Onko jotain tehtävissä?

Elän avosuhteessa rakkaani kanssa. Tiiviisti ja onnellisesti yhdessä olemme olleet kolme vuotta. Toki olemme kohdanneet vastoinkäymisiä ja riitoja, kuten kaikki, mutta olemme olleet suhteessa molemmat onnellisia ja rakastaneet toisiamme syvästi ja suunnitelleet varovaisesti tulevaa. Olen tuntenut alusta asti, että rakkaani on se oikea. Hän on ollut lähelläni, tukenut ja yrittänyt ymmärtää minua kaikessa ja minä häntä, ja olenkin syvästi rakastunut häneen edelleen. Olemme olleet toistemme parhaat ystävät, mutta silti saaneet tilaa hengittää aina kun olemme sitä tarvinneet.

Tuntuu, että olemme rakentaneet hyvän suhteen ja hioutuneet ymmärtämään toisiamme aivan uudella tasoilla. Olemme kohdanneet rankkojakin vastoinkäymisiä yhdessä, kuten minun vakava sairastuminen keväällä 2007, joka kuitenkin huomattiin tarpeeksi ajoissa ja saatiin hoidettua. Olemme asuneet yhdessä puoli vuotta Aasiassa ja muutenkin matkustaneet paljon ja nauttineet toistemme seurasta. Palasimme viime lauantaina upealta kaksiviikkoiselta lomalta jossa kiersimme rauhallisesti Eurooppaa. Molemmat kokivat loman erittäin onnistuneeksi ja onnelliseksi.

Eilen töistä tultuaan rakkaani istutti minut alas, ja sanoi, ettei osaa nähdä tulevaisuutta kanssani. Toisin sanoen, hän halusi erota. Hän ei aloittanut keskustelua, vaan hän halusi erota. Olin ja olen shokissa. Asia tuli minulle aivan yllätyksenä, toki tiesin, että hän on miettinyt tulevaisuuttamme, kuten minäkin, ja sitä, onko vielä valmis yhteisen asunnon hankintaan, kuten minäkin olen miettinyt. Mutta mieleenikään ei tullut, ettei hän ehkä haluaisikaan olla minun kanssani.

Jouduin shokkiin enkä kyennyt ymmärtämään lausetta, se tuntui aivan absurdilta. Rakkaani selitti, että hän pelkää, että suhteessa ajaudumme yhteen ja lopulta olemme olleet pitkään yhdessä, mutta kadottaneet sen todellisen yhdessä olemisen syyn. Siksi hän haluaa kuunnella sitä pientä tunnetta joka hänessä on herännyt ja lopettaa tämän tähän. En kykene ymmärtämään kaiken tämän yhdessä olon jälkeen, kaiken tämän rakkauden ja sen mitä olemme saavuttaneet. Onko tämä vain jokin kolmenkympin kriisi, vai mitä on tapahtunut? Suhde on riskin ottamista, mutta kannattaako hyvää lopettaa pelon takia, jonka toteen käymisestä ei ole mitään takuita?

En tiennyt tästä tunteesta, ja toki jos olisin tiennyt, niin olisin tehnyt jotain, mutta voinko enää tehdä mitään? Kysyin useita kertoja rakkaaltani, että onko hän tosissaan eron suhteen, vastaus oli kyllä. Mutta silti hän sanoo rakastavansa minua valtavasti. Miksei hän halunnut puhua asiasta, tehdä jotain? En ymmärrä ja olen sirpaleina. Puhuimme eilen. Rakkaani lähti tänään viikonlopuksi pois. Olen yksin enkä vieläkään pysty käsittämään, että tämä on totta. Puhumme vielä sunnuntaina, jolloin hän yrittää selittää asiaa minulle. Tiedän, ettei asiaan liity kolmatta osapuolta.

Voinko tehdä tai sanoa mitään, millä näyttää kaikken sen, mitä olemme yhdessä kokeneet ja rakentaneet, kaiken sen mitä kannattaa pitää kiinni? Vakuuttaa toinen, että asialle voi tehdä jotain? Vai voiko sille? Mitä ihmettä tapahtui?

Olen menettämässä elämänkumppaniani ja ystävääni, minusta liian pienen asian takia suhteutettuna siihen mitä kaikkea olemme saavuttaneet ja oppineet.

Kiitän kaikista kommenteistanne ja vinkeistänne, sillä juuri nyt tarvitsen niitä todella. Oloni on todella yksinäinen ja menettämisen pelko suunnaton.

