Onko äitiys ollut sellaista kuin odotit?

Mietin tässä just, että monet etukäteiskuvitelmat ja -ajatukset äitiydestä ovat toteutuneet mutta paljon on tullut myös yllätyksiä vastaan. Miten teillä muilla?

Rakkaus omaan lapseen on ollut juuri niin syvää ja voimakasta ja kaiken voittavaa kuin ajattelinkin. Mutta en osannut varautua kaikkiin niihin muihin tunnekuohuihin mitä äitiys on tuonut tullessaan. Johtuneeko hormoneista vai mistä, mutta nykyään itken tosi herkästi, jos saan kuulla tai lukea lasten huonosta kohtelusta tms. Tottakai sitä on aiemminkin tuntenut myötätuntoa, mutta ei sentään vollottanut joka asiasta.

Yllättävää on ollut myös se miten paljon pienen ihmisen syömiset ja nukkumiset voivat vaikuttaa arkeen ja miten paljon aikaa ja energiaa niiden setvimiseen saa kulumaan. Kai sitä etukäteen jotenkin ajatteli että lapset nukkuvat ja syövät piste. Vähänpä sitä tiesi...

Hämmentävintä on ehkä ollut se miten paljon äitiyteen liittyy hyvää (ja huonoa) tarkoittavia neuvoja ja ohjeita tyyliin "jos et tee näin ja näin, niin lapsesi saa huonon itsetunnon, kiintymyssuhde häiriintyy, turvallisuudentunne kaikkoaa..." Kaikkien ohjeiden ja mielipiteiden suossa tuntee olonsa joskus väsyneeksi. Miten ihmeessä ihmiset ovat tuhansia vuosia kyenneet hoitamaan lapsensa kun heillä ei ole ollut käytössä tällaista asiantuntija-armeijan neuvovalikoimaa?

Mutta yllätyksistä huolimatta äitiys on kyllä ollut niin ihanaa kuin odotinkin. Oman lapsen hymy ja halaus kyllä palkitsevat ne valvotut yöt ja lusikkalakot. :heart:

 

Tuhat kertaa raskaampaa kun ajattelin. Mutta onneksi on ollut myös hyviä hetkiä,enkä vaihtaisi aikaa pois mistään hinnasta

 

Ei, hyvässä ja pahassa.

 

Just niin raskasta ja rasittavaa kuin kuvittelinkin, mutta yllätys on ollut se ilo ja helppous joka myöskin joustavaluonteisen lapsen myötä on saatu. Mun ajatusmaailman mukaan ei tipahda korkeelta kun pelkää pahinta ja sitten positiiviset asiat onkin paljon parempia!

 

Alkuhämmennyksestä selviydyttyä äitiys on paljon hienompaa ja ihanampaa kuin kuvittelin =) Olin jotenkin valmistautunut täyteen he***ttiin ja menettämään suurin piirtein koko oman elämäni. En osannut kuvitella miten suuri äidin rakkaus voi olla.

 

Suurimmaksi osaksi kyllä! Yllättävintä on ollut se, kuinka henkisesti kiinni olen lapsessa. En hennoisi millään olla pieniäkään aikoja erossa hänestä. Negatiivisia yllätyksiä ei ole vielä ilmaantunut yhtäkään ( poika nyt 4,5kk )

 

Olen Oppa hyvin samoilla tunteilla sun kanssa ja myös RouvaJortikan.

Just äskenkin taas ihmettelin itseäni kun meni pasmat ihan sekaisin ja tulin tosi huonolle päälle kun vauveli heräsi nokosiltaan just kun olin saanut kahvikupin valmiiksi. Kun yleensä nukkuu puolitoista tuntia, ja nyt meni vain puoli... Tollaset rytmin sekoitukset tekee mut yllättävän ärtyneeksi. Jotenkin tietää etukäteen, että tää päivä meneekin tästä reisille muissakin asioissa kun pojua siten väsyttää. Ja miten voi ottaa itseä niin paljon päähän se, että toinen ei syö? Tai suostu juomaan tissistä kun kerran hyvää hyvyyttään antaisi?

Ja yöunien katkonaisuudesta johtuva olotila on myös kauheampaa kuin odotin. Tietty koskaan ei ole kokenut vastavaa, yli vuoden valvomista. Vauva on vasta 10,5kk, mutta kun siihen lisää loppuraskauden yövalvomiset ja heräilyt niin tuleehan siitä riittävästi.

Ja hyvin suuri tunne on se rakkaus :heart: Ja ikävä kun on hetken poissa (kuten Lizardkin ehkä tarkoitti) ja sydänalasta raastava myötätunto jos toista itkettää tai on satuttanut. Suuria paniikkiin saakka tulevia olotiloja aiheuttaa ajatukset, jos vauvalla kävisi jotain pahaa. Siinä ne toisista luetut ja nähdyt ikävät uutiset saa tosiaan aika herkäksi :'(

Välillä sitä manaa olevansa jossain ihan muualla, ja miettiin mitähän tuosta rikkaat amerikkalaiset lapsettomat maksaisivat :kieh: , mutta eihän tätä oikeasti mihinkään vaihtaisi :heart:

 

Äitiys on ollu aivan älyttömän ihanaa ja minun kohdallani todella helppoa!! En olisi ikimaailmassa uskonut miten helppoa tämä voikaan olla. Mutta meillä siunaantuikin harvinaisen kiltti lapsonen (kohta 7kk), tiedän kyllä että se on aika harvinaista että kaikki rullaa ilman mitään suurempia "ongelmia".

Meillä ihan vastasyntyneestä asti nukuttu todella hyvin yöt ja päiväunet eikä kitinää kuulu turhasta. Noh, tarkoitus ei ole kerskailla mutta pakostakin olen ylpeä =)

P.s Todella läheisen ystävän tyttövauva ei todellakaan ole niitä helpoimpia, joten tiedän miten rankkaa äitiys voi myös olla..

 

Ja minulla on sama homma, että olen ihmetellyt miten syvää äidinrakkaus tosissaan voi olla! Tekisin ihan mitä vaan että tytön eteen :hug: Ja olin myös etukäteen varautunut kaikenlaisiin koitoksiin, esim. varautunut valvomaan yöt läpeensä ja muut kyllä "pelottelivat" vaikka minkälaisilla jutuilla mutta toisin kävi meillä.

 

On, kun olis samanikäisen siskon lasten kanssa ollut vuosia monesti yötä päivää ja niitä oli kolme ihan peräkkäin, tuttua puuhaa, kun omat syntyivät.

 

Mä en koskaan uskonut, että minusta pahimman luokan bilettäjästä ja työnarkkiksesta kuoriutuu tälläinen leijonaemo tai oikeestaan kanaemo. En ole koskaan pitänyt muiden lapsista, joten kuvittelin, etten ole äidillistä tyyppiä. Nyt sitten tuntuu, että voisin tehdä 10 lasta. Mun elämälle tuli ihan uusi tarkoitus.

Nykyään nyyhkin, jos olen viettänyt illan erossa lapsestani. Alkuun kauppareissukin yksin oli kidutusta. En halua olla erossa lapsestani edelleenkään. En voisi paremmin kuvitella aikaani viettäväni kuin lapseni kanssa.

Tyttäreni, 9kk, ei ole ollut helppo lapsi, mutta se, että tyttö nukkuu öisin, on auttanut kestämään päivien itkut ja kitinät ja sylissä kantelut. Luulin hommaani paljon raskaammaksi. Varmaan siitä johtuen olen haaveillut toisesta lapsesta jo muutaman kuukauden. =)

 

Esikoisen (1v8kk) syntymään oli helppo varautua nukkuen, leväten ja henkisesti... olin valmistautunut valvomiseen, oman ajan loppumiseen ja siihen et aluksi voi olla montakin kuukautta rankkaa. No, esikoinen oli huono-uninen ja temperamenttinen lapsi, mutta niin rakas ja ihana. Päätettiin sitten hankkia toinen perään kun aateltiin, että se esikoinenkin siitä kasvaa ja rauhoittuu. Nyt on kaksviikkoinen pikkusisko pojalla. Väsymys on vieraanamme joka päivä ja itse vähän pelkää miten sitä sitte selviää ku isä palaa töihin isyysvapaaltaan. Vaikka meillä ei ole enempää lapsia niin kyllä sitä aattelee menneitä aikoja (siis jotain 70- tai 80-lukua ) jolloin oli kodinhoitajia helppo saada vauvaperheisiin. En tiedä kävivätkö joka kodissa mut ainakin anoppi sanoi, et heillä kävi kun oli kaks lasta tällä samalla ikävälillä. Ei ehkä montaa kertaa mut kuitenkin. Nyt ei varmasti tule mistään apua vaikka kuinka olis tukalaa ja valittaisi neuvolassa. Onneks meillä isovanhemmat auttaa, mut ehkä kerran kuussa, koska toiset asuu 600 km päässä ja toiset vielä tiukasti työelämässä (vuorotöissä ) ja asuvat myös 100 km päässä.
Olen omalle äidilleni sanonutkin, että silloin sitä tajuaa kuinka rakkaita omat lapset ovat kun on saanut esikoisen mummolaan ja lepää/rauhoittuu itse hiukan. Omaa lasta tulee heti nopeasti ikävä!! Mutta oma lepääminen ja jaksaminen on tosi tärkeetä ja ehkä sen oman jaksamisen kanssa on eniten miettimistä ollu tässä vanhemmuudessa.