Onko lapset teille koko elämä?

en elä vain lapsilleni, vaikka tärkeimpiä tässä elämässä ovatkin..
minusta on tärkeää pitää myls minua itseäni yllä, siis elämääni ja persoonallisuuttani, kuten myös lasten ulkopuolista elämää, sillä miten käy jos elää vain lapsilleen ja kun lapset kasvaa isoksi ja muuttavat pois yms..? tiedän sellaisiakin tyyppejä, noh, ne elävät sitten edelleen lapsilleen lapsenlapsilleen, mikä voi olla rasittavaa heidän mielestään pidemmän päälle..

Minun vanhemmat ovat juuri sellaisia, maailman parhaat vanhemmat joista tuli maailman parhaat isovanhemmat. En kyllä millään pysty näkemään tuossa jotain pahaa

 

On he nyt vielä, kun pieniä ovat.

 

Mietin vaan sitäkin, kun lapset kasvavat aikuisiksi ja lentävät pesästä. Kun lapset ovat olleet koko maailma, mitä jää jäljelle kun he lähtevät? Mielestäni ei ole hyvä olla LIIAN kiinni lapsissa.

Aikansa kutakin, sitten kun lapset eivät enää ole pieniä ja vähän voi jättää vaikka yksinkin, niin mikäs siinä on vaikka palata työelämään ja harrastuksiin jne. riippuu lapsen iästä. Minä ainakin menen töihin takasi kun hoitovapaa loppuu ja sitten kun on aikaa niin alan taas käydä punttisalilla yms.

 

on ne

 

Silloin, kun lapseni oli teho-osastolla taistelemassa hengestään liikenneonnettomuuden jälkeen, hän oli todellakin koko elämäni. Millään, ei yhtikäs millään ollut mitään väliä, kunhan hän vain selviää.
Ns. normaalielämässä lapset ovat hyvin iso ja tärkeä osa minua ja elämääni vaan ei kaikki.

 

Mietin vaan sitäkin, kun lapset kasvavat aikuisiksi ja lentävät pesästä. Kun lapset ovat olleet koko maailma, mitä jää jäljelle kun he lähtevät? Mielestäni ei ole hyvä olla LIIAN kiinni lapsissa.

Tämä on ihan totta... Ja oikeastaan jo ennen kuin he edes kotoaan lähtevät, niin kuvioihin tulevat kaverit, harrastukset ym., sitten mahdollisesti poika/tyttö-ystävät... Ei ne murkkuikäiset lapset enää halua koko aikaa olla vanhemmissaan kiinni. Jos vanhemmalla ei mitään muuta ole, niin voi tulla aika yksinäistä...

 

Lapseni ovat koko elämäni, enkä nää siinä mitään väärää. Elämäntilanteet muuttuu ja voisikin sanoa että tällä hetkellä elän täysin lapsilleni. Koittaa sekin aika kun muuttavast omilleen eivätkä ole äidistä enää riippuvaisia, silloin on aikaa minulle itselleni Silloinkin toki lapset ovat todella suuri osa elämääni.

 

On.

 

Mietin vaan sitäkin, kun lapset kasvavat aikuisiksi ja lentävät pesästä. Kun lapset ovat olleet koko maailma, mitä jää jäljelle kun he lähtevät? Mielestäni ei ole hyvä olla LIIAN kiinni lapsissa.

Silloin jää jäljelle se mitä siihen ottaa tilalle. Juuri tänään juttelin asiasta yli nelikymppisen äidin kanssa, jolla oli jo aikuisia lapsia ja hän sanoi että kummasti sitä tekemistä löytyi kun lapset kasvoivat vaikka pienenä olivat koko elämä.
Minusta on surullista jos ihminen ei uskalla antautua rakkaudelle tai äitiydelle siinä pelossa että se otetaan häneltä pois. Oikein pelottava ajatus että ei halua olla liian kiinni lapsissa siksi että pelkää heidän menettämistä.

 

Tällä hetkellä ovat.
Mutta en kyllä valita, omille jutuille on aikaa sitten kun lapset kasvavat ja heilläkin alkaa olla niitä omia juttuja.

 

Minusta on surullista jos ihminen ei uskalla antautua rakkaudelle tai äitiydelle siinä pelossa että se otetaan häneltä pois. Oikein pelottava ajatus että ei halua olla liian kiinni lapsissa siksi että pelkää heidän menettämistä.

En tarkoittanut ihan noin tuota. Tuntuu, ettei itselläni pää kestäisi, jos kaikki tekemiseni liittyisi vain lapsiin. Minä haluan olla myös minä, enkä pelkkä äiti/vaimo. Liian kiinni olemisella tarkoitan sitä, että on/haluaa olla ihan kokoajan lasten saatavilla eikä esim. pysty nauttimaan yksin olosta, koska ikävöi lapsia tai on huolissaan heistä, jos ovat hoidossa. Täytyy päästää irtikin välillä.

 

Mietin vaan sitäkin, kun lapset kasvavat aikuisiksi ja lentävät pesästä. Kun lapset ovat olleet koko maailma, mitä jää jäljelle kun he lähtevät? Mielestäni ei ole hyvä olla LIIAN kiinni lapsissa.

Aikansa kutakin, sitten kun lapset eivät enää ole pieniä ja vähän voi jättää vaikka yksinkin, niin mikäs siinä on vaikka palata työelämään ja harrastuksiin jne. riippuu lapsen iästä. Minä ainakin menen töihin takasi kun hoitovapaa loppuu ja sitten kun on aikaa niin alan taas käydä punttisalilla yms.

Näin juuri Mulla on aikomus palata töihin kun kuopus täyttää kolme, ehkä jopa sitä ennenkin, ja luulen että siinä vaiheessa alkaa napanuorat väkisinkin hellittää, kun saa aikuiskontakteja, puheenaiheita, työtä... pian lapset kasvavat, saavat omia ystäviään eivätkä tartte jatkuvaa vanhemman läsnäoloa. Vaan en ajattele nyt, että voisin olla liian kiinni 2- ja 1-vuotiaissani

Miehen kanssa äsken haaveiltiin juuri, mitä kaikkea sitten tehdään kun lapset on aikuisia =) Aika paljon ajatuksia keksittiin, me ollaan nelikymppisiä silloin eli ihan nuoria vielä silloinkin

 

Minusta on surullista jos ihminen ei uskalla antautua rakkaudelle tai äitiydelle siinä pelossa että se otetaan häneltä pois. Oikein pelottava ajatus että ei halua olla liian kiinni lapsissa siksi että pelkää heidän menettämistä.

En tarkoittanut ihan noin tuota. Tuntuu, ettei itselläni pää kestäisi, jos kaikki tekemiseni liittyisi vain lapsiin. Minä haluan olla myös minä, enkä pelkkä äiti/vaimo. Liian kiinni olemisella tarkoitan sitä, että on/haluaa olla ihan kokoajan lasten saatavilla eikä esim. pysty nauttimaan yksin olosta, koska ikävöi lapsia tai on huolissaan heistä, jos ovat hoidossa. Täytyy päästää irtikin välillä.

Miksi täytyy päästää irti jos oma pää kestää eikä halua olla missään muualla?? Lapset kasvavat ja he irtautuvat vanhemmistaan vähän kerrallaan, en millään voi ymmärtää mitä pahaa on olla lapsilleen aina läsnä silloin kun he ovat pieniä, jos ei itsekään halua mitään muuta.

 

Miksi täytyy päästää irti jos oma pää kestää eikä halua olla missään muualla?? Lapset kasvavat ja he irtautuvat vanhemmistaan vähän kerrallaan, en millään voi ymmärtää mitä pahaa on olla lapsilleen aina läsnä silloin kun he ovat pieniä, jos ei itsekään halua mitään muuta.

Kai nyt pitäisi jotain muutakin haluta? No ei vaiskaan. Ei kai siinä sitten mitään, jos oikeasti haluaa elää vain lapsilleen. En vain ymmärrä, kun en itse ajattele niin.

 

Eikös meidän äitien tehtävä ole pitää lapsista huolta kunnes he olevat tarpeeksi kypsiä lentämään pesästä? eikä vaatia koko ajan jotain kun lapset rajoittaa elämää????

