Onko kaikki aikuiset yksinäisiä ?

Monilla tietysti on puoliso ja lapsia, mutta monellako on ystäviä ?. Siis tässä on tullut vähän sellainen kuva, että jos ei ole onnistunut pitämään yhteyttä koulussa ja opiskeluaikoina saatuihin ystäviin, niin uusia ystäviä on käytännössä mahdoton saada.
ja ilman parisuhdetta ja perhettä oleva jää sitten todellakin yksin.

Tuskin olen ainoa, jolle näin on käynyt ? Mikä siinä onkin, että se muihin ihmisiin tutustuminen, saati että löytäisi tuttavia ja ystäviä tuntuu niin vaikealta.

Kenties syy on siinä, että se vastaanotto tuntuu joka ikinen kerta olevan negatiivinen, jos sitä esimerkiksi koittaa paremmin tutustua työkavereihinsa ja harrastuksissa tapaamiinsa ihmisiin

 

Mä en kyllä allekirjoita, enkä tunnista tilannetta.
Mun vanhimmat ystävät on alakouluajoilta, ja uusimmat sellaisia, joihin olen tutustunut viimeisen vuoden sisällä työn, opiskelujen ja harrastusten kautta.

 

Mä en kyllä allekirjoita, enkä tunnista tilannetta.
Mun vanhimmat ystävät on alakouluajoilta, ja uusimmat sellaisia, joihin olen tutustunut viimeisen vuoden sisällä työn, opiskelujen ja harrastusten kautta.

Monella on varmaan noinkin.

Täytyy sitten vaan ihmetellä, että mikä minussa itsessäni on niin kammottavaa, että en onnistu pitämään entisiä ystäviäni, eikä kukaan ihminen myöskään halua tutustua minuun pintapuolista tuntemista enempää

 

Monella on varmaan noinkin.

Täytyy sitten vaan ihmetellä, että mikä minussa itsessäni on niin kammottavaa, että en onnistu pitämään entisiä ystäviäni, eikä kukaan ihminen myöskään halua tutustua minuun pintapuolista tuntemista enempää

Ehkä olet ruma tai lihava.

 

Mä olen varmaankin tottunut siihen, aina olen jäänyt ulkopuoliseksi, ala-asteelta saakka mut on unohdettu kun on saatu parempia kavereita. En oikein tiedä mikä mussa on se vika etten ikinä kelvannut siksi bestikseksi.
Peruskouluaikojen jälkeen en sitten juuri yrittänytkään, koska en enää luottanutkaan että joku voisi aidosti välittää ja haluaisi olla ystäväni.
Että mulla on edellisestä ehkä ystävyydeksi luettavasta kohta 30 vuotta aikaa. Sen lopetin sitten itse, ennen kuin tulin lopullisesti unohdetuksi.
Mulla ei ole myöskään miestä, lapset eivät asu kanssani, sukulaisten kanssa en ole tekemisissä juurikaan, mulla ei ole tuttavia, ei työpaikkaa, ei mitään.
No mikäs tässä on ollessa. Jos haluaa tietää mitä ihmiset oikeasti ajattelee, niin eihän tuota tarvi kuin tehdä jokin aloitus nettiin ja katsella paskamyrskyä, niin jopas taas tuntuu elo kivalta aivan yksin.

 

Ystävät ovat minulle valtavan tärkeitä, ja siksi olen viimeisen kymmenen vuoden aikana nähnyt paljon vaivaa pitääkseni yllä vanhoja ystävyyssuhteita ja solmiakseni uusia. Tuttavuuden syventäminen ystävyydeksi vaatii aikaa, luontevaa yhteistä tekemistä sekä riittävästi keskinäistä kemiaa. Kärsivällisyys kannattaa. Ei myöskään kannata ihmetellä, mihin ystävät katoavat, jos jatkuvasti asettaa esimerkiksi lapset tai työn ystävien edelle. Kaikki ihmissuhteet vaativat panostusta säilyäkseen hyvinä.

 

Tuttavuuden syventäminen ystävyydeksi vaatii aikaa, luontevaa yhteistä tekemistä sekä riittävästi keskinäistä kemiaa. Kärsivällisyys kannattaa.

Tuostahan se juuri tuntuu kiikastavan, että ei oikein ole mitään sellaista luontevaa paikkaa tutustua kehenkään ainakaan minulla.

Ei myöskään kannata ihmetellä, mihin ystävät katoavat, jos jatkuvasti asettaa esimerkiksi lapset tai työn ystävien edelle. Kaikki ihmissuhteet vaativat panostusta säilyäkseen hyvinä.

Tähän myönnän syyllistyneeni, tosin siltä pohjalta, että jätin aika lailla yhteydenpidon väliin siinä vaiheessa kun entiset ystäväni saivat lapsia. Jotenkin vaan ajattelin, että vierailut ja soittaminen yms on tuossa vaiheessa liikaa, ja niissä lapsissa ihan tarpeeksi tekemistä ilman että siinä nyt vielä jonkin ulkopuolisen kanssa pitäisi jaksaa kommunikoida. Ja oletin, että nämä perheellistyneet ottavat yhteyttä siinä minuun vaiheessa kun aikaa ja intoa löytyy. No, niin ei vaan sitten koskaan tapahtunut

 

Minulla on ihana mies, rakas 2,5 v tytär, ja monta todellista ystävää sekä ihan vaan kavereita... Arvostan elämääni
todella. .. On ihanaa kun on erilaisia ihmisiä ystävinä...en tiedä mistä se johtuu, mutta jo viimeisen vuoden aikana olen tutustunut moneen uuteen kaveriin, se on vain itsestä kiinni..

 

En minäkään allekirjoita. Omalla kohdallani ei ole ystävien saaminen ollut vaikeaa edes päälle viiskymppisenä. Mä luulen, että ystävien tarve on aika yksilöllistä. Joku lakkaa tarvitsemasta ystäviä mennessään parisuhteeseen. Jollekin toiselle taas puoliso ja/tai lapset ei korvaa ystäviä. Ja myöskin se on yksilöllistä, miten helposti ystävystyy.

 

Ehkä olet ruma tai lihava.

Miten nämä asiat liittyvät mitenkään ystävyyteen? Et etkä vielä ymmärrä, mutta kaikki eivät ole yhtä pinnallisia kuin sä. Ehkä vielä joskus kasvat aikuiseksi.

Mun todella hyvä ystävä on reilusti ylipainoinen ja ystävyytemme on alkanut silloin kun hän on jo ollut tuon painoinen. Miksi olisin jättänyt tutustumatta aivan mahtavaan ihmiseen vain painon takia.

 

Ystävystyminen ei ole mulle koskaan ollut vaikeata joten niitä saa kyllä helposti jos vain sopivasti sattuu jonkun jossakin kohtaamaan. Mulla kaikki entiset ystävät jääneet pois elämästä ja kyllä mä ajoittain olen ollut tosi yksinäinen kun ei tosiaan ollut lähellä yhtäkään sellasta jota olis ystäväksi voinut kutsua. Mutta sitten mä tapasin ihanan naapurin johon tutustuin ja vaikkei aktiivisesti nähdä niin on se vaan ihanaa et on edes se yksi hyvä ystävä.
En muutenkaan kaipaa enää mitään laumaa elämääni enkä jaksa aktiivisesti mitään ystävyysjuttuja. Sinänsä outoa kun olen ollut tosi menevä ja ystäviä ja kavereita oli nuorempana paljon.
Mut niin vaan elämä muuttuu ja ihmiset muuttuu ja kun on oma perhe niin ei samalla tavalla jaksa eikä kaipaa muuta.

 

En ainakaan itse ole yksinäinen. Vaikka minulla on puoliso ja lapset löytyy ystäviä paljonkin, osa on kulkenut mukana vuosikymmeniä osa lyhyemmän ajan. Tapaamme säännöllisesti ja vaihdamme osan kanssa kuulumisia päivittäin.

Viimeksi viimeviikolla tutustuin kolmeen uuteen hienoon ihmiseen joiden kanssa on soiteltu ja tavattu nyt muutaman kerran. Tutustuminen on ollut minulle aina helppoa.

 

en tiedä mistä se johtuu, mutta jo viimeisen vuoden aikana olen tutustunut moneen uuteen kaveriin, se on vain itsestä kiinni..

Et tiedä mistä se johtuu mutta pystyt kuitenkin väittämään että se on vain itsestä kiinni... Yrittäisitkö kuitenkin avata että kuinka sinä niitä kavereita saat?

Itse olen yrittänyt kymmeniä kymmeniä kertoja vuosien mittaan; jutellut ihmisille, tutustunut, kutsunut käymään/juhliin/harrastuksiin jne jne. Ihan normaalia kanssakäymistä. Silti jokaikinen ihmissuhde on kuivunut kasaan, kun tutustumisen yrittäminen on jäänyt vain minun harteilleni. Kun ei koskaan saa vastakutsuja ja yhteydenottoja niin eihän sitä ole järkeä yksipuolista tuttavuutta ylläpitää vuosikausia. Eli miten saat leivottua siitä ihmissuhteesta kaveruuden?

 

Et tiedä mistä se johtuu mutta pystyt kuitenkin väittämään että se on vain itsestä kiinni... Yrittäisitkö kuitenkin avata että kuinka sinä niitä kavereita saat?

Itse olen yrittänyt kymmeniä kymmeniä kertoja vuosien mittaan; jutellut ihmisille, tutustunut, kutsunut käymään/juhliin/harrastuksiin jne jne. Ihan normaalia kanssakäymistä. Silti jokaikinen ihmissuhde on kuivunut kasaan, kun tutustumisen yrittäminen on jäänyt vain minun harteilleni. Kun ei koskaan saa vastakutsuja ja yhteydenottoja niin eihän sitä ole järkeä yksipuolista tuttavuutta ylläpitää vuosikausia. Eli miten saat leivottua siitä ihmissuhteesta kaveruuden?

Jos tosiaan ei koe siinä olevan mitään järkeä, niin sitten siinä ei ole. Mulla on muutama ystävä ollut jo parikymmentä vuotta, joiden suhteen mä olen aina se yhteydenottaja. En ole kokenut asiaa millään tavalla ongelmana, pikemminkin ehkä päinvastoin eli olen voinut aina ehdottaa tapaamisia sen mukaan, miten mulle itselleni sopii. Sitten on niitä, joiden suhteen ystäväni on yleensä se kutsuja ja lisäksi niitä, joiden kanssa se menee aika tasan.

 

Mulla on muutama ystävä ollut jo parikymmentä vuotta, joiden suhteen mä olen aina se yhteydenottaja. En ole kokenut asiaa millään tavalla ongelmana, pikemminkin ehkä päinvastoin eli olen voinut aina ehdottaa tapaamisia sen mukaan, miten mulle itselleni sopii.

Sinuako ei haittaa että et merkitse noille ystäville yhtään mitään? Että jos lopettaisit yhteydenpidon niin noista henkilöistä ei enää koskaan kuuluisi mitään koskaan?

Minä koen sen niin, että on todella alentavaa roikkua ihmissuhteessa joka on toiselle ihan yks ja sama. Eikö sulle tuli siitä paha mieli, jos/kun tiedät että kaikki on sun varassa ja toinen ei suo sinulle yhtään ajatusta jos et itse ole tyrkyttämässä seuraasi?

 

Sinuako ei haittaa että et merkitse noille ystäville yhtään mitään? Että jos lopettaisit yhteydenpidon niin noista henkilöistä ei enää koskaan kuuluisi mitään koskaan?

Minä koen sen niin, että on todella alentavaa roikkua ihmissuhteessa joka on toiselle ihan yks ja sama. Eikö sulle tuli siitä paha mieli, jos/kun tiedät että kaikki on sun varassa ja toinen ei suo sinulle yhtään ajatusta jos et itse ole tyrkyttämässä seuraasi?

Jos mä en merkitsisi heille mitään, tuskin he järjestäisivät itselleen aikaa mun tapaamiseeni. On olemassa erilaisia ihmisiä: erilaisia luonteiltaan ja erilaisia elämäntilanteiltaan. Mä ymmärrän ihan hyvin, että jos arki on aamusta iltaan täynnä ohjelmaa, niin ystäville ei juurikaan tule soiteltua ja sovittua tapaamisia. Silti nämä ihmiset ilahtuvat, jos ystävä soittaa ja ehdottaa tapaamista.

 

Niin, varmaan sen verran merkitset että etsivät pyydettäessä aikaa (tai eivät vaan ilkeä kieltäytyä jos ei ole muutakaan parempaa), mutta eivät sen vertaa että jos itse et ottaisi yhteyttä niin hekään sitä tekisivät. Vähän niinkuin se että jos postissa tulee anttilan mainos niin sen kyllä lukee, mutta ei sitä lähtisi kaupasta hakemaan luettavakseen. Kyllähän monet puhuvat puhelimessa puhelinmyyjänkin kanssa vaikka puoli tuntia vaikkei se niin mieluista olekaan, eivät vaan saa kieltäydyttyä...

Minua kyllä loukkaa jos olen jollekin "mainoksen arvotasolla" - sinä ilmeisesti kestät sen ajatuksen, että jos et itse ottaisi yhteyttä ei sinua enää koskaan ajateltaisi ainakaan sen vertaa että toinenkin osapuoli viitsisi tarttua puhelimeen... Unohtuisit sen siliän tien.

Ehkä tässä onkin se ero, että itse ainakin haluan oikeita vastavuoroisia ystäviä; sellaisia joille ei ole ylitsepääsemätöntä nähdä itsekin jotain vaivaa suhteemme eteen. Toisille riittää se, että vastapuoli vaivautuu vastaamaan puheluun silloin tällöin.

 

Niin, varmaan sen verran merkitset että etsivät pyydettäessä aikaa (tai eivät vaan ilkeä kieltäytyä jos ei ole muutakaan parempaa), mutta eivät sen vertaa että jos itse et ottaisi yhteyttä niin hekään sitä tekisivät. Vähän niinkuin se että jos postissa tulee anttilan mainos niin sen kyllä lukee, mutta ei sitä lähtisi kaupasta hakemaan luettavakseen. Kyllähän monet puhuvat puhelimessa puhelinmyyjänkin kanssa vaikka puoli tuntia vaikkei se niin mieluista olekaan, eivät vaan saa kieltäydyttyä...

Minua kyllä loukkaa jos olen jollekin "mainoksen arvotasolla" - sinä ilmeisesti kestät sen ajatuksen, että jos et itse ottaisi yhteyttä ei sinua enää koskaan ajateltaisi ainakaan sen vertaa että toinenkin osapuoli viitsisi tarttua puhelimeen... Unohtuisit sen siliän tien.

Ehkä tässä onkin se ero, että itse ainakin haluan oikeita vastavuoroisia ystäviä; sellaisia joille ei ole ylitsepääsemätöntä nähdä itsekin jotain vaivaa suhteemme eteen. Toisille riittää se, että vastapuoli vaivautuu vastaamaan puheluun silloin tällöin.

Luultavasti tuossa on juuri se ero, että ajattelemme eri tavoin. Kun mä aikoinaan tein 80-tuntisia työviikkoja, niin ei kyllä tullut pidettyä yhteyttä juuri kehenkään. Onneksi oli silloin ihmisiä, jotka kuitenkin pitivät yhteyttä muhun. Ja nämä vanhat ystävät, joihin oli jonkin aikaa taukoa, säilyivät kuitenkin ystävinä. Mulla on hyvin erilaisia ihmisiä ystävinäni enkä voi edes olettaa, että ruuhkavuosiaan elävällä suurperheen äidillä olisi yhtä paljon vapaa-aikaa kuin mulla, jonka molemmat lapset on jo aikuisia. Jos etsisin vain itseni kaltaisia ihmisiä ystävikseni, niin olisihan mulla silloin ystäviä huomattavasti vähemmän kuin nyt.

