onko eletty elämä rauhoittanut sinua?

tarkitan kysymyksellä sitä että onko yli neljänkympin ikä tuonnut uusia juttuja elämään. oletko kokenut paljon tunnet itsesi " viisaammaksi" kärsivällisemmäksi.
Itselleni on hyvä vertailu kohta se että ensimmäisestä avioliitosta syntyneet pojat jotka sain 22v ja 25 v nuorena, levottomanakin äitinä,jolla meno jalka vipatti, energiaa oli vaikka muille jakaa, intoa ja kärsimättömyyttäkin tyyliin minulle kaikki ja heti. No elämä opetti vuosien myötä monessa suhteessa. Sitten uuden avioliiton myötä sain 39 v komannen pojan ja sitten vielä 41v sen ihanan tyttären jonka olemassa oloa en voi lakata ihmettelemästä tänäkään päivänä. Ihnaa kun tytär sulostuttaa elämääni ja tämä nuorin poika nyt 7v on minun kullanmuru. Suhtaudun äitiyteen aivan erilailla kuin nuorena, olen kärsivällisempi, nutin ja iloitsen joka hetkestä lasten ja perheen kanssa. Nyt sille todella antaa arvoa. Elämä on seesteistä ja olen onnellinen ja tyytyväinen suurimman osan aikaa( onhan niitä huonojakin päiviä, mutta ne hyväksyy) Elämä on balanssissa myös parisuhteen osalta. Eipä enään menojalkaa vipata vaan viihdyn hyvin kotona, liiankin hyvin. Olen kyllä työelämässä, mutta kaikki vapaa-aika on hyvin tiivistä perhen kanssa. En olisi tässä pisteessä jos en olisi kokenut kaikenlaista ja saanut lapsia myös nuorena. :) :wave:
 
Beshi
On tuonut uusia tuulia, kasvun paikka kaikella lailla. En tiennyt 10 vuotta sitten mikä on 30 kympin kriisi, mutta koin sitten sen nyt nelikymppisenä. Tuli mietittyä kuka olen ja mitä olen saanut aikaan. Epäkohtia korjasin ja päätin muutaman muunkin asian. Lapsen sairaus muutti elämää ja opettaa kärsivällisyyttä hätäiselle ihmiselle. On pakko höllätä vauhtia, mikä ei ole ollenkaan huono asia, mutta valtavan vaikea oppia.
Olen seesteisempi kuin parikymppisenä, rauhoittunutkin olen, vaikka joskus vieläkin tuntuu että "penikkatauti vaihe" iskee joskus päälle.
Olen itseeni tätä nykyä tyytyväisempi kuin vuosiin, olen saanut aikaan muutoksen jota hain ja elämä on tässä ja nyt menneitä en haikaile, elämää on vielä toivottavasti pitkältä jäljellä uusin eväin. =)
 
clivia
Mä olen rauhoittunut.
Lopetin 13 vuotisen liiton lasteni isän kanssa maaliskuun alussa.Pohdin sitä monta vuotta ja viimein sain sen tehdyksi.
Mies ei koskaan arvostanut minua,käytti paljon alkoholia ja oli aina poissa kotoa,reissumies.
Lähdin viiden lapsen kanssa ja päätin että elän vain lapsille tästä eteenpäin ja alan opiskella kokonaan uutta ammattia.