 

Ihmettelen. Onko siis niin, että miehesi mielestä kaikki on nyt hyvin, mutta hän pelkää, että suhde joskus tulevaisuudessa muuttuu huonoksi ja alatte olla toistenne kanssa vain tavan vuoksi? Tuo ei kuulosta hyvältä eikä perustellulta syyltä eroon minusta.

Olette olleet yhdessä melko vähän aikaa kuitenkin, ja hyvässä suhteessa tuossa vaiheessa alkaa ehkä ensimmäisiä kertoja tuntua siltä, että sitä alussa ollutta huumaa ei enää riitäkään ihan jokaiseen hetkeen sillä tavalla kuin alussa. Ja sitä saattaa ehkä kuvitella, että alamäki on alkanut, ja suunta on nyt sitten koko ajan vain huonompaan. Ajatteleekohan miehesi jotenkin näin? Ajatteleeko hän, että on parempi hypätä kelkasta tässä vaiheessa kuin tuhlata elämää siihen huonoon vaiheeseen, jonka hän kuvittelee olevan tulossa?

Jos miehesi toimii näin, hän ei missään suhteessaan tule pääsemään alkua pitemmälle eikä voi koskaan saavuttaa sitä hyvää, mitä pitkällä suhteella on annettavanaan. Pitäisiköhän sinun käydä huomenna vaikka kirjastossa lainaamassa jotain parisuhdekirjoja, joissa käsitellään parisuhteen vaiheita, ja osoittaa miehellesi, että se vaihe, mitä nyt elätte, on osa normaalia parisuhteen kehitystä, ja paljon parempaa vaikkakin erilaista on jatkossa luvassa, jos vain pääsette tästä eteenpäin.

Meillä on takana kymmenen yhteistä vuotta mieheni kanssa, ja rakastun häneen yhä vielä uudestaan ja uudestaan. Vieläkään en ole lakannut olemasta hänestä joka päivä kiitollinen. Välillä on vaiheita, jolloin rakkaudentunne ei ole niin voimakas, mutta se on silti olemassa, ja tiedän, että se voimakaskin tunne herää aina säännöllisin väliajoin talviuniltaan. Moni asia on nyt vielä paremmin kuin alussa. Nyt pystyy esimerkiksi jo todella uskomaan, että toinen todella haluaa olla juuri minun kanssani siitä huolimatta, että tietää kaikki huonot puoleni ja vikani. Kovasti tsemppiä ja onnea teille. Vaikea kuvitella, että teidän suhteenne olisi vielä ohi.

 

Kiitos vastauksestasi!

Hän sanoo, että määrittelemätön ikävä tunne on vaivannut häntä jo jonkin aikaa ja uskoo, että tulevaisuudessa se saattaisi vain kasvaa. Hän kokee parhaaksi reagoida tunteeseen nyt, ja hänen reagointinsa on ero, eikä esimerkiksi keskustelu tai vain pieni ajan otto tai hengähdys tauko. Minusta se kuulostaa todella hullulta, aivan kuin luovuttamiselta.

Minunkin korviin se kuulostaa enemmänkin normaalilta parisuhteen vaiheelta, mutta ei auta vähätellä kun hän on tunteen suhteen tosissaan ja tekemässä (tai tehnyt) jo näin ison ratkaisun.

Luulen, että hän on epävarma osasta tunteitaan, ja häntä pelottaa jatkaa tulevaisuuteen ja mahdolliseen yhteiseen asuntoon, eli ottaa uusi askel elämässä, kun tällaisia epävarmoja tunteita on. Yritin kuitenkin ehdottaa aikaa ja tunteiden tarkkailua, niistä keskustelua ja niihin reagointia ja seuraavan askeleen siirtämistä. Mutta siitä huolimatta hän sanoi, että ero on oikea ratkuisu.

 

Voi ei, olen ihan hirveän pahoillani sun puolesta! Tunnut fiksulta ja ihanalta ihmiseltä. Tuo sinun miehen tunne vaikuttaa mun mielestä ihan normaalilta, kaikilla on varmaan tuollaisia tunteita joskus, mutta ei niiden perusteella voi noin isoja päätöksiä tehdä, ainakaan noin äkkiä. Parhaassakaan suhteessa rakkauden tunne ei ole koko aikaa pinnalla eikä oma kumppani tunnu läheskään joka hetki täydelliseltä. Vaikuttaa siltä, että sun miehellä on aika epärealistiset odotukset, ja hän taitaa joutua maksamaan aika kovan hinnan siitä, että ymmärtää tämän, jos nyt todella ottaa eron susta.

Mun mielestä tuo sun ajatus/ehdotus aikalisästä kuulostaa todella hyvältä tässä tilanteessa. Eihän teillä ole kiire mihinkään, sen enempää "eteenpäin" suhteessa kuin eroamaankaan. Voi kun sun miehesi ymmärtäisi sen myös.

Minusta myös miehesi päätös kuulostaa luovuttamiselta, ja ihmettelen tuota jyrkkyyttä ja yhtäkkisyyttä tässä. Eihän ero ole mikään ilmoitusasia, vaan kyllä sen pitäis olla prosessi, ja asiasta pitäisi voida keskustella kunnolla.

Miehesi voi menettää paljon siinäkin mielessä, ettei niitä sielun sukulaisia joka oksalla kasva. Teidän suhde kuulostaa harvinaisen hyvältä, siltä, että siitä todella kannattaisi pitää kiinni ja yrittää voittaa tällaiset pienet vaikeudet. Miehesikään ei välttämättä tulisi koskaan löytämään ketään, joka olisi hänelle lähellekään yhtä paljon kuin sinä nyt. Toivon todella teille kaikkea hyvää!

 

Tunteet ovat niin hankala juttu!

Ymmärrän, että sulla on nyt todella tiukka paikka. Pahoin vain pelkään, että miehesi on päätöksensä jo tehnyt, eikä asian suhteen juuri nyt ole mitään tehtävissä - hänestä vain tuntuu siltä, että haluaa etsiä vielä omasta mielestään itselleen "oikeampaa" ja "parempaa", eikä ole valmis kanssasi sitoutumaan.

Logiikalla ja järjellä ei tuota tunnetta välttämättä voi perustella, mutta tunteet ovat siitä metkoja, että henkilökohtaisina ne ovat aina "oikeassa", eivät ikinä "väärässä".

Miehelläsi voi olla jonkinlainen henk.koht. kriisi (liittyen sitten ikään tai ei), joka ilmenee tunteiden kasvavana epävarmuutena. Luulenpa, että hän todellakin on päätöksensä tehnyt ja tulee häipymään omille teilleen. Usein käy kuitenkin niin, että jonkin aikaa sinkkuuden alkuhuuman jälkeen mieskin huomaa, mitä on juuri menettänyt ja haluaa korjata tekemänsä erehdyksen. Sen jälkeen on jätetyn osapuolen armeliaisuuden, rakkauden ja loukatun ylpeyden käsissä, eteneekö parisuhde enää vai onko se oikeastikin jo menetetty.

 

Samaistuin Lauran tarinaan täysin.

Viimeiset vajaa pari viikkoa olen ollut hirvittävässä shokissa. Rakas avopuolisoni palasi työmatkalta viime viikolla, ja halusi heti yöllä keskustella asioista. Hän oli tullut siihen tulokseen, että meidän tulisi erota. Hän kertoi rakastavansa minua, mutta sanoi, että ei koe romanttisia tuntemuksia kohtaani enää.

Järkytys oli hirvittävä, sillä olin itse odottanut häntä kotiin kaipauksella ja olin iloinen hänen palatessaan kotiin. Tunne ei vain ollut molemminpuolinen. Nyt tuntuu siltä, että minulla ei ole mitään tehtävissä tämän suhteen, ja olen toivoton.

Olemme olleet yhdessä pian kuusi vuotta. Tapasimme ulkomailla, ja ensimmäiset vuotemme olivat sitä kautta hienoa aikaa. Vietimme paljon aikaa keskenämme ja nautimme toistemme seurasta. Viihdytimme toisiamme keskustelemalla, lukemalla ja tanssimalla.

Jo ennen palaamistamme Suomeen tuo yhdessä tekeminen vähentyi, ja täällä aloimme hitaasti erakoitumaan muista ja toisistamme. Siirryimme yhtäkkiä ympäristöön, joka oli tylsä ja väritön, ja joka ei tarjonnut virikkeitä eikä sosiaalista turvaverkkoa. Viimeiset kolme vuotta täällä ovat vieneet asioita koko ajan väärään suuntaan.

Nyt kriisin keskellä olen kokenut, että pitkästä aikaa todella ajattelen suhteemme tilaa, omaa käyttäytymistäni ja ennen kaikkea niitä virheitä, joita olen matkan varrella tehnyt. Suurin virhe on se, että elämässäni parisuhde on jäänyt toisarvoiseksi asiaksi. Työ on vienyt kaiken huomioni, ja parisuhde on ollut se pysyvä asia, jonka suhteen ei ole tuntunut olevan tarvetta tehdä mitään. Nyt viimeisen vuoden aikana talon remontoiminen ja sen kaiken sotkun keskellä asuminen on pilannut lopulta kaiken. Rakkaani on joutunut pyytämään halauksia ja huomiota, kun en ole niitä jaksanut antaa. Hirveintä on se, että muistan tunteneeni ahdistusta siitä, että joutui rauhoittumaan toisen sylissä. Pelkkä pöydän ääreen istuminen on tuntunut aiemmin hyvin vaikealta asialta. Oloni on ollut kuin pikkulapsella; vaikka mikään ei varsinaisesti olisikaan kesken, niin silti olen vilkuillut muualle tai koittanut livistää ulos tilanteesta.

JA MIKÄÄN EI SAA OLLA IKINÄ NIIN TÄRKEÄTÄ, ETTEI TOISELLE EHTISI ANTAA AIKAA.

Miten paljon se sattuukaan, että ymmärrän sen vasta nyt. Tiedostan kyllä senkin, että viimeisten vuosien aikana olen kokenut ajoittain pahaakin ahdistusta ja masennusta, mikä on taatusti pahentanut käyttäytymistäni huomattavasti. En missään vaiheessa ole kokenut, että rakkauteni olisi hiipumassa, mutta voimat sen ylläpitämiseen ovat kadonneet.

Nyt, kun elämässä rakkaani on jälleen päällimmäisenä mielessä, niin en kykene muuta enää tekemäänkään, kuin suremaan tilannettamme. Yritin palata töihinkin, mutta ensi kertaa henkisen pahoinvoinnin lisäksi tuli niin vahva fyysinen este, etten kyennyt sielläkään olemaan. Lääkäri kirjoittikin sairaslomaa ja lääkityksen ahdistukseen.

Tämäkin sattuu todella pahasti, sillä rakkaani on monesti kehoittanut minua hakemaan apua ahdistukseeni. Hän on itse kärsinyt vuosia siitä, ja kyennyt lääkityksellä parantamaan oloaan. Tuntuu, kuin minulle olisisi tarjottu koko ajan avaimia onneen, mutta en kyennyt niihin tarttumaan. Nyt mahdollisia seurauksia miettiessä se tuntuu hirvittävältä. Ymmärrän nyt miten vaikeaa hänellä on ollut, ja miten välinpitämättömästi olen sen suhteen käyttäytynyt. Kriisejä on toki käyttäytymisestäni noussut ennenkin, mutta ne olen saanut talttumaan uskottelemalla, että kaikki kääntyy nyt hyväksi. Ehkä olen jo tuolloin ollut oikeilla jäljillä, mutta en ole siihen jaksanut todella puuttua? Kriisi on aina pysäyttänyt hetkeksi, mutta asiat ovat hiljalleen palanneet lähtötilanteeseensa. Nyt pelkään, että vasta ero pysäytti minut todella ajattelemaan asioita ja järjestämään elämänarvot uudestaan.

Mutta onko jo liian myöhäistä? Rakkaani on sanonut, että kun hän on tuon ajatuksen kertaalleen päähänsä saanut, niin hän ei saa sitä enää unohdettua. Hän kaipaa kipeästi sitä rakastumisen tunnetta, joka meidät valtasi ensimmäisten vuosien aikana. Niin toki minäkin. Viimeisiltä vuosilta muistelen lämmöllä vain sitä, että hän on ollut siinä lähellä.

Tämä kaikki sattuu niin paljon, koska osa minusta tuntee, että hän on aivan oikeassa. Olen ollut häntä kohtaan ylimielinen, töykeä ja epämiellyttävä. Miksi hän uskoisikaan, että voisin muuttua?

Itse koen asian niin, että olen vihdoin herännyt ja olisin valmis aloittamaan elämämme uudestaan. Olisi ihanaa saada tuuletettua kaikki paha ilma ulos, ja jatkaa rakastuneina eteenpäin. Onko se vielä mahdollista? Tuntuu, että se ei ole enää minun käsissäni.

Nyt kun rakkaani on käsitellyt asiaa niin, että olemme eronneet, niin hän on kokenut löytäneensä pitkästä aikaa oman tahtonsa. Oman identiteettinsä. Miten järkyttävää onkaan ajatella, että minä olen tuon häneltä pois vienyt!