 

Sellaisiakin vaiheita elämässä on ollut - yhteen väliin sattui työpaikan vaihto, muutto ja ero samaan syssyyn, ja samaan aikaan kaverit sai lapsia. Silloin jäi osa vanhoista kavereista, vanhat työkaverit, vanhat naapurit kertaheitolla. Tapasin uuden miehen, tulin raskaaksi, uudesta työpaikasta ei oikein löytynyt samanhenkistä porukkaa, ja silloin huomasin kuinka vähän niitä ns. tosiystäviä oli mukana. Sen jälkeen olen aktiivisesti "hommannut" ystäviä: lasten myötä on tullut yksi, miehen myötä yksi, tämän palstan (!!) myötä kaksi ja sieltä työpaikaltakin yksi sydänystävä ja useita tuttavia. Se vaatii vain eri tavalla töitä kuin nuorempana, ja sitä että kaivaa sen ajan tapaamiselle vaikka kivenkolosta. Ihmiset on tietty eri luonteisia, mutta ei mulle riitä sosiaaliseksi elämäksi pelkkä työ ja perhe.

 

Jos tosiaan ei koe siinä olevan mitään järkeä, niin sitten siinä ei ole. Mulla on muutama ystävä ollut jo parikymmentä vuotta, joiden suhteen mä olen aina se yhteydenottaja. En ole kokenut asiaa millään tavalla ongelmana, pikemminkin ehkä päinvastoin eli olen voinut aina ehdottaa tapaamisia sen mukaan, miten mulle itselleni sopii. Sitten on niitä, joiden suhteen ystäväni on yleensä se kutsuja ja lisäksi niitä, joiden kanssa se menee aika tasan.

Minulle on käynyt myös tuolla tavoin, mutta (valitettavasti) olen myös siinä vaiheessa lopettanut yhteydenpidon, sillä olen olettanut tuon yksipuolistumisen olevan vihje siitä, että seurani ja ystävyyteni ei ole enää tervetullutta.

 

Nyt täytyykin sitten kysyä heiltä, jotka ovat aikuisena onnistuneet ystävystymään, että missä yhteyksissä olette näihin ystäviinne tutustuneet ja ystävystyneet ?

 

Yksinäinen,kyllä olen.
Mä oon tosi huono ystävystymään kenenkään kanssa - kiitos karvaiden kokemusten.Mulla on tasan yksi ystävä,mutta näemme todella harvoin hänen mustasukkaisen (sairaan) miehensä vuoksi.Hän ei saa lähteä minnekkään,tai on menossa pettämään..Itse olen sitten käynyt hänen luonaan,kunnes kuulin että mun käynneillä vain punotaan juonia miehen päänmenoksi...Vaikea tilanne...

 

Nyt täytyykin sitten kysyä heiltä, jotka ovat aikuisena onnistuneet ystävystymään, että missä yhteyksissä olette näihin ystäviinne tutustuneet ja ystävystyneet ?

Töissä, naapurustossa, opiskellessa (vaihdoin nelikymppisenä alaa), netissä, koirapuistossa.

 

Eivät ole. Jotkut vain tapaavat ystäviään harvoin.

 

Minulla ei ole oikeastaan ole ystäviä olut näin aikuisiällä, mutta en koe itseäni yksinäiseksi. On minulla toki nuoruudessa ystäviäkin ollut, mutta elämä on vienyt erilleen. Sosiaalisia kontakteja on ihan riittämiin työelämässä, harrastuksissa, en kaipaa sydänystävää. Parisuhde ja lapsia minulla on. Olen itsekseen viihtyvää sorttia ollut lapsuudesta saakka.Olen ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni!