Toggle sidebar

Onko 30-kriisin oireita vai yleistä tyytymättömyyttä!?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tiedähäntä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
T

Tiedähäntä

Vieras
Tahtoisin asiallisia kannanottoja ja kokemuksia, että miten se ns. paljon puhuttu 30-kriisi ilmenee?
Itsellä on viime aikoina (jo pidempään kyllä siis...) ollut joku ihmeen "pala kurkussa" ja kuvailemattomalla tavalla levoton ja rauhaton olo. Että tässäkö tämä elämä on!? Olen 2 lapsen äiti, vaikeuksien kautta lapset saatu ja yksi vauva synnytyksessä menetetty eli ei helpoimmalla kaavalla.. on mies, jonka kanssa jo 10 vuotta, vakituinen ihan ok-työ, lainarahalla hommattu okt, 2 autoa ja koira. Eli perussetti ja palaset siltä osin kohdallaan. Kuitenkin mietin, että olisiko maailmassa ollut minullekin se(??) paikka jossa olisin kokenut suurta tyydytystä auttaessani jotakuta tai tehdessäni jotain merkittävämpää kuin vain(??) olemalla kotona, käymällä puolipäivätöissä ja odottamalla seuraavaa viikonloppua, lomaa tai aina jotain. Miksei pysty täysillä nauttimaan tästä päivästä!? Että mitäs jos olisinkin jäänyt asumaan ulkomaille? Mitä jos olisinkin valinnut eri puolison jne jne. En siis ole varsinaisesti tyytymätön valintoihini, kunhan kyseenalaistan ja mietin vaihtoehtoja, joiden olemassaoloa ei enään ole. Kysymykseni kuuluukin, oletteko te täysin tyytyväisiä elämäänne ja odotatteko enään mitään suuria mullistuksia tai muutoksia?
 
Älä mieti puuteita tai tekemättä jättämätöntä. Mieti mitä olet kokenut, listaa vaikka. Mieti mistä kaikesta olet selvinnyt ja miten ne on sinua ihmisenä kasvattaneet.
 
Kriisiltä kuulostaa, vähän samanlaisia fiiliksiä mullakin oli vähän alle kolmekymppisenä :) Tuntui etten ole saanut mitään aikaan vaikka oli kolme lasta, hyvä mies ja koti. Mulla meni aikanaan ohi, jospa sullakin. Tai sitten tosiaan repäiset jotain räväkkää, eihän sitä tiedä. Mutta anna ajan vähän kulua ja kuulostele. Mä tässä 40-kriisiä vartoilen, oikeastaan oireilee jo...
 
Ehkä nyt voisi olla hyvä hetki tutustua tietoisesti itseensä. Alkaa kehittämään taitoja nauttia tästä hetkestä. Kun on elänyt tähän asti niin, että kun mä ton ja ton saan niin olen onnellinen, on vaikea pysähtyä paikalleen kun kaikki on saatu. Varmasti tuleekin olo tässäkö tämä nyt oli? Nyt sun pitäis opetella olemaan kiitollinen saamastasi ja arvostamaan elämän ihmettä. :) Suosittelen kirjaa "Onnellinen nyt, Käytännön opas tietoiseen läsnäoloon"
Sulla on mahtava elämä, nauti itsestäsi ja elämästäsi.
 
Viimeksi muokattu:
Näinhän sitä miettiikin, ja PALJON on kokenut ja nähnyt, silti ahnehtii lisää eikä tyydy asettumaan ja uskomaan että oma osuuteni on jo ollut, nyt on muiden vuoro..
 
Mulla on 3kympin-kriisi. Tosin vuosi vielä aikaa elää kakskymppisenä ;)

Mä en ole saavuttanut vielä oikein mitään. On mulla koulutus, lapsi ja avomies mutta ei omaa asuntoa, autoa eikä työpaikkaa. Opintolainakin vielä osittain maksamatta.
Mä koen epäonnistuneeni elämässä koska kyllä mun ikäisellä pitäisi olla jo kaikki hankittuna, ainakin se tuntuu olevan vallitseva mielipide. Se asettaa mulle aika kovat paineet.

Toisaalta koitan olla tyytyväinen nykytilanteeseen, koska murehtimalla mikään ei muutu paremmaksi.
 
Ihan totta moni juttu. Kiittämättömyyttä on maailmassa ihan hirveästi, ja monilla tutuillakin ajattelumallina vain "seuraavaksi sitä ja sitten sitä ja sitten sitä.." Kertaakaan ei pysähdytä pohtimaan nykyhetkeä ja kaikkea kaunista siinä. Jotenkin taas havahduin kun onnittelin tuttavaani, joka täytti 50 v ja sanoi ettei voinut uskoa että elämä vaan menisi niin hirmu nopeasti ohi. Lapset kotoa muuttaneet ja kaikesta olisi pitänyt nauttia enemmän eikä ajatella että sitten kun sitä ja tätä...
 
Itselläni on samankaltaisia tuntemuksia. Täytän tänä vuonna 30. Perusasiat kunnossa. Naimisissa, yhdessä jo 10 v. Yksi lapsi, toinen tulossa. Vakityö omalla alalla. Omakotitalo. Kaksi autoa. Silti jotenkin tuntuu, että jotakin puuttuu ja oliko tämä nyt tässä. Haluaisin kokea, tehdä jotakin erilaista. Joskus tuntuu, että haluaisin muutta johinkin muualle, vaikka täällä on kaikki mitä tarvitsen, ja läheiset ja isovanhemmat. Mietin myös elämääni taaksepäin, jos olisin opiskellut toista alaa, jossain toisessa kaupungissa, niin missä olisin, jo olisin valinnut toisen miehen, niin missä olisin. Todellakin kaipaan jotakin suurta mullistusta elämääni. Perusarki ihan ok, mutta jotakin pitäisi tapahtua. Olen puhunut tunteistani miehelleni, mutta hän vaan hymähtelee eikä aihe aihe kiinnosta... Kai tämä jotakin kolmenkympin kriisiä on.
 
Niin, ja olen huomannut että surullista ja surkuhupaisaa on että mitä enemmän rahaa on tuttavani tehneet ja mitä isompi ja uudempi auto,talo ym on niin sitