S
Saako vinkua?
Vieras
En haluaisi uskoa että kenenkään elämä on ennalta määrättyä, vaan hoen itselleni joka päivä että jokainen on oman onnensa seppä ja että tässä maassa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.
Mutta tänään on niitä päiviä jolloin vajoan epätoivoon ja tekisi mieli luovuttaa. Tuntuu että kohtaloni on olla köyhä ja työtön. Olen opiskellut ahkerasti, valmistunut hyvin arvosanoin alalle josta koko ajan huudetaan työvoimapulaa. Pidän alastani ja olen aina kuullut vain kehuja työpanoksestani. SILTI... Olen jo kolmesti saanut osakseni irtisanomisen koeajalla koeajan viimeisten päivien aikana. Ei mitään perusteluja, ei mitään palautetta. Olen joka kerta pyytänyt että saisin jonkun kehityskeskustelun, ihan vaan tulevaisuuden varalle että tietäisin missä parantaa ja kehittyä. Vastauksena aina tulee että heidän ei tarvitse kertoa. Ensimmäisellä kerralla purin hammasta ja ajattelin että huonoa tuuria. Olin luottavainen toisen työlllistymisen suhteen, annoin kaikkeni ja pomo taputteli aina nähdessä selkään ja sanoi että hyvä hyvä, hienoa työtä. Kunnes eräänä päivänä koeajan viimeisellä viikolla pyysi huoneeseensa ja sanoi että näin tämä nyt vain menee ja mitään ei tarvitse perustella. Käteen jäi vain paha mieli. Mutta jaksoin silti vielä uskoa että jos teen parhaani niin saan vielä sen oikean työpaikan.
ja nyt... kolmas kerta. Taaskaan ei _mitään_ vihjettä siitä että miksi näin, mitä teen väärin. Koko ajan saanut hyvää palautetta sekä asiakkailta että työkavereilta ja silti näin kävi. Kaverini samalla alalla työllistyvät heti eivätkä edes osaa pelätä koeaikapurkua eikä heille niin ikinä käy. Minä yritän, tunnen onnistuvani tällä kertaa ja petyn katkerasti. Masentaahan se.
Nyt olen päättänyt aloittaa puhtaalta pöydältä ja kouluttautua uudelle alalle toivoen parempaa mutta peläten että minua yksinkertaisesti ei ole tarkoitettu saavuttamaan edes perustoimeentuloa vaikka kuinka yrittäisin.
Onko kellään muulla vastaavia tuntemuksia? Tai onko jollain ollut samanlaista, mutta on sitten saavuttanut paremman elämän jaksamalla yrittää uudestaan ja uudestaan?
Mutta tänään on niitä päiviä jolloin vajoan epätoivoon ja tekisi mieli luovuttaa. Tuntuu että kohtaloni on olla köyhä ja työtön. Olen opiskellut ahkerasti, valmistunut hyvin arvosanoin alalle josta koko ajan huudetaan työvoimapulaa. Pidän alastani ja olen aina kuullut vain kehuja työpanoksestani. SILTI... Olen jo kolmesti saanut osakseni irtisanomisen koeajalla koeajan viimeisten päivien aikana. Ei mitään perusteluja, ei mitään palautetta. Olen joka kerta pyytänyt että saisin jonkun kehityskeskustelun, ihan vaan tulevaisuuden varalle että tietäisin missä parantaa ja kehittyä. Vastauksena aina tulee että heidän ei tarvitse kertoa. Ensimmäisellä kerralla purin hammasta ja ajattelin että huonoa tuuria. Olin luottavainen toisen työlllistymisen suhteen, annoin kaikkeni ja pomo taputteli aina nähdessä selkään ja sanoi että hyvä hyvä, hienoa työtä. Kunnes eräänä päivänä koeajan viimeisellä viikolla pyysi huoneeseensa ja sanoi että näin tämä nyt vain menee ja mitään ei tarvitse perustella. Käteen jäi vain paha mieli. Mutta jaksoin silti vielä uskoa että jos teen parhaani niin saan vielä sen oikean työpaikan.
ja nyt... kolmas kerta. Taaskaan ei _mitään_ vihjettä siitä että miksi näin, mitä teen väärin. Koko ajan saanut hyvää palautetta sekä asiakkailta että työkavereilta ja silti näin kävi. Kaverini samalla alalla työllistyvät heti eivätkä edes osaa pelätä koeaikapurkua eikä heille niin ikinä käy. Minä yritän, tunnen onnistuvani tällä kertaa ja petyn katkerasti. Masentaahan se.
Nyt olen päättänyt aloittaa puhtaalta pöydältä ja kouluttautua uudelle alalle toivoen parempaa mutta peläten että minua yksinkertaisesti ei ole tarkoitettu saavuttamaan edes perustoimeentuloa vaikka kuinka yrittäisin.
Onko kellään muulla vastaavia tuntemuksia? Tai onko jollain ollut samanlaista, mutta on sitten saavuttanut paremman elämän jaksamalla yrittää uudestaan ja uudestaan?
