Onko äitisi ollut "hullu", outo tms?

Tilanne on siis se että minulla on kansankielellä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se on lievä. Tai no, niin olen ajatellut.

Oli lääkitys siihen monta vuotta kun masennuskaudet kesti niin kauan. Lopetin sen sitten noin puoli vuotta sitten ja nyt on taas alkanut tulla oireita. Manian oireita.

Menee välillä niin hemmetin lujaa, kokoajan menossa ja hyvällätuulella yms.. Nyt kun olen normaali , mietinkin että ajatteleekohan lapsemme vanhempana että mutsi oli niin hullu. Et välillä musiikko soi kovaa ja tehtiin kaikkea ja kokoajan. Ja että välillä se vaan halusi olla omissa oloissaan. Tai että kärsiikö ne siitä että mä olen "villi". Niin vaikea selittää. Lapset on nyt 6 ja 5 vuotiaat.

Mä mietin että onko teille kenelekkään jäänyt sellasia muistikuvia että äiti olisi ollut jotenkin omituinen joka on vanhempana sitten valjennut et sitähän se olikin.

Mä olen myös miettinyt että hakisin jotakin lääkettä minkä voisi ottaa kun alkaa menottamaan, vaikka nukutus jos ei muuta

 

Mun äiti ja isä on molemmat olleet vähän erikoisia. Mutsi ainakin takuuvarma adhd (niin kuin mäkin), isäni jossei adhd:ta, ainakin joku persoonallisuushäiriö. Alkoholiriippuvaisia molemmat olleet.

Nuo jutut näyttäytyvät mun lapsudeessa rajojen puutteena, välinpitämättömyytenä (materia puoli ollut kunnossa, mutta henkisesti eivät olleet niin läsnä kuin me lapset olisimme tarvinneet, ts. varhaisia "hylkäämis"kokemuksia), juhlimista ja juhlimisen jälkeisiä lasten unohduksia...lähinnä siis että mulla on ollut hylätty/unohdettu olo. Omat ystävät ja juhliminen on ollut tniille tärkeetä.

Viime vuosina (oon 30+) oon tajunnut näitä juttuja ja niiden vaikutuksia muhun. Tai lähinnä oon ymmärtänyt sen, kuinka vastuuttomasti mun vanhemmaat ovat toimineet. Ehkä olen läheisriippuvainen sen takia nyt, ehkä persoonnallisuushäiriöinen. Paras anti on se, että tajuun vanhempieni tekemät virheet ja yritän toimia toisin. En siirrä sukupolvelta toiselle, vaikka mun adhd asioita vaikeuttaa (niin kuin teki äidillenikin).

 

Mun äiti oli. Joka viikonloppu uus ukko. Välillä hyvällä tuulella, välillä ei. Joskus vei meitä reissuun, joskus veti pään täyteen kaikkea ja makasi niin sinisenä kylppärissä, että piti soittaa ambulanssi.
Soitti kyllä musaakin täysillä ja oli niin hyvällä tuulella, että osti jopa koiran, vaikka vannoi ettei meille tule ikinä mitään lemmikkiä. Me kyllä rakastettiin sitä koiraa loppuun asti.
Voitti jopa 6+1 oikein lotossa. Ei kertonut siitä meille, mutta mun silloin ala-asteikäinen veli tiesi, kuinka "kujalla" äiti oli, joten tarkisti loton kun ajatteli että äiti ei ollut taaskaan muistanut.
Mitään me ei sillä rahalla saatu, tai no joo, pyykkikone.
Äiti osti loma-osakkeen, vaikka mä, silloin yläasteikäinen vannotin, että älä vaan jooko osta sitä ja äiti sanoi että en todellakaan.
Nykyisin sanoo että se on ainoa asia mitä on katunut. Siihen meni paljon rahaa ja viikon verran vuodessa se ilahduttaa...
Paljon muutakin on tapahtunut, ihan liikaa...

Joten joo, mä olen välillä "vauhdissa". Meillä jorataan joskus täysillä, tai joskus mennään vaikka lelukauppaan (joita mä rakastan) ja jokainen saa ihan mitä haluaa! Hullua...!
Ja kyllä, joskus mä haluan istua pari tuntia yksin ja katsoa töllöä.
Onneksi noilla on isäkin joka huolehtii, en minä yksin
Meillä on kylläkin kummallakin lääkitys, koska keskimmäinen lapsi kuoli heti synnyttyään, ja siinä vaiheessa iski paniikkikohtaukset jne...
Mutta me ollaan tosi tiivis ja välillä hullu porukka, jotka kaikki rakastaa toisiaan täysillä <3
Älä huoli, sun lapset varmasti pitää sua ihanana ja täydellisenä, eikä minään tiukkapipona.
Ja kunhan perusasiat on kaikkien kivojen juttujen lisäks kohdallaan, niin ei vois olla paremmin

 

Bipon hoito vissiin on melko lääkepainotteista, joten miksi lopetit lääkkeet, jos/kun sulla nyt menee lujaa? Sekin varmaan riippuu kuinka lujaa sitä sitten loppuviimeks menee, et kuinka lapsiin vaikuttaa...kyllä mä sinuna lääkkeet popsisin, jollei ole mitään perusteltua syytä olla popsimatta. Vaikkei kakssuuntaista voikkaan parantaa, niin oireita varmaan kandee lievittää, ettei lasten tartte niin paljon miettiä, et onko äiti hullu?!

 

Kiitos vastauksista

Toi niimerkin "noh" vastaus sai mut kyllä kyyneliin, siis se loppu. Kiitos sulle erityisesti. Kyllähän täällä on perusaist kunnossa. Rakkauttam isä on hyvä ja fiksu, siisteys, terveys, puhtaus. Lasten ei oo ikinä tarvinnut meitä kännissä nähdä, normaalia alkoholin käyttöä kotona. Jos juon, juon muualla, en ikinä lasten aikana enempää.

Mä lopetin lääkkeet kun mun paino nousi ja nousi vaan ja kekusteluapua ei ollut saatuvilla kun sairaanhoitajalta ja siitä ei musta ollut mitään iloa.

Tää viimeisin paha kausi kesti kolme viikkoa ja yks sunnuntai vaan havahduin etten oieestaan muista viimeisetä ajasta kunnolla mitään. Tuntui tosi pahalt, tuli niinkuin krapula morkkia että mitä on tullut tehtyä. No nyt taas ollaan aika tasaisia ja mä en tiedä mitä hittoo pitäisi tehdä. Mies tässä eniten kärsii. Joskus haluan jättää sen mikä olis maailman järjettömin teko. Hyvä mies, hoitaa kotia, lapsia ja tekee töitä. Ja jaksaa vielä katella mua, mikä on ihan v*n älytöntä. Tällästä kahelia.

Kännireissut on kamalia. Mä en vvoi edes ajatella niitä jelkikäteen.. Mä olen vaan kamala. Tuntuu että olisi pitänyt syntyä eri sukupuoleen. Nyt en sentään tappele enää niinkuin nuorempana. Pidän vaan hauskaa mutta liian villisti. En osaa käyttäytyä niinkuin ikääiseni 32 vuotiaan kuuluisi.
-> ja tästä pääseekin kysymykseen että kuinka pitäisi, mikä on normaalia ja mikä ei..

Vaikeeta, vaikeeta.. Ei oikein nukuta.

 

Kiitos vastauksista

Kännireissut on kamalia. Mä en vvoi edes ajatella niitä jelkikäteen.. Mä olen vaan kamala. Tuntuu että olisi pitänyt syntyä eri sukupuoleen. Nyt en sentään tappele enää niinkuin nuorempana. Pidän vaan hauskaa mutta liian villisti. En osaa käyttäytyä niinkuin ikääiseni 32 vuotiaan kuuluisi.
-> ja tästä pääseekin kysymykseen että kuinka pitäisi, mikä on normaalia ja mikä ei..

Tiiä ton tunteen...että mikä on normaalia ja mikä ei. Mä sitä lähes päivittäin mietin ittekseni. Siis kun mä olen ainakin yhden adhd:sta kärsviän vanhemman kasvaattama, niin en mä voi tietää millaista on kasvaa ei -adhd kasvatuksessa. Toki oon oppinut ymmärtämään adhd:ta lukemani kautta ja ymmärrän mitkä asiat ovat vaikuttaneet mun kasvatukseen - ja niitä yritän korjailla, lääkityksen + uusien toimintatapoja opettelemalla ammattilaisten avustuksella.

Onhan se niin et tärkeintä on se rakkaus ja hoiva, mutta ei sekään mun mielestä vältsii riitä siihen, et lapset eivät voisi saafa jotain negatiivisia kokemuksia.

 

Mä yritän olla käymättä missään baareissa tms. Juuri käyttäysytmiseni vuoksi. Mutta kun se tulee niin ei voi estää..
Mä vaan toivon että mun lapseni rakastaa mua silti. Ja ehkä pitää mennä lääkäriin jos olot ei rauhoitu. Mieli on kuin vuoristorata, ei millään pysy perässä itse.

 

Kiitos vastauksista

Toi niimerkin "noh" vastaus sai mut kyllä kyyneliin, siis se loppu. Kiitos sulle erityisesti. Kyllähän täällä on perusaist kunnossa. Rakkauttam isä on hyvä ja fiksu, siisteys, terveys, puhtaus. Lasten ei oo ikinä tarvinnut meitä kännissä nähdä, normaalia alkoholin käyttöä kotona. Jos juon, juon muualla, en ikinä lasten aikana enempää.

Mä lopetin lääkkeet kun mun paino nousi ja nousi vaan ja kekusteluapua ei ollut saatuvilla kun sairaanhoitajalta ja siitä ei musta ollut mitään iloa.

Tää viimeisin paha kausi kesti kolme viikkoa ja yks sunnuntai vaan havahduin etten oieestaan muista viimeisetä ajasta kunnolla mitään. Tuntui tosi pahalt, tuli niinkuin krapula morkkia että mitä on tullut tehtyä. No nyt taas ollaan aika tasaisia ja mä en tiedä mitä hittoo pitäisi tehdä. Mies tässä eniten kärsii. Joskus haluan jättää sen mikä olis maailman järjettömin teko. Hyvä mies, hoitaa kotia, lapsia ja tekee töitä. Ja jaksaa vielä katella mua, mikä on ihan v*n älytöntä. Tällästä kahelia.

Kännireissut on kamalia. Mä en vvoi edes ajatella niitä jelkikäteen.. Mä olen vaan kamala. Tuntuu että olisi pitänyt syntyä eri sukupuoleen. Nyt en sentään tappele enää niinkuin nuorempana. Pidän vaan hauskaa mutta liian villisti. En osaa käyttäytyä niinkuin ikääiseni 32 vuotiaan kuuluisi.
-> ja tästä pääseekin kysymykseen että kuinka pitäisi, mikä on normaalia ja mikä ei..

Vaikeeta, vaikeeta.. Ei oikein nukuta.

Kiitos sulle Mä en ehkä itsekään vielä tiedä miten kaikki on vaikuttanut muhun, mutta hullua, niin hullua on ollut meno että menisi ikä ja terveys niitä muistellessa.
Musta on tuntunut, että iskee joku 3kympin kriisi, ja sanon että muutan johonkin yksin jne.
Mutta on tää aika ihmeellistä, että tässä vielä ollaan. Me ollaan selvitty näin kauan, ja vaikka mistä. Kyllähän joskus käy toinen hermoon, mut kai se on normaalia? Ja on kyllä aika ihme tyyppi tuo, joka mua jaksaa
Miks pitäis olla syntynyt eri sukupuoleen? Me naisetkin voidaan olla mitä vaan
Mäkin olen pian 30v, mutta en vaan osaa ajatella sitä.
Kyllähän äidinkin pitää tehdä omia juttuja. Mutta kyllä se äiti itse sen tietääkin, kuinka rakastaa omiaan ja kuinka lasten tarpeet menee omien edelle.
Kaikki on mahdollista...

 

Niin.. Kaikki tekee kuin parhaaksi näkee. Ehkä tähän vaikuttaa ulkopuoliset paineetkin NIIN paljon. Siitä millainen mun pitäisi olla, siitä on ihan selkee kuva lähisuvulla. Ja mä en tod vastaa mitään elovitunvena tyttöö. Harmittaa kyl. Välillä olis kiva olla hrmaa hiiri mitä kukaan ei huomaa, ja kuka vaan olis kotona ja harmaa. Hoitaisi lapset, kodin ja miehen rutisematta mitään. Haluamatta mitään. Tyytyisi elämään tasaista lattiaa pyyhlimällä- se ei vaan kai oo mun juttu.

Tää nainen on kyllä ihan jotakin muuta Nooh.. Jospas se tästä taas joskus. Onneksi mulla ei oo kavereina ketään hiiriä vaan kaikki on persoonia, sellasia hyvällä tapaa vähän pöhköjä, ketkä kyllä pysyy mun perässä ja rakastaa mua tälläisenä. Toi suku vaan on pahin..

