Onko kenenkään täällä olevan parisuhde tätä luokkaa???

Ystävät hyvät, ei se ensirakkauden huuma kellään kestä toistakymmentä vuotta! Musta oman elämän hukkaan heittämistä on pikemminkin se, että haaveilee perhosista mahassa ja ikuisesta rakkauspöllystä. Ei se, että elää pitkässä parisuhteessa kumppanuusrakkautta. Opetelkaa kestämään arkea. Sitähän elämä pääasiassa on.

 

Kyl tässä on arkeakin kestetty, paljon, ja siitä tää kaikki ehkä johtuukin, kun on kestetty ja kestetty, venytetty pinnaa ja jaksamista, tehty kaikkemme perheen hyvinvoinnin ja lasten hyvinvoinnin eteen. Ja samalla unohdettu omat tarpeemme - henkilökohtaiset ja parisuhteeseen liittyvät.

 

Se on myös totta, että miehet (jotkut) eivät yksinkertaisesti osaa ilmaista rakkautta ja hellyyttä niin, että me naiset ymmärtäisimme. elikkä me halitaa pusuja ja ruusuja, ja niiden mielestään riittää, että ansaitsee perheen tuloja ja huolehtii perheen hyvinvoinnista. ja sitten mies tarvitsee myös oman luolan, johon voi mennä ja tehdä rauhassa "omia juttuja". meillä kyllä mies on opinut, että vaimollakin on tarpeet - haluan joskus jutella sille mulle tärkeistä asioista, tai tulla kainaloon, tai saada kukkakimpun. ei se helppoa hänelle ole, mutta kyllä yrittää. meikkä taas on opinut antamaan sille omaa rauhaa ja olla vaatimatta liikaa.
Mutta olen kyllä sitä mieltä, että on parempi olla onnellinen yksin, kuin onneton parisuhteessa...

 

Onko arki sitä missä mies ei puhu vaimolleen mitään sekä kohtelee muutenkin kylmästi???
eli kyllä se raja menee jossain.
Ei sen tarvi sitä huuma olla,muttei sitä toista ääripäätäkään.

 

Näyttää meitä olevan monia, ikävä kyllä! En itsekään tiedä mitä tehdä, tiedän kyllä sen, että tällainen "tunnekylmä" suhde masentaa ja v***ttaa. Onkohan lapsillekaan parempi nähdä vanhempansa kettuilevan toisilleen ja elävän kämppiksinä. Silti ero on iso askel.

Kumpikin meistä odottaa toiselta sellaista, mitä toinen ei osaa antaa. Mies ei suostu mihinkään pariterapiaan eikä halua erota. Tässä sitä kitkutellaan!

 

Siinäpä se on, meillä minä kestän tätä pienen lapsen kanssa arkea, mies ei. Ei kai ole luotu sellasia hermoja tai jotain...

 

Kyl tässä on arkeakin kestetty, paljon, ja siitä tää kaikki ehkä johtuukin, kun on kestetty ja kestetty, venytetty pinnaa ja jaksamista, tehty kaikkemme perheen hyvinvoinnin ja lasten hyvinvoinnin eteen. Ja samalla unohdettu omat tarpeemme - henkilökohtaiset ja parisuhteeseen liittyvät.

Onko tästä tulkittavissa se, että lapset pilaa parisuhteet?

 

Kyl tässä on arkeakin kestetty, paljon, ja siitä tää kaikki ehkä johtuukin, kun on kestetty ja kestetty, venytetty pinnaa ja jaksamista, tehty kaikkemme perheen hyvinvoinnin ja lasten hyvinvoinnin eteen. Ja samalla unohdettu omat tarpeemme - henkilökohtaiset ja parisuhteeseen liittyvät.

Onko tästä tulkittavissa se, että lapset pilaa parisuhteet?

Ainakin lapset tekee lähtemisen erittäin vaikeaksi, vaikka parisuhde ei enää niin kukoistaisikaan. Joo, ja kyllähän ne lapset vaikuttaa siihen, että yhteistä aikaa ei paljon ole, sen sijaan on paljon vastuuta, velvollisuuksia ja työtä.

 

Siinäpä se on, meillä minä kestän tätä pienen lapsen kanssa arkea, mies ei. Ei kai ole luotu sellasia hermoja tai jotain...

Lisäks mä tiedän, että on muitakin asioita jotka rassaa mieltä, mutta kun ei saa sanottua, tulee sitten vaan kiukutteluna meille pihalle. En kans tiedä, mitä pitäs tehdä, jättää hänet yksin kiukuttelemaan, ison äijän?

 

Lapsettomalle:ei ne pilaa parisuhdetta.Helposti vaan unohtuu parisuhteen hoito syitä on toki monia.Parisuhteen saa kuntoon takas,jos sitä molemmat haluaa uudelleen.

Itekkin toivoisin,että tuo mies omilta kiireiltään kerkeis panostaan meihin.....

 

Minä elän tällähetkellä tallaista elämää

- Mies on loistava isä. Leikkii ja touhuaa lasten kanssa todella paljon. Kuskaa harrastuksiin, vie hiihtämään, luistelemaan ja pyöräilemään. Ulkoilee lasten kanssa ja lukee illalla sadut ym
- Mies auttaa kotitöissä ja on kaikin puolin "hyvä mies"
- Lapset suorastaan palvovat isäänsä

MUTTA...

- Keskinäinen keskusteluyhteys on jotenkin kadoksissa. Puhumme lapsiin liittyvistä asioista mutta emme juurikaan mistään muusta.
- Arvostan ja rakastankin miestä platonisella tasolla, mutta kaikki romanttinen rakkaus ja intohimo on suhteesta kadonnut. Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin en edes halua suudelmia ym mieheltäni tällä hetkellä. Joskus kun mies suutelee niin oikeasti melkein "inhottaa"
- Hellyys puuttuu suhteestamme. "Annan" miehen rakastella kerran viikossa, koska se ikäänkuin "kuuluu asiaan" mutta en itse nauti siitä lainkaan. Muulloin emme juurikaan koske toisiimme.

Tuntuu, että elän arkea jossa olen äiti ja vaimo mutta en enää NAINEN. En kuitenkaan mielelläni rikkoisi perhettämme, sillä oikeasti mieheni on loistava isä ja ja huolehtii perheestään esimerkillisesti.

Mutta kuinka kauan pystyn hautaamaan omat tarpeeni?

 

Kyl tässä on arkeakin kestetty, paljon, ja siitä tää kaikki ehkä johtuukin, kun on kestetty ja kestetty, venytetty pinnaa ja jaksamista, tehty kaikkemme perheen hyvinvoinnin ja lasten hyvinvoinnin eteen. Ja samalla unohdettu omat tarpeemme - henkilökohtaiset ja parisuhteeseen liittyvät.

Onko tästä tulkittavissa se, että lapset pilaa parisuhteet?

Mä rakastan lastani, mutta näin kun ei ole tukiverkkoa lähellä saati muutenkaan sitä paljoa, niin koville ottaa, kun kaksin ei yhdessä voida lähteä.

 

Minä elän tällähetkellä tallaista elämää

- Mies on loistava isä. Leikkii ja touhuaa lasten kanssa todella paljon. Kuskaa harrastuksiin, vie hiihtämään, luistelemaan ja pyöräilemään. Ulkoilee lasten kanssa ja lukee illalla sadut ym
- Mies auttaa kotitöissä ja on kaikin puolin "hyvä mies"
- Lapset suorastaan palvovat isäänsä

MUTTA...

- Keskinäinen keskusteluyhteys on jotenkin kadoksissa. Puhumme lapsiin liittyvistä asioista mutta emme juurikaan mistään muusta.
- Arvostan ja rakastankin miestä platonisella tasolla, mutta kaikki romanttinen rakkaus ja intohimo on suhteesta kadonnut. Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin en edes halua suudelmia ym mieheltäni tällä hetkellä. Joskus kun mies suutelee niin oikeasti melkein "inhottaa"
- Hellyys puuttuu suhteestamme. "Annan" miehen rakastella kerran viikossa, koska se ikäänkuin "kuuluu asiaan" mutta en itse nauti siitä lainkaan. Muulloin emme juurikaan koske toisiimme.

Tuntuu, että elän arkea jossa olen äiti ja vaimo mutta en enää NAINEN. En kuitenkaan mielelläni rikkoisi perhettämme, sillä oikeasti mieheni on loistava isä ja ja huolehtii perheestään esimerkillisesti.

Mutta kuinka kauan pystyn hautaamaan omat tarpeeni?

Nukutteks te kuitenkin yhdessä? Tuleeks siinä sellaisia hetkiä, että hellyys ja läheisyys tuntuu hyvältä (vaikkei rakasteltaisikaan).

 

Kyl tässä on arkeakin kestetty, paljon, ja siitä tää kaikki ehkä johtuukin, kun on kestetty ja kestetty, venytetty pinnaa ja jaksamista, tehty kaikkemme perheen hyvinvoinnin ja lasten hyvinvoinnin eteen. Ja samalla unohdettu omat tarpeemme - henkilökohtaiset ja parisuhteeseen liittyvät.

Onko tästä tulkittavissa se, että lapset pilaa parisuhteet?

Mä rakastan lastani, mutta näin kun ei ole tukiverkkoa lähellä saati muutenkaan sitä paljoa, niin koville ottaa, kun kaksin ei yhdessä voida lähteä.

Viäl lisättävä, että ei pilaa parisuhdetta, vaan kyllä siinä on sitten jo muutenkin jotain vikaa.

 

Eksän kanssa oli aika pitkälti noin... tosin ei ollut edes mitään "viikkopanoo" hyvä jos kerran kuussa... mutta olipa sitten eksällä myös toinen nainen. Nyt vuosi erosta ja päivääkään en oo katunut

 

Lohduttavaa tietää, että samanlaisia tilanteita on muillakin. Ei sillä, että kellee haluais tällasta tilannetta. Musta ainakin on alkanut tuntua, että miehelle on tulossa joku 40 kriisi, kun kaikki tuntuu niin vaikeelta.....enkä mä tajua, mikä voi olla kaikessa niin vaikeeta. Ollaan oltu kohta 20 vuotta yhdessä, että tuntea pitäs, mutta kun on muuttunu ihan älyttömästi.

Neljänkympin kriisi se on omallakin miehellä. Se tuntuu teettävän tällaista. Tapauksia on ympärillä paljon.

 

Minä elän tällähetkellä tallaista elämää

- Mies on loistava isä. Leikkii ja touhuaa lasten kanssa todella paljon. Kuskaa harrastuksiin, vie hiihtämään, luistelemaan ja pyöräilemään. Ulkoilee lasten kanssa ja lukee illalla sadut ym
- Mies auttaa kotitöissä ja on kaikin puolin "hyvä mies"
- Lapset suorastaan palvovat isäänsä

MUTTA...

- Keskinäinen keskusteluyhteys on jotenkin kadoksissa. Puhumme lapsiin liittyvistä asioista mutta emme juurikaan mistään muusta.
- Arvostan ja rakastankin miestä platonisella tasolla, mutta kaikki romanttinen rakkaus ja intohimo on suhteesta kadonnut. Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin en edes halua suudelmia ym mieheltäni tällä hetkellä. Joskus kun mies suutelee niin oikeasti melkein "inhottaa"
- Hellyys puuttuu suhteestamme. "Annan" miehen rakastella kerran viikossa, koska se ikäänkuin "kuuluu asiaan" mutta en itse nauti siitä lainkaan. Muulloin emme juurikaan koske toisiimme.

Tuntuu, että elän arkea jossa olen äiti ja vaimo mutta en enää NAINEN. En kuitenkaan mielelläni rikkoisi perhettämme, sillä oikeasti mieheni on loistava isä ja ja huolehtii perheestään esimerkillisesti.

Mutta kuinka kauan pystyn hautaamaan omat tarpeeni?

Nukutteks te kuitenkin yhdessä? Tuleeks siinä sellaisia hetkiä, että hellyys ja läheisyys tuntuu hyvältä (vaikkei rakasteltaisikaan).

Joo nukutaan kyllä yhdessä, vierekkäin parisängyssä. Mutta siinähän se yksi ongelma varmaan onkin. Kun tuntuu että sitä hellyyttä ja läheisyyttä tarjotaan vain silloin kun mies toivoo saavansa rakastella... Olen joskus yrittänyt puhua, että olisi kiva, kun joskus pidettäisiin toista hyvänä ilman rakastelua, mutta mies muistaa sen ehkä viikon... Sitten palataan vanhaan kaavaan eli mies tulee hyväilemään silloin kun toivoo saavansa.

 

Ystävät hyvät, ei se ensirakkauden huuma kellään kestä toistakymmentä vuotta! Musta oman elämän hukkaan heittämistä on pikemminkin se, että haaveilee perhosista mahassa ja ikuisesta rakkauspöllystä. Ei se, että elää pitkässä parisuhteessa kumppanuusrakkautta. Opetelkaa kestämään arkea. Sitähän elämä pääasiassa on.

Herranjestas sentään miten tyhmä kommentti. Oletko lukenut tätä ketjua yhtään? Ei kai täällä kukaan ajattele että 20 vuoden jälkeen pitäisi olla joka päivä jotain vatsaa kutkuttavaa, vaan ihan arkiset hellyyden ja rakkauden osoitukset kyllä riittäisivät mainiosti.

 

Lohduttavaa tietää, että samanlaisia tilanteita on muillakin. Ei sillä, että kellee haluais tällasta tilannetta. Musta ainakin on alkanut tuntua, että miehelle on tulossa joku 40 kriisi, kun kaikki tuntuu niin vaikeelta.....enkä mä tajua, mikä voi olla kaikessa niin vaikeeta. Ollaan oltu kohta 20 vuotta yhdessä, että tuntea pitäs, mutta kun on muuttunu ihan älyttömästi.

Neljänkympin kriisi se on omallakin miehellä. Se tuntuu teettävän tällaista. Tapauksia on ympärillä paljon.

Mä täytän ite ens vuonna 40, eikä mulla ole kriisistä tietoakaan. Mä suhtaudun järkiperäisesti asiaan, mutta mies luultavasti sitten ei. Millasta oireilua tiedät tulleen esiin?

 

Lohduttavaa tietää, että samanlaisia tilanteita on muillakin. Ei sillä, että kellee haluais tällasta tilannetta. Musta ainakin on alkanut tuntua, että miehelle on tulossa joku 40 kriisi, kun kaikki tuntuu niin vaikeelta.....enkä mä tajua, mikä voi olla kaikessa niin vaikeeta. Ollaan oltu kohta 20 vuotta yhdessä, että tuntea pitäs, mutta kun on muuttunu ihan älyttömästi.

Neljänkympin kriisi se on omallakin miehellä. Se tuntuu teettävän tällaista. Tapauksia on ympärillä paljon.

Mä täytän ite ens vuonna 40, eikä mulla ole kriisistä tietoakaan. Mä suhtaudun järkiperäisesti asiaan, mutta mies luultavasti sitten ei. Millasta oireilua tiedät tulleen esiin?

Sama vika rahikaisella, 40 tulee täyteen ensi vuonna. Eikä kriisistä tietoakaan. Se ei ole naisten ongelma, miesten pelkästään.
Ne rupeaa tässä vaiheessa miettimään elämäänsä ja niitä saavuttamatta ja tekemättä jääneitä juttuja. Kevyttä masennusta, arkeen kyllästymistä jnejne. Tämän saman jutun olen kuullut vaikka kuinka monelta lähiaikoina.

 

Sama vika rahikaisella, 40 tulee täyteen ensi vuonna. Eikä kriisistä tietoakaan. Se ei ole naisten ongelma, miesten pelkästään.
Ne rupeaa tässä vaiheessa miettimään elämäänsä ja niitä saavuttamatta ja tekemättä jääneitä juttuja. Kevyttä masennusta, arkeen kyllästymistä jnejne. Tämän saman jutun olen kuullut vaikka kuinka monelta lähiaikoina.

Joo, mutta voi se iskeä naiseenkin, nimim. Kokemusta on.

No, mä olen tän ongelman omalta osaltani ratkaissut toisella tavalla. En halua erota, mutta haluan rakkautta ja iloa elämääni, joten mulla on toinen mies.

 

Sama vika rahikaisella, 40 tulee täyteen ensi vuonna. Eikä kriisistä tietoakaan. Se ei ole naisten ongelma, miesten pelkästään.
Ne rupeaa tässä vaiheessa miettimään elämäänsä ja niitä saavuttamatta ja tekemättä jääneitä juttuja. Kevyttä masennusta, arkeen kyllästymistä jnejne. Tämän saman jutun olen kuullut vaikka kuinka monelta lähiaikoina.

Joo, mutta voi se iskeä naiseenkin, nimim. Kokemusta on.

No, mä olen tän ongelman omalta osaltani ratkaissut toisella tavalla. En halua erota, mutta haluan rakkautta ja iloa elämääni, joten mulla on toinen mies.

Mistähän minä saisin sellaisen...?

 

Sama vika rahikaisella, 40 tulee täyteen ensi vuonna. Eikä kriisistä tietoakaan. Se ei ole naisten ongelma, miesten pelkästään.
Ne rupeaa tässä vaiheessa miettimään elämäänsä ja niitä saavuttamatta ja tekemättä jääneitä juttuja. Kevyttä masennusta, arkeen kyllästymistä jnejne. Tämän saman jutun olen kuullut vaikka kuinka monelta lähiaikoina.

Joo, mutta voi se iskeä naiseenkin, nimim. Kokemusta on.

No, mä olen tän ongelman omalta osaltani ratkaissut toisella tavalla. En halua erota, mutta haluan rakkautta ja iloa elämääni, joten mulla on toinen mies.

Mäkin kaipaisin hellyyttä ja sitä että kokisin olevani haluttu ja rakastettu. Mutta avioliiton ulkopuolinen suhde ei tule kyseeseen. Se on minun arvojeni vastaista. Mielummin vaikka eroan.

 

Sama vika rahikaisella, 40 tulee täyteen ensi vuonna. Eikä kriisistä tietoakaan. Se ei ole naisten ongelma, miesten pelkästään.
Ne rupeaa tässä vaiheessa miettimään elämäänsä ja niitä saavuttamatta ja tekemättä jääneitä juttuja. Kevyttä masennusta, arkeen kyllästymistä jnejne. Tämän saman jutun olen kuullut vaikka kuinka monelta lähiaikoina. [/quote]

Mä en uskalla kysyä, että onko, koska tiedän, että loukkaantuu verisesti. Mutta mitä asialle vois tehdä??

 

Mitä muutakaan toisen miehen ottaminen on kuin kaipausta siihen "perhosia mahassa ja kutkuttaa kivasti" -fiilikseen, joka kaikilla uusilla pareilla on? Ei riitä oman miehen tylsän tasainen rakkaus.