onko kellään muulla pakkoajatuksia?

  • Viestiketjun aloittaja ahdistaa
  • Ensimmäinen viesti
minä täällä
heräilen joka yö väh. kerran tarkistamaan, että hengittävät. En syö lääkkeitä, ,koska tämä ei hirveästi häiritse elämääni, mutta tämä toistuu joka yö ja ilta käyn katsomassa ennen nukkumaanmenoa. Vanhin lapsi 9v.
 
Ahdistunut äiti
Minulla on. Sain lapsen alkuvuodesta ja sen jälkeen on asia riistäytynyt hallinnasta. Olen aina ollut helposti ahdistuva ja pelokas etenkin sairauksien suhteen. Vauvan saattaminen maailmaan oli monen päivän prosessi ja kun olin ollut viikon nukkumatta kuin pieniä pätkiä, alkoi jo tuntua että luisun psykoosiin. Yksi yö unitabletin avulla nukuttuna auttoi. Kotiuduttua pelkäsin aivan kamalasti lapsen puolesta (sai infektion synnyttyä josta kyllä oli toipunut kun pääsimme kotiin). Saan paniikkikohtauksenomaisia hysterioita milloin mistäkin: infektioista, kehityksestä ym. Nykyään aihe vaihtuu lennossa, ennen ehdin yleensä hengähtää eri pelkojen välillä edes hetken. Olin mm. aivan varma että olin saanut huuliherpeksen ensimmäistä kertää elämässäni viime viikonloppuna ja jouduin kamalaan paniikkiin vauvan puolesta mielessä herpeksen aiheuttama aivotulehdus ym. Soitin lastenlääkärille ja sairaalaankin. Loppujen lopuksi herpestä ei tainnut olla, ainoastaan kai finni joka hävisi ilman rupea tms. Samana päivänä alkoivat enemmät uutisoinnit sikainfluenssasta ja olen aivan järkyttävän ahdistunut, en ole pystynyt kunnolla syömään tai nukkumaan. Ymmärrän että ei ole järkevä olla NÄIN poissa tolaltaan sikainfluenssan vuoksi mutta toisaaltaan ikävä kyllä tiedostan että pahimmat pelkoni voivat toteutua jopa viikoissa. Mietin vakavasti psykologin vastaanotolle menoa mutta toisaaltaan voisi olla jokseenkin absurdi tilanne istua psykologin vastaanotolla kertomassa suhteettomasta sairauksien pelosta ja psykologilla olisi suunnilleen kaasunaamari päässä kun ulkona riehuu "rutto"... :/
 
vieras
Minulla on oolut lapsesta saakka syövän pelko. Kai sekin on pakkoajatus, Ahdistuneen äidin kirjoittamassa on paljon tuttua. En ole edes ajatellut että tällaiseen jotain apua saisi.
 
Lääkitys on
Mulla jatkuvia pelkoja yms etenkin sairauksista... Syöpä, veritulppa, aivosairaudet yms. Olen syönyt näihin pakkoajatuksiin/pelkoihin nyt kuukauden sepram lääkettä ja annosta on nostettu pikkuhiljaa kymmenestä mg kolmeenkymmeneen. Käyn terapiassa ja koko menneen kesän olin sairaalahoidossa. Nyt olo on pikkusen helpottanut vaikka kaikki sairaudet on vieläkin mielessäni. Olen käynyt terveyskeskus päivystyksessäkin useat kerrat kun nytkin vähän aikaa sitten pohkeeni kipeytyi. Pelkäsin veritulppaa vaikka muita oireita ei ollut kuin kipu. Jalka tutkittiin kun suorastaan vaadin ultra tutkimusta. No eihän mulla sit tulppaa ollut. Jalassa oli vain rasitusvamma. Olen käynyt useat kerrat lääkärissä eikä mulla ole mitään sit ollutkaan. Olen tk lääkärille sanonut suoraan että kärsin tällaisesta oireyhtymästä. Jos menen esim. Päänsäryn takia lääkäriin (pelännyt kasvainta) niin lääkäri on jo suoraan kertonut että ei ole kasvainta koska sulta puuttuu monet muut oireet ja että minä kärsin niskahartia vaivojen takia päänsäryistä. Päänkuvauksen määräsi kesällä jotta saan mielenrauhan. Kyllä tämä tällainen sairaus kuluttaa ihmistä mutta onneksi tuo sepram on alkanut auttamaan. Lisäksi ulkoilen koiran kanssa ja yritän olla ajattelematta sairauksia. Vaikeaa se on olla ajattelematta. Minulla on todettiin tämän lisäksi kesällä psykoottinen masennus. Siltä osin olen ihan ok Kunnossa tällähetkellä. Terapia on auttanut. Suosittelen oikeasti hakemaan apua niille jotka eivät hoitoa vielä saa. Se ei ole häpeä apua hakea. Tsemppiä kaikille samasta kärsiville. Meitä on monia.
 
vierass
Mulla on ollut lapsesta asti pakkoajatuksia ja -toimintoja.

Kaikkein kamalimmat ajatukset oli nelisen vuotta sitten kun sain ekan lapseni. Tuntuu hirveältä edes kirjoittaa siitä. Mulla pyöri yötä päivää sellainen ajatus päässäni että isken voimalla kynän lapsen pään aukileesta aivoihin. En tietenkään olisi koskaan niin tehnyt, mutta se ajatus oli jotain niin ahdistavaa. Olin sen takia aivan sekoamispisteessä. Kerran romahdin ja itkin hysteerisesti miehelleni, kerroin tästä ajatuksesta ja sanoin että aijon muuttaa pois heidän luotaan, etten satuta vauvaa.

No en muuttanu, pääsin psyk. osastolle pariksi viikoksi rauhoittumaan, aloitin lääkityksen ja terapian.

Nykyään ajatuksia tulee enää harvakseltaan, eikä ne ahdista niin hirveästi.
 
Mulla on ollut pakkoajatuksia lapseen liittyen niinkuin jollain muullakin ylempänä. Ja nimenomaan lapsen satuttamiseen. En ikinä voisi kuvitella että pystyisin vauvaani oikeasti satuttamaan, rakastan häntä NIIN paljon ja siksi juuri en ymmärrä miksi edes sellaisia kamaluuksia tulee mieleen :( Kerrankin lenkillä näin silmissäni kuinka lykkään vaunut kylmän viileästi mereen vauvoineen, muita vastaavia ajatuksia en onneksi enää muista.. noiden ajatusten täyskieltäminen on varmaan syy miksi en niitä enää jälkeen päin muista.

Myös pakkoajatuksia on liittyen vauvan kuolemiseen (kätkytkuolema) Jos vauva nukkuu, käyn monta monta krt tunnissa kokeilemassa hengittääkö, jos jostain syystä vauvan rinta ei kohoakaan heti, tuntuu että pyörryn, tukehdun ja kuolen yhtäaikaa, ja saatan tönäistä hädissäni kovastikin vauvaa. Aina se on siitä sitten korahtanut ja jatkanut onnellisena unta ja itse melkein tuuperrun säikähdyksestä.

Pelko on myös ihan suunnaton että joku MUU tekisi vauvalleni jotain.. oikeastaan se on korvannut tuon että itse jotain tekisin. En vauvaa ja hänen isäänsä uskalla jättää edes pariksi minuutiksi yksin (tosin ei olla yhdessä niin miksi häneen luottaisin..). Ihan kamalia ajatuksia tulee mieleen laidasta laitaan, vauva olisi hoidossa ja hoitaja antaisi vauvan vain itkeä hädissään, huutaisi tälle tai löisi/ravistelisi, seksuaalisesti hyväksikäyttäisi...Myös pelottaa että joku hullu tulee lenkillä vastaan ja puukottaa meidät molemmat. Ihan kauheaa kun nuo tilanteet näkee kuin elokuva pätkinä silmissä ja ei voi niitä estääkään. Parrua perseeseen niille älyköille jotka kehottaa vain olemaan miettimättä tuollaisia. Nuo ajatukset kun vain tulee, niitä ei voi ennakoida eikä kesken kaiken keskeyttää. Ja pakko sanoa ettei lohduta yhtään että joka päivä saa lukea uutisista kun jossain sitten oikeasti tapahtuu tuollaista!

Kenellekään en ole noista sanallakaan sanonut, mua on niiin hävettänyt ja pelottanutkin nuo.. hulluksi leimaamisen pelko kieltämättä. Kuka normaali ihminen ajattelee tuollaisia... mutta se lohduttaa jo vähän etten ole ainoa jolla tuollaista esiintyy. :(
 

Yhteistyössä