Niin ja "noh" ei ehkä kantsiikaan miettiä, tulee vaan paha mieli. Mä en paljo halua ees traumojani miettiä, joskus kävin puhumassa mutta tulee vaan pahamieli niin jätinn sitten asiat sikseen Näin on paree. Ja ilman niitä juttuja ei olis meidän tälläsiä persoonia!

 

Yritin vastailla jo aikasemminkin, mut kone oli toista mieltä..

Mullakin oli jossain vaiheessa tasaava lääkitys, vaan kun sen lopetin niin taas tunsin olevani elossa. Ajattelin, että tällainen minä olen ja lähdin siitä jatkamaan. Vilkkaita on lapsenikin.. Suurin apu tuli terapiasta, jossa läpikäytiin lapsuus- ja nuoruusajan traumoja. Siitä sain itselleni työkalut pitää itseni tasapainossa. (...tasapainoilla vuoristoradalla...,...ja ilman putoamisen vaaraa...).
Alkoholia kannattaa välttää...itse en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin olla ilman. Enkä koe kärsineeni vaikka olenkin kohta ollut 10 vuotta selvinpäin. =) Voimia

 

No mun äiti oli vähän tuollainen, perusasiat meillä kyllä kunnossa. Eikä kotona juuri käytetty alkoholia. Mut koko elämän kestävä perusturvattomuus tuosta on jäänyt, kun ei ikinä tiennyt millä tuulella äiti on, samoista jutuista se saattoi toisena päivänä saada raivarit tai heittäytyä lattialle itkemään ja toisena päivänä olla kuin ei mitään ja vaan naureskella tai hullutella meidän kanssa. Mut silloinkin kun se oli hyvällä tuulella, pelotti koko ajan kauanko sitä kestää, koko ajan totuin olemaan vähän varpaillaan ja haistelemaan sen mielialoja. Kun se oli maassa, yritin kaikin voimin piristää, kun sillä meni lujaa, salasin omat murheeni. Ihan kuin olisin ollut minä se äiti ja se lapsi. Ja kyllähän sillekin se kiinnostavampi elämä oli jossain muualla kuin kotona meidän lasten kanssa, ja meidän tarvitsevuus selkeästi ärsytti sitä. Harvoin se oli oikeasti läsnä meille kun maailma muualla veti puoleensa. Henkisesti oltiin aika heittellä, vaikka jääkaapista jotain ruokaa lämmitettäväksi aina löytyikin.

Suosittelen et syöt oikeasti ne lääkkeet, jotenkin näin epävakaan ihmisen lapsena vaikea kuvitella, että onko se lihominen nyt oikeasti niin paha juttu. Jos ne ei toimi, niin sit yrität saada semmoiset, mitkä toimii. Tiiän kyllä ettei maniassa kukaan halua syödä tasaavaa lääkitystä ja kaikkien mielestä se on ihan perseestä ja lääkärit ja läheiset ei vaan ymmärrä heitä, mut kuitenkin. Kiitää voit ihan sydämesi kyllyydestä sitten kun lapset on isoja eikä tarvitse enää sinua niin paljoa mut sinä olet itse lapsesi tehnyt ja nyt sinun velvollisuutesi on olla äiti heille ja siihen ensimmäinen edellytys on olla itse perheessä aikuinen, oli se miten tylsää tahansa. En oo tasaisin ihminen itsekään ja ymmärrän kyllä tuon viehätyksen et antaa vaan mennä ihan huumassa, mut...Ei se riitä, että lapset saa ruokaa ja puhtaat vaatteet, tärkeämpi osa vanhemmuutta on luoda se tasapainoinen emotionaalinen kasvuympäristö, turvallisuus ja pysyvyys, joista syntyy lapsen luottamus itseensä ja muihin ihmisiin sekä siihen, että elämä kantaa.

 

Mun äiti sai hermoromahduksen elämäntilanteestamme johtuen, kun olin 6 tai 7v. Se oli aika raju, oireili pitkän aikaa harha-ajatuksina, pelkotiloina, paniikkikohtauksina jne. Lopulta äiti joutui kuukaudeksi mielisairaalaan. Parantui siellä täysin, pisti elämänsä täysremonttiin, eikä ole sen jälkeen millään tavalla henkisesti oireillut. Vuosia on kulunut liki 30v.

Mutta valitettavaa kyllä, muhun se vaikutti. Siihen maailmanaikaan ei ollut tapana huomioida lapsia, jos vanhempi sairasti. Asiasta ei koskaan puhuttu kotona, joten vuosien myötä äidin käyttäytyminen muuttui mun mielessä vieläkin vakavammaksi, sairaalassaoloaika piteni mun mielessä kuukausien mittaiseksi, äidin hermoromahdus oli jotain skitsofreniaan viittavaa jne jne jne. Tuloksena se, että ahdistuin ja aloin pelätä että sekoan itsekin. Reilu parikymppisenä olin aika lähellä jo seotakin :/ Silloin hakeuduin terapiaan ja keskustelin äidinkin kanssa asiat halki. Jos jokus olisi mun kanssa asioita jo silloin lapsena käynyt läpi, niin tuskin olisin niin suurta peikkoa asiasta itselleni tehnyt.

Pointtina siis se, että lapset ovat tosi taitavia aistimaan asioita ja myöskin kehittelemään ja suurentelemaan niitä mielessään. Jossain kohtaa voisi olla hyväksi käydä asioita lasten kanssa läpi, ehkä ihan jonkun ulkopuolisenkin asiantuntijan kanssa. Toki itse omat lapsesi parhaiten tunnet, tiedät ovatko he herkkiä. Meidän perheen tapauksessa mun veli ei esimerkiksi ole oirehtinut koskaan, kun se on muutenkin semmoinen hetkessä eläjä eikä murehdi mitään. Mutta minä olen aina kantanut kaikki taakat harteillani ja siksi ehkä se äidinkin oireilu sai minutkin oirehtimaan vuosien myötä.

 

Mun äiti on aina ollut outo. Muista jo ihan pienestä asti pitäneeni äitiäni hiukan outona. Jossain vaiheessa muuttui niin, ettei meillä enää käynyt sukulaisia tai ystäviä eikä munkaan kaverit koskaan tulleet meille kylään vaan mun oli käytävä muualla. Edes isovanhemmat eivät välittäneet kyläillä, mitä pidin ja pidän vastuuttomana. Mä lapsena kuitenkin jouduin kestämään äidin vaihtelevia mielialoja ihan joka päivä ja mummoltani sain vain sääliä.

Reilut 10 vanhana aloin osin huolehtia perheen raha-asioista, 15 vuotiaana muut pohtivat mitä uskaltavat kertoa vanhemmilleen ja mä taas kerroin, mitä äidin piti tietää. En kysynyt lupia, koska mä olin se enemmän aikuinen. Jos meistä jompi kumpi luisti sovitusta asiasta tai säällisestä elämästä, se oli kyllä äiti. Mun teinitoilailut oli niin pientä, ettei sillä ole mulle varaa niistä irvailla.

Lähes aikuisena äiti synnytti pikkuveljen, rauhoittui hetkeksi, mutta käytännössä olen aina ollut pienemmälle se aikuinen, jolta kysytään neuvoa ja mielipidettä, apua ja arvostusta. Ihan hyviä tyyppejä meistä lapsista on kasvanut. Lapsi sopeutuu kaikenlaiseen. Mä nyt olen aavistuksen katkera, mutta ehkä se on osin mun perusluonnetta. Veikka on mukavampi ja anteeksiantavampi.

Äiti nyt on äiti. Sovussa ollaan, mutta en mä vieläkään sen tukea tai mielipidettä kysy. Ei kai siitä ikinä aikuista tule.

 

Jos ohjeita ap huolit:
tukiverkosto on ihan välttämätön. Kaikkein kurjinta on se, että kaikki ihmiset ympäriltä katoaa, perheessä ei ole ruokaa ja naapuritkin kattoo pitkään. Muutamia täysipäiviä aikuisia lasten ympärille, joiden kanssa voi puhua elämästä ja aikuistumisesta, ja pyytää tarvittaessa apua. Auttaa perusturvallisuuteen.

Selitä lapselle, missä vika. Muutoin lapsi pitää itseään syypäänä. Ainakin osa lapsista.

Anna lapsille hätärahaa. vaikka asiat normaalisti on ok, ei ole kivaa olla rahatonna kotona, kun jotain yllättävää sattuu. Rahasta mä stressaan vieläkin, vaikka ikää ja tuloja on.