Onko kohtalotovereita?

Olisko täällä kohtalotovereita mulle?

Ahistaako ketään muuta olla kahdestaan vauvan kanssa kotona? Mulla heti synnytyksen jälkeen oli sellanen ahistunut olo, jos jäin yksin vauvan kans. Mies oli vasta juhannuksen aikaan isyyslomalla. Ekat kaksi viikkoa oli vaikeita. Tottakai epävarmuus omista taidoista vauvan kanssa oli suurin "huoli".

Nyt on kulunut reilu 2 kk( 9 vko.) ja vieläkin välillä tulee ahistunut olo. Onneksi on hellittämään päin. Meidän tyttö on ollut aika itkuinen nämä kuukaudet ja jotenkin aina pelkään millon alkaa itkemään. Se itku ahistaa. Kun ei aina ole mitenkään päin hyvä vauvalla. Viime viikonloppu ja maanantai olivat aivan hirveitä itkupäiviä. Nyt on ollut sitten kiltimmin. Vatsavaivoja itkeskelee neuvolassa sanottiin. Kasvaa hyvin rintamaidolla ja korvikkeella yhdessä.

Onko tosiaan kohtalotovereita? Mulla on huono täällä, kun kaikki kaverit asuu kaukana. Ainut paikka missä saan vauvanhoito apua on anoppila. Siellä olenkin sitten ollut päivät miehen ollessa töissä.

Millonkahan pääsen nauttimaan äitinä olosta ja vauvasta täysin rinnoin =)
Kyllähän ne vatsavaivat helpottaa, kun ikää tulee lisää.. Ainakin todella toivon sitä!!

 

Itsellä oli todella hankala alku tytön kanssa. Neiti oli ensimmäiset 5 viikkoa itkuinen ja valvotteli ja itse olin ahdistunut ja yliväsynyt ja todella itkuherkkä. Muistan että tuo ahdistus kasvoi aina iltaa kohden ja se tunne oli sanoin kuvailemattoman kamala. Sana "ahdistus" sai uuden merkityksen kun todella itse koin sen!

Itsellä tuo ahdistus loppui kun vauva oli n. 3 kk ja oikeita äidillisiä ihania tunteita aloin tuntea kun pikkuinen oli noin puolen vuoden. Enää vauvan itku tee mitään, välillä naurattaa kun toinen ärjyy kieli solmussa

Luulen että tiedän mitä käyt juuri nyt läpi, mutta varmasti ajan kanssa helpottaa. Jos tahdot vaihtaa mietteitä ja purkaa ahdistusta niin voit laittaa sähköpostia osoitteeseen puputinpuputtaa@luukku.com

Muistan että jossain kohti olin niin ahdistunut että teki mieli juosta päin seinää ja todella luulin että elämä on totaalisesti ohi. Mutta muista että päivät kuluvat parempaan päin ja jossain kohtaa huomaat että nythän se elämä vasta alkoi!!!!

Voimia!!!

 

Meillä puolivuotias vauva ja alkuaikoina koin samanlaisia tuntemuksia. Oman vauvan itku ahdisti tosi paljon, teki olon niin avuttomaksi. Vatsavaivoja meilläkin oli, välillä parempia päiviä ja välillä huonompia. Välillä tuntui, etten osaa yhtään hoitaa vauvaa, kun aina itketti (myös minua). Olen lastenhoitoalalla, joten luulin, että "kestäisin" itkua paremmin. Mutta oman vauvan itkua on raastavaa. Hormonit tekivät varmasti osansa tässäkin asiassa
Vatsavaivat helpotti meillä n.3,5kk iässä ja pikkuhiljaa aloin nauttimaan äitiydestä ja vauvasta täysin rinnoin. Tietenkin myös sitä ennen rakastin vauvaa ylikaiken, mutta alkuaika oli niin raskasta, henkisesti ja fyysisesti. Nyt voi sanoa, että on aivan ihanaa! Tällä hetkellä hampaat aiheuttavat itkuja, mutta enää itku ei tunnu ahdistavalta, tietää, että se kyllä helpottaa sylissä

Jaksamisia sinulle, pääset kyllä pian nauttimaan äitiydestä ja vauvasta!

 

Onneksi tyttö nukkuu yöt kyllä hyvin. Jännä, kun vatsa ei yöllä vaivaa. Nukahtaa heti, kun laittaa sänkyyn. Hyvä vaan, että saan yöllä kerättyä voimia uutta päivää varten =)

Todella sillon alussa olin tosi väsynyt. Niinhän tuo on kuitenkin aina päivä kulunut. Nyt väsymys on lähinnä henkistä. Tottakai rakastan lastani paljon, mutta silti elämä voi olla raskasta. Odotan innolla aikaa, kun itkut vähenee/loppuu ja saan nauttia olosta vauvan kans.

