Onko ero edessä?

Olemme olleet avovaimoni kanssa yhdessä yli 11v. Meillä on ihana 3,5v lapsi ja päällisin puolin kaikki on kunnossa. Molemmilla on työ, on talot ja autot ja kaikki siltä osin kunnossa. Vielä joitain kuukausia sitten puhuttiin perheenlisäyksestäkin. Toki lapsiperheen arkeen mahtuu paljon kiirettä, eikä aikaa ja läheisyyttä tahdo aina riittää toiselle. Olen kuitenkin aina rakastanut vaimoani ja olen omasta ja ulkopuolistenkin mielestä myös ollut hyvä isä lapselleni.

Muutamia viikkoja sitten aloin kuitenkin tuntea, että vaimon on jollain tapaa etääntynyt. Asia ilmeni ensimäisenä kun puhuin perheenlisäyksesta ja hän halusi nyt lykätä asiaa työsuhteensä jatkumisen vuoksi. Tämä Ok. Joitain päiviä myöhemmin asia otin esille naimisiin menon, sillä emme pitkästä suhteesta huolimatta ole koskaan menneet kihlausta pidemälle, vaikkakin käytännössä elämme avioparin tavoin. Tällöin sain shokkivastauksen. Vaimoni ilmoitti, ettei tiennyt mitä elämältä haluaa ja että olenko oikea ihminen hänelle. Hänen tunteensa olivat kuulemma hiljalleen laimenneet ja tunnuin kuulemma enemmän kämppäkaverilta. Syiksi hän kertoi, että meillä ei ole ollut tarpeeksi yhteisiä tekemisiä, olemme vain tiuskineet toisillemme ja hän on kuulemma yrittänyt jo kaikkensa ja nyt luovuttanut. Tuntui luonnollisesti että maailma kaatuu päälleni. Toki lapsiperheen arki on erinlaista kun vasta seurustelemaaan alkaneen parin hekuma. Tämä lienee kuitenkin 100% normaalia lapsiperheen arkea.
Muutamassa päivässä sain kasattu itseni ja ajateltua että jos vaimoni tunteet vain ovat viiilenneet niin ne ehkä vielä palaavat kun asioista on nyt puhuttu ja yritetään järjestää yhteistä aikaa ja huomioida toisiamme. Panostin hullunlailla. Siivosin ja pyykkäsin, yritin olla huoliteltu ja kohtelias. Vaimo kuitenkin muuttui vain sulkeutuneemmaksi.
Viikkoa myöhemmin epäilyksni heräsivät. Aloin miettiä kuuluuko asiaan joku toinen mies, vaikka vaimo kiisti alusta asti jyrkästi asian. Joitain päiviä sitten sain aamulla ennen hänen töisin menoa väkisellä puhuttua hänet siihen tilanteeseen, että myönsi itkuisena kuvioihin liittyvän myös toisen miehen hänen työpaikaltaan. Pyörittelin asiaa shokissa koko päivän. Vein lapsen lopulta päivän päätteeksi isovanhemmille hoitoon ja kun vaimokin palasi töistä niin aloimme puhua asiasta. Painotin, että asia on nyt ratkaistava ja kaikki luurangot otettava kaapista ja lopetettava valehtelu.

Vaimo kertoi että oli vajaa kuukausi sitten lähentynyt työkaverinsa kanssa ja hänelle oli kuulema ollut helppo puhua kotona tuntemistaan ongelmista. Eronneella työkaverilla ja vaimollani oli kuulemma olleet hyvin samalaset ajatukset ja oli ollut helppo puhua. Vaimon mukaan he olivat leikitelleet ajatuksella miltä tuntuisi olla yhdessä ja ihastus oli ollu molemminpuolista. Koskaan eivät kuulemma olleet tavanneet vapaalla ja mihinkään konkreettiseen kanssakäymiseen ei ollut menty. Vaimon työpaikka on rakennusalalla ja sitä mukaa kun projekti valmistuu vaihtuvat ja lähtevät työntekijät pois. Tällä ihastuksella oli kuulemma loppunut työt n viikko sitten, eikä hän enää ollut siellä. Myöskään puhelinnumeroita ei muka ollut vaihdettu eikä miehestä mukamas ollut sen koomin kuulunut. Mies oli kuulemma sanonut ettei halua hajottaa toisen perhettä muutoinkaan.
Illan edetessä kävimme läpi kaikkia vaimon etääntymiseen johtaneita asioita ja hänestä tuntui, että olin kuulemma muuttunut kriisin aikana paljon takaisin siksi aviomieheksi johon hän rakastui. Kuitenkaan se rakkaus ei ole hänellä palannut samallalailla takaisin. Välittää kuulemma minusta mutta silti se kokin kuulemma puuttuu eikä voi tällä hetkellä tuntea kuten ennen.

Varasimme jo aiemmin viikonlopun lomareissun ja vaimoni on edelleen halukas lähtemään kanssani matkalle. Olemme myös menossa parisuhdeterapiaan ja tähänkin vaimoni on alun kangertelun jälkeen ollut nyt mielellään lähdössä. Ehdotin myös vaimolleni, että jos asuisimme muutaman kuukauden erillään ja katsoisimme rauhassa mihin asiat johtavat. Tämä sopi hänelle. Ehdoton edellytykseni oli tietysti, ettei tuona aikana viriteltäisi minkäänlaisia suhteita. Tähänkin hän lupautui vankasi. Tietysti asia täytyy muutoinkin hoitaa niin, että tästä aiheutuu rakkaalle lapsellemme mahdollisimman vähän haittaa.

Tuntuu uskomattomalle, että lyhyessä ajassa vaimoni on kokonaan tai ainakin suurelta osin ihastuksensa vuoksi kadottanut minut, ja tuntee että eheän perheen rikkominenkin voi tulla eteen. Toki hän on nyt ongelmiensa julkituomisen jälkeen ollut hyvin suostuvainen halukas yrittämään kaikki mahdolliset keinot liittomme/yhteisen perheemme pelastukseksi. Silti tunnen suurta vääryyttä, että hän on antanut ihastuksensa mennä päänsä sisällä noin pitkälle. Tiedän, että ruuhkavuosia elettäessä ei aina ole niin ihanaa, mutten olisi koskaan ukonut tällaista tapahtuva. Meillä ei ole koskaan ollut väkivaltaa, pettämistä, alkoholin kanssa ongelmmiaja olen itsekin kolmikymppisenä ihan ok näköinen ja hyvin toimeentuleva kaveri.

Jos jollain on kokemuksia vastaavasta, niin olisi mukava kuulla mielipiteitä ja näkemyksiä. Haluan yrittää ja hänkin vakuttaa haluavasa. Silti en voi käsittää hänen muuttumistaan ja pelkään että sydämeni särkyy vain pahemmin!

 

Ohoh, ihan kuin olisi omaa tarinaa lukenut...

Puitteet on kutakuinkin samat mutta meillä on kaksi lasta, 7 ja 4. Yhdessä ollaan oltu kohta 11v josta naimisissa 7.

Joulukuussa riideltiin paljon ja lopulta vaimo tekstiviestillä ilmoitti ettei halua jatkaa yhteistä elämää. Saatiin kuitenkin näennäisesti sovittua asia ja luulin että kaikki oli taas kunnossa. Kunnes reilu kk sitten hän alkoi puhua että haluaa erota. Asiasta keskusteltiin ja todettiin että on parempi ottaa etäisyyttä toisistamme. Aluksi koin suuren surun lisäksi myös jonkinlaista helpotuksen tunnetta. Oltiin ikäänkuin eletty viimeiset pari v molemmat omaa elämäämme. En osaa oikein selittää paremmin...

Seuraavat viikkot kului toisiamme mahdollisimman vähän tavaten, mitä nyt muutaman kerran juteltiin asioista. Sovittiin että molemmat saavat tehdä omalla sarallaan mitä haluavat. Ainoastaan töissä pystyi irtaantumaan omasta pahasta olosta, vaikka varmasti myös työkaverit näkivät että kaikki ei oo kunnossa.

Vaimo ehdotti että mentäisiin parisuhdeterapeutille. Itse olin hieman epäileväinen, "suomalainen tosimies" kun luulin olevani... Lupauduin kuitenkin. Tässä vaiheessa oikeastaan ensimmäistä kertaa moneen vuoteen aloin nähdä puolisossa asioita joihin aikanaan olin rakastunut ja minkä olin nyt vaarassa menettää. Tajusin myös että olin pitänyt meitä itsestäänselvyytenä ja omat menot olivat ajaneet parisuhteen ohi.

Tajusin, että olin ollut äärettömän itsekäs. En ollut kovin paljon osallistunut kotitöihin, muutakuin pakon ja huudon säestämänä... Aina tuntui että oli menoa jonnekkin. Äitini saikin lempinimen "kaiken mahdollistaja" koska lapset sai halutessa lähes koska vaan hoitoon. Kävipä hän joskus meillä tekemässä kotiaskareitakin... Jälkikäteen oikeen hävettää miten "mammanpoika" lopulta olen ollutkaan. Yhteistä aikaa meillä ei vaimon kanssa juuri ollut, mitä nyt lauantai iltaisin saunan jälkeen koitin seksiä vongata, usein tuloksetta ja sekös se aina sapetti. Seksielämää ei siis juurikaan ollut. Viimeisen vuoden kerrat varmaan sormin ja varpain laskettavissa. Siinä taas yksi itsestäänselvyys ja itsekkyys lisää...

Itse olin tullut siihen päätökseen että rakastan vaimoani edelleen ja halusin yrittää jatkaa ja muuttua. Vaimosta en oikein ottanut selvää, tuntui että hän oli päätöksensä tehnyt ja halusi erota. Välillä olinkin jo vähällä muuttaa pois koska halusin antaa hänelle tilaa.