Kaksi kuukautta eroni jälkeen tapasin minua 11 vuotta nuoremman miehen ja se oli menoa samantien.
Tiesin jo ensimmäisestä illasta että nyt se iski se mitä olen koko elämäni odottanut.Löysin täydellisen sielunkumppanin.
Meillä on samat arvot,hänellä takana vielä vaikeampi parisuhde kuin minulla ja muistona siitä lapsi joka on vain puoli vuotta nuorempi kuin kuopukseni.
Me ollaan hitsauduttu tiiviiksi perheeksi puolen vuoden aikana,viihdytään loistavasti yhdessä ja lapset ovat sopeutuneet hyvin toisiinsa sekä uusiin aikuisiin.
Mun elämäni on nyt niin hyvin kuin voi koskaan toivoa.
Mä aloin tuossa 38 vuotiaana oikein urakalla pohtia elettyä elämääni,olen paljon käynyt läpi suhdettani sisaruksiini ja vanhempiini.Mä en ole koskaan kuulunut siihen perheeseen.Vain isä on sellainen jota kaipaan.Mä en ole koskaan kelvannut äidilleni sellaisena kuin olen enkä sisaruksilleni.Kaikki mun tekemäni valinnat on olleet huonoja heidän mielestään.
Mä yritin melkein 40 vuotta olla kaikille mieliksi kunnes tajusin että mun on päästettävä irti ja alkaa elämään omaa elämääni niin kuin itse koen parhaimmaksi lapsille ja minulle.
Mä olen tänään parempi äiti kuin mitä olin jokin aika sitten.Mä jaksan
henkisesti hyvin,olen tasapainoinen ja kärsivällisyyttäkin on tullut vuosien myötä lisää paljon.
Musta ei koskaan tule hyvää äitiä mutta mä voin vilpittömästi sanoa että mä olen kypsynyt ja kasvanut,lapset on kasvattaneet minua paljon.Tänään mä ajattelen asioista niin että en soimaa itseäni niistä virheistä mitä tein vaan olen onnellinen ja iloinen siitä että olen nyt parempi kuin joskus olin.
Olen onnellinen siitä että olen rämpinyt läpi hirvittävän kriisin,itsemurhayrityksen ja sen häpeän mikä siitä seurasi ja parantunut.
Kai sitä on tarvinnut ne kaikki huonot kokemukset että on kasvanut vahvaksi ja arvostaa sitä miten paljon on elämältä saanut.
Mä olen karsinut tuttava- ja ystäväpiirini minimiin ja takana on rillutteluvuodet.Mä nautin siitä että saan olla kotona,laittaa soimaan Vesku Loiria ja hiljentyä.
Mun onni koostuu pienistä arkipäivän asioista,siitä että me ollaan kaikki yhdessä ja meillä on hyvä olla.
Nyt vasta voin sanoa että mä elän täyttä elämää.
Nuorena sitä kuvitteli että se onni tulee jostain muusta,tänään sen tajuaa että onni tulee lapsista,koirasta,siitä että on jääkaapissa ruokaa ja ollaan suht terveitä (ei ajatella flunssaa).
 
Mietin itseäni 2 ja 4 kymppisenä. Ei uskois samaksi ihmiseksi.
Näin on todenneet myös muut, sellaiset hlöt jotka lähelleni
päästän.
Kirjaan tähän muutaman elämänkokemuksen, joka on kypsyttänyt
aikuiseksi (tapahtuma hetkellä ei kypsyydestä ollut tietoakaan)
Äitini kuoli kun olin 7v, äidinäiti jäi sitten äidiksi ja hänkin kuoli
kun olin 18v. Eli multa on puuttunu naisen malli juuri sinä
aikana kun sitä olisi eniten tarvittu. Isä on ollut olemassa, mutta
mutta... hän vei itseluottamukseni ja luottamuksen muihin
ihmisiin onnistuneesti. Siitä suosta nouseminen on ollut yksi
vaikeimpia asioita elämässäni. Asiota ei oo parantanut ainakaan
se, että veljeäni pidettiin lemmikkinä ja pidetään yhä, vaikka
miehen teot ovat sitä luokkaa, että elää *maanpakolaisena*.
Viimeinen niitti oli kun ensimmäinen vauva päätyi
enkeliksi. Silloin oli pohja saavutettu ja oloni oli täysi iso ja
pyöreä 0. Ellei mulla olisi niin luotettavaa ja turvallista miestä
kuin on, niin en tiedä miten olisi käynyt. Mutta pohjalta ei ole
kuin yksi suunta ja se on ylöspäin...miehen ja ammattiapurin
avulla mut rakennettiin uudelleen itsetuntoa myöten ja nyt
voi sanoa että elämä maistuu. Ehkä näitä kriisejä on ollu
riittämiin ennen 4kymppiä, joten nyt ei tartte enää kriiseillä
muusta kuin, että onko jääkaapissa maitoa tarpeeksi.
Minä luulen/kuvittelen/tunnen, että elän elämi parasta aikaa.
6v pikku-ukko uhmineen tuo *pikantin* lisän kotia rakastavalle
minälle. Ja luopumisen makua ei ole missään suhteessa:
suoritin ammattitutkinnon, ja nyt jatkan erikoisammattitutkinnolla.
Kyllä elämä on ihanaa...sittenkin....ja vihdoinkin... =) :flower: =)
 
On rauhoittunut. Olin vannoutunut vanhapiika, oikeata ei tuntunut löytyvän ja väärää en huolinut. Elin kissan kanssa kahden.

Nykyisen mieheni tapasin jo 20 vuotta sitten, mutta muutamia piirteitä hänessä en hyväksynyt. Tapasimme mieheni kanssa uudelleen 10 vuotta sitten, totesin hänet painonsa arvoiseksi. Joskus hänen huonot iirteensä ärsyttävät mutta ajattelen etten minäkään ole täydellinen, sopeuduttava on.

Menimme naimisiin 4-kymppisinä, molemmilla ensimmäinen liitto. Yhteinen poikamme syntyi 5 vuotta sitten. Nyt elämme onnellista perhe-elämää, nautimme pienistä asioista ja huvittelemme kuuntelemalla pojan juttuja.

Ainoa, mitä harmittelen on, etten tehnyt lapsia aiemmin, olisimme halunneet lisää lapsia, mutta nyt niitä ei enää tule.

Olen varma, että jos olisimme menneet yhteen jo 20 vuotta sitten olisimme eronneet jo vuosia sitten. Nyt olemme molemat seesteisempiä, kestämme enemmän, emme ota pienistä pultteja, ja ennen kaikkea olemme molemmat eläneet ns. vapaata elämää, joten tiedämme mistä olemme luopuneet ja osaamme nauttia juuri tästä hetkestä.

Olemme onnellinen perhe =)

ps. mieheni väittää, että hän rakastui minuun sinä elokuisena aamuna 20 vuotta sitten, kun saapui harjoittelija saman työpaikan kahvipöytään kanssani. Eikä tämä rakastuminen näytä laantuvan.
 
clivia
\
Alkuperäinen kirjoittaja 28.10.2004 klo 11:21 aada kirjoitti:
olipa ihania tarinoita. Tosi mukava lukea teidän tarinanne ! Olen onnellinen puolestanne! kaikkea hyvää jatkossakin! kyllä yli neljänkympin nainen on viisas ja upea! :wave: :) :) :)
Pakko peesata :D :D :D
 
noubadi
:wave: kovasti on rauhoittanut!herrajestas,mikä *tuittupää*sitä alle kakskymppisena oli :ashamed: aika on menny nopsaan,saman miehen kanssa :heart: vielä rakastetaan toisiamme,se on mielestäni tärkein asia,siitä seuraa kaikki muut jutut.
20,30;n kriisejä ei ollu,mutta 40+,elämä heitti häränpyllyä,kun esikoinen ilmoitti,että miusta tulee *mummo* :eek: ...siihenkin sitten pian tottui,kun lapsi syntyi..olin rintarottinkilla :D ..nyt lapsenlapsia on jo3.en tunne itteäni vieläkään *vanhaksi*...ihana,seurata niitten pienien kasvua,ja paapoakkin,kun ei itellä sellaista vastuuta heistä ole..
kotona on vielä poika kohta 18v. , hakee jo omia polkujaan..
ja tytär meijän *iltatähti*toivottavasti vielä monta vuotta meijän seurana :D elämä on seesteistä ja turvallista! :wave:
 
semma
On rauhoittunut ja parhaiten sen huomaa itsestään. Joka kriisit oon käynyt ja nyt meen puolesvälis sitä 40-kriisiä. Välillä on vaikea olla tälläises väliinputoajasarjas,mis on 2 aikuista lasta ja sit 2½v , oon nuori äiti kahelle isommalle ja sit taas toisaalta vanha iltatähdelleni(numeroissa tosin mutten mielessäni)

Elämä on antanut mitä oon saanut ja oon onnellinen siitä mitä mulla on nyt. Aina ei ole ollut helppoa ja oon joutunut käymään aikamoisen stressin sietokykykoulun.Nyt osaan iloita pienistä asioista miljoona kertaa enemmän kuin auto tai talokaupoista.Paineensietokyky on aika huipussa ja vielä kun sen tuo uus mies oppii,niin hyvä olis ;)

Ihmisellä on hieno tapa oppia aina jotain uutta joka ikäryhmäs :)
 
Nelissäkymmenissä
Eka lapsi tuli 23 v:nä ja olin kyllä aika vauhdikas äiti, opiskelin ja huvittelin sen minkä ennätin lapsenhoidon lomassa. Lapsi on kyllä onnellinen ja tasapainoinen eli jotakin tein sentään oikein silti.
Nuorimmainen syntyi 3 vuotta sitten, olen ihan erilainen äiti hänelle, toivottavasti en liiankin pedantti ja lellivä ettei lapsiparasta tule sopeutumaton ja itekäs...
Olen niin 'keski-ikäinen' että naurattaa, nautin kotona olosta ja kodin laitttamisesta/puutarhan hoidosta jne. Kyllähän sitä joskus vielä huvitellaankin, mutta ei ollenkaan kuten ennen jolloin se oli tärkeää ja sitä tuli tehtyä usein.
Suurin ero nuoruuteen on se että nyt elämä on vakavaraista ja mukavaa, olen todella mukavuudenhaluinen toisin kuin nuorena jolloin olin seikkailunhaluinen.
Niin sitä ihminen muuttuu, mutta onneksi on kokemusta kaikenlaisesta niin ymmärtää paremmin muita ihmisiä ja tilanteita.
 

Yhteistyössä