On ollut, enää ei onneksi ole kovin usein. Kummankin lapsen jälkeen olen sairastanut SJM:n, tai eipä se ilmeisesti kunnolla siinä raskauksien välissä koskaan mennyt pois.
Mulla on kahdenlaisia pakkoajatuksia. Toiset liittyy lasten vahingoittamiseen. Tiedän, etten oikeasti ikinä tekisi heille mitään, mutta niitä ajatuksia en vaan pystynyt pitämään poissa. Se oli ihan hirveätä. Vaikka tiesin, että sairaus se minussa puhuu, en silti voinut olla miettimättä, kertooko minusta jotain se että ajattelen tällaista jne. Ne ajatukset hankaloittivat todella elämää. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa mun oli pakko laittaa kaikki veitset piiloon, ja aina jos tarvitsin niitä tai saksia, piti pyytää mies leikkelemään. Ei siksi, että olisin oikeasti mennyt puhkomaan vauvan silmiä saksilla vaan siksi, että saksien näkeminenkin laukaisi mussa heti sen mielikuvan. Tai pakastin - en voi vieläkään avata sen ovea muistamatta sitä ajatusta, että laitanpa vauvan sinne ja jätän. Niin hirveitä ajatuksia, että niiden kirjoittaminenkin saa mut taas vapisemaan.
Ne ovat onneksi lääkityksellä vähentyneet (vaikka monia muita oireita edelleen on, en tiedä pitäisikö lääkettä sit kuitenkin vaihtaa?). Mutta edelleen mulla jää pakkomielteisesti pyörimään päässä esim. kaikki lehdestä luetut lasten pahoinpitely- tai hylkäämistapaukset yms. Ne ovat toinen pakkoajatusteni laji. Ei siis mitään normaalia, jota kelle tahansa tulee mieleen kun tuollaista lukee, vaan ne jäävät viikkokausiksi kummittelemaan mieleen. Osa jopa vuosiksi. Ja paha on se, etten voi lopettaa niiden ajattelemista. Siis on normaalia mielestäni että reagoi tuollaisiin uutisiin mutta ei se, että niistä ei pääse ollenkaan eroon. En tiedä, osasinko nyt selittää tätä tarpeeksi hyvin, mutta toivottavasti ajatus aukeaa.
Mulla on mielialalääkkeenä sitalopraamia 40 mg päiväannostuksella ja lisäksi olen ahdistukseen syönyt rauhoittavia (satunnaisesti, niitä ei voi riippuvuusvaaran takia käyttää pitkäaikaisesti).