No kävimme viime viikolla parisuhdeterapiassa. Tuntui hyvältä puhua tunteista vaikka aika lukossa koin olevani. Syyttelyä meinasi tulla asioista puolin ja toisin mutta kummatkin pysyimme asialinjalla. Tuntui suorastaan typerältä miten pienistä asioista oli kertynyt suuri musta möykky molempien mieliin. Terapeutti kysyi onko kummallakaan kolmatta osapuolea johon molemmat vastasivat kieltävästi. Kysyi myös että tunteeko lämpimiä tunteita toista kohtaan, minä tunsin mutta vaimo ei oikein osannut sanoa. Tuntui tosi pahalle.

Seuraavana päivän sain töissä tekstarin jossa vaimoni myönsi että oli ollu vähän "säätöä" mutta vakuutti että se oli alkanut sen jälkeen kun oltiin sovittu olevamme "vapaita". Tuntui niin pahalta että en pystynyt puoleen tuntiin muuta kuin tuijottamaan näyttöä. Myös suuri ihmetys siitä että edellisenä päivän terapiassa oli valehdellut päin naamaa kuin vettä vaan. Tunsin itseni täysin nollaksi koska näin nopeasti toinen oli päättänyt haluta olla toisen kanssa. Perään hän kuitenkin kertoi kaipaavansa minua ja että haluaisi vielä yrittää. Tämä sulatti järkytyksen ja ilta vietettiinkin yhdessä, harrastettiinpa jopa seksiä joka tuntuikin molemmista mahtavalle. Ajattelin että ehkä asiat on korjattavissa.

Viikon ajan olen yrittänyt puhua tunteistani ja osoittaa huomiota ja hellyyttä. Voin suoraan myöntää että en varmaan ole kovin hyvä tässä ollut mutta olen tosissani yrittänyt. Olen järjestänyt yhteistä aikaa ilman lapsia, koittanut olla kaikin puolin huomaavainen. Pariin otteeseen olen myös kysellyt tästä kolmannesta osapuolesta mutta siitä hän ei ole halunnut puhua. Vakuutti että teki selväksi haluavansa jatkaa mun kanssa. Viime yönä en saanut edes nukuttua kun ajatuksia ja kysymyksiä pyöri mielessä tästä tyypistä. Tänään koitin taas asiaa ottaa esille tekstiviestitse ja kasvokkain puhuen mutta ei, sanoi tarvitsevansa tilaa ja lähti omaan harrastukseensa. Tiedän että pitäisi luottaa toiseen enkä halua millään lailla loukata toista mutta kun tästä asiasta ei suostuta puhumaan niin ikävät ajatukset ja epäilykset heräävät.

Ohhoh tulipas pitkä ja sekava teksti. Silti tuntui hyvältä pukea omia ajatuksia sanoiksi.

Saxonille voimia ja jaksamista, toivottavasti saatte asiat kuntoon. Voisin kuvitella että aikalailla samanlaisissa tuntemuksissa eletään.

 

Kylläpä kuulostaa tutulta teidän molempien teksti! Minä vain satun olemaan se (avo)vaimo, joka ei tiedä, mitä miehestään ajatella. Me olemme olleet yhdessä 11 vuotta ja lapsia on kaksi (5- ja 2-vuotiaat).

Periaatteessa meilläkin pitäisi olla kaikki kunnossa: puheyhteys toimii, mies osallistuu kodin- ja lastenhoitoon erittäin mielellään ja paljon, seksiä on päivittäin (koska hän haluaa ja minä suostun, mitään suurta intohimoa puoleltani ei ole, mutta haluan yrittää miellyttää häntä), MUTTA minun puoleltani tunteet ovat täysin kadoksissa . En tunne mitään! Tätä on jatkunut pian kaksi vuotta... Tässä teille miehille tiedoksi yksi monien naisten huonoista puolista: omassa päässä pyöritellään asioita jo kauan ennen kuin ne tuodaan toiselle julki. Siksi päätökset saattavat vaikuttaa äkillisiltä, vaikka ovat pitkän pohdinnan tuloksia.

Minä olen kipuillut sen kanssa, että onko oikein erota, jos mitään varsinaisia ongelmia ei ole, mutta tunnepuoli on kadoksissa. Onko se riittävä syy? Toinen todella stressaava asia on sitten se, että mieheni on työ/opiskeluasioissa todella saamaton! Hän on ollut töissä näiden 11 vuoden aikana ehkä yhteensä 3 vuotta ja minun on pitänyt koko ajan kantaa taloudellinen vastuu. Jos tämä asia korjautuisi, ehkä tunnekin palaisi? Mies tietää ajatuksistani, mutta ei ehkä täysin ymmärrä tilanteen vakavuutta ja minun ahdistukseni määrää. Olen kovin surullinen, mutta eihän tunteitaan oikein voi määrätäkään? Ehkä meidänkin pitäisi yrittää parisuhdeterapiaa...

Toivottavasti teidän kummankin tilanne ratkeaa parhaalla mahdollisella tavalla. Tsemppiä!