 

Minusta on surullista jos ihminen ei uskalla antautua rakkaudelle tai äitiydelle siinä pelossa että se otetaan häneltä pois. Oikein pelottava ajatus että ei halua olla liian kiinni lapsissa siksi että pelkää heidän menettämistä.

En tarkoittanut ihan noin tuota. Tuntuu, ettei itselläni pää kestäisi, jos kaikki tekemiseni liittyisi vain lapsiin. Minä haluan olla myös minä, enkä pelkkä äiti/vaimo. Liian kiinni olemisella tarkoitan sitä, että on/haluaa olla ihan kokoajan lasten saatavilla eikä esim. pysty nauttimaan yksin olosta, koska ikävöi lapsia tai on huolissaan heistä, jos ovat hoidossa. Täytyy päästää irtikin välillä.

Miksi täytyy päästää irti jos oma pää kestää eikä halua olla missään muualla?? Lapset kasvavat ja he irtautuvat vanhemmistaan vähän kerrallaan, en millään voi ymmärtää mitä pahaa on olla lapsilleen aina läsnä silloin kun he ovat pieniä, jos ei itsekään halua mitään muuta.

peesailen kotilehmää..osas mun ajatukset kirjtotaa

 

Miksi täytyy päästää irti jos oma pää kestää eikä halua olla missään muualla?? Lapset kasvavat ja he irtautuvat vanhemmistaan vähän kerrallaan, en millään voi ymmärtää mitä pahaa on olla lapsilleen aina läsnä silloin kun he ovat pieniä, jos ei itsekään halua mitään muuta.

Kai nyt pitäisi jotain muutakin haluta? No ei vaiskaan. Ei kai siinä sitten mitään, jos oikeasti haluaa elää vain lapsilleen. En vain ymmärrä, kun en itse ajattele niin.

No joo, kyllä minäkin haluan olla miehen kanssa, sisustaa kotia ja tavata sukulaisia ja ystäviä. Mutta ei mulla mitään harrastuksia ole eikä ryyppyiltoja harrasteta kuin ehkä kerran tai pari vuodessa. Suurimman osan ajasta olen kotona ja lasten käytettävissä eikä ole kyllä mitään valittamista

 

No joo, kyllä minäkin haluan olla miehen kanssa, sisustaa kotia ja tavata sukulaisia ja ystäviä. Mutta ei mulla mitään harrastuksia ole eikä ryyppyiltoja harrasteta kuin ehkä kerran tai pari vuodessa. Suurimman osan ajasta olen kotona ja lasten käytettävissä eikä ole kyllä mitään valittamista

Itse olen tällä hetkellä osa-aikatöissä ja aloitan opinnot ensi kuussa. Olen niin innoissani, kun saan vihdoin jotain OMAA, ihan vain itseäni varten. Kotona olen ollut 4,5 vuotta ja nuorin lapsi on 2v7kk. En minäkään harrasta ryyppyiltoja enkä mitään muutakaan. Oman ajan puutetta ehkä kun en aina jaksa olla käytettävissä.

 

Mä olin kolmekymmentä kun sain lapsia, olin kerennyt tehdä omia juttuja vaikka kuinka. Lasten myötä alkoi uusi elämänvaihe, mielenkiintoinen ja haasteellinen. Mua ei kiinnosta nyt harrastaa, kokeilla uusia lajeja tai kursseja, ei kiinnosta opiskelu juuri nyt. Mä oon jo kerinnyt noita tehdä. Mua kiinnostaa rehellisesti nyt lasten kanssa eläminen, heidän kasvunsa seuraaminen. Toki haluan välillä käydä kahvilla ystävieni kanssa, lenkillä, lueskella jne. Mutta mitään isompaa projektia oman itseni tai kehittymiseni kanssa mulla ei nyt ole. Ei vaan ole tarvetta.
Mutta luultavasti muutaman, viiden, kymmenen vuoden päästä taas on. Miksi en voisi sopeutua taas vastaavasti uuteen elämäntilanteeseen kun lapset lähtevät pesästä?