Vielä tässä lisänä on ollut, kun mies on kiusannut mua vieraissa käymisestä. Muka vitsinä tarkoittaa ne, mutta ei tiedä kuinka ne loukkaa mua. Ei todellakaan kiinnosta vieraat ja ei ole ylimääräistä energiaakaan siihen. Miksi mies ei voi uskoa, kun sanoo, että rakastan sitä?! Muutenkin nyt monena päivänä on "moittinut" mua ihan pikku asioista. Olen koittanut sanoa, että en jaksas tähän enää lisää "ongelmia", että jaksan olla vauvan kanssa. On kyllä kehunut, että hyvin hoidan vauvaa. Mutta muuten koen epäonnistuvani joka asiassa, kun usein aina moititaan.

Olis ihana ostaa itselle uusia vaatteita. Piristää mieltä niillä. Ongelma on siinäkin se, että aina pitää kysyä miehen mielipide asiasta, että mitä saan ostaa. Ostokset teen omilla rahoilla kyllä, mutta aina miehen suostuttua. Jos ostan jotain mieleistäni niin saan kotona kuulla siitä varmasti. Voi kuulostaa naurettavalta, niin se minustakin on. Varsinkin tän kesän muoti on ollu niin ihanaa, mutta kuulema mulle ei sellaset vaatteet passaa.. En ole edes kokeillut niitä niin eihän sitä voi tietää. Vai tuleeko tässä taas se miesten mustasukkaisuus?! Jos olisinkin niissä vaatteissa nätti niin muut miehet vois kiinnostua ja siksi en saa sellasia ostaa. Mitäpä olette mieltä? Voikohan kellään olla samanlaista miestä tässä asiassa?

Älkääkä tuomitko mua, että miksi seurustelen sellaisen miehen kanssa. Rakkaus silti voittaa.. Hyvä ja turvallinen isä jne.

=)

 

Itsellä oli vastaavia tunteita kun meillä nuo isommat olivat vauvoja. En jaksanut millään olla lapselle läsnä kun hän minua tarvitsi. Hoidin vain rutiinin omaisesti syötöt ja vaipanvaihdot ja ahdistuin suuresti lasten itkuista. Joskus olin lähellä vahingoittaa lapsiani, niin paljon ahdisti ja elämä tuntui toivottomalta. Kahdeksan vuotta meni ennen kuin tajusin että se olikin synnytyksen jälkeistä masennusta joka oli jäänyt päälle. Kaksi vuotta sitten siis sain masennuslääkityksen ja nyt tämän uuden vauvan kanssa kaikki tuntuu aivan erilaiselta. Toki tulee epätoivoisia päiviä vieläkin, mutta niitä hyviä päiviä on huomattavasti enemmän kuin toivottomia. On ihana nauttia vauvasta- ensimmäistä kertaa.

Synnytyksen jälkeinen masennushan johtuu siitä että estrogeeni taso laskee synnytyksen jälkeen ja se taas aiheuttaa aivoissa välittäjäaineen (serotoniinin) puutoksen. Serotoniinin puutos aiheuttaa taas masennusta. Ainoa keino jolla asiaa voi korjata on ottaa serotoniini keskusta aktivoivaa lääkettä.

Kannattaisi puhua tunteista neuvolassa jotta he voisivat auttaa ja ohjata eteenpäin jos tarvetta.

Tuohon parisuhteeseen sanoisin, että ei ole lainkaan ihme että tunnet olosi avuttomaksi kun olet yksin. Miehesi osaa kyllä manipuloida sinua hyvin. Toisaalta sanoo että teet kaiken hyvin, mutta sitten kuitenkin moittii kaikesta. Elin aikoinaan itse samanlaisessa parisuhteessa joka söi kokonaan itsetuntoni. Mies jolla on huono itsetunto ja käyttää henkistä väkivaltaa nostaakseen itsensä jalustalle. Muista että olet arvokas ihminen ja osaat tehdä kaiken hyvin, omalla tavallasi! Yhtä ainoaa tapaa, yhtä ainoaa oikeaa pukeutumistyyliä eikä muutakaan yhtä ainoaa ole olemassa. Ala vain vähitellen ottaa itsellesi tilaa ja luota itseesi. Toivoisin kuitenkin että kävisit hakemassa itsellesi apua että löytäisit itsesi, sen parhaan kaverisi, sen kultaisen ihmisen, sieltä tallotun kuoren alta. Itselläni se vei aikaa ja tukena oli uusi parisuhde, mieheni. Olet kuitenkin päättänyt pysyä nykyisessä suhteessa joten tarvitsisit taustatukea vaikka sitten ulkopuolisesta auttajasta.

Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia elämään.