen että taatusti kuulu mitä on mieltä ja jos ei samalla sekunnilla tapahtunu ni meni hermo. Tulistuu edelleen herkästi ja raivaritkaan ei oo outoja. Ne tosin on ajan myötä vähentyneet ja oppinut itsehillintää. Minä ite olen sellasta lajia joka suuttuessaan möksää aikansa. Minä itse olen ollut lapsena tosi temperamenttinen sisaruksiin ja vanhempiin verrattuna. Ja ollu se raivarien saaja.
Tuo synnynnäinen temperamentti näkyi hyvin nyös hoitamissani kaksosissa joita hoidin aivan pienestä melkein 2v saakka. Toinen oli hyvin rauhallinen ja mukautuva, toinen pippurinen. Yksi odotti pulloa tyynenä ja toinen karjui pää punasena...Myöhemmin tää karjuja hakkasi päätä kun ei saanu haluamaansa jne. Ei varmaan sen viilipytyn kanssa myöhemminkään suurta draamaa ollu,miten lienee se toinen....
 
[QUOTE="Anne";29546298]Hep! Ei ole koskaan kierinyt maassa parkumassa. Joskus on kyllä saattanut mennä huoneeseensa ja paiskoa ovet perässään kiinni. Meillä ei ne itkupotkurimpuilut auta, kun mulla ei hermot kestä, niin blokkaan ne pääni ulkopuolelle mielummin kuin saan raivarit myös. Ehkäpä lapsi on tämän huomannut kun on yrittän riehua että turhaa on.[/QUOTE]

Ei se meilläkään auta riehuminen, silti se sitä on tehny ja tekee. Tunteet sillä kai kuohuu niin voimalla että ne vaan vyöryy vaikka toinen ois tyyni. Kuohuu aikansa ja rauhottuu.
 
Alkuperäinen kirjoittaja leijona76:
Ei se meilläkään auta riehuminen, silti se sitä on tehny ja tekee. Tunteet sillä kai kuohuu niin voimalla että ne vaan vyöryy vaikka toinen ois tyyni. Kuohuu aikansa ja rauhottuu.
Click to expand...

Mulla alkaa aika nopee ritisemään korvien välissä jos joku huutaa ja rieskoo. Sanon että jos ei lopu ku lasken kolmeen niin joutuu arestiin. Jos ei toimi niin pääsee sitten arestiin rauhottumaan ja sen jälkeen sitte jutellaan.
 
Meillä on kaksi lasta: 5,5v ja 4v. Esikoinen on tyyni ja suuttuessaan vaan kihisee hiljaa, korkeintaan murisee jotain "partaansa". On kuin ilmetty isänsä. Kuopus... Nojuu. Ehkä hänestä tulee jalkapalloilija tai muuten vain draaman mestari. Raivonsakin on sen mukaista. Kehen lienee tullut... ;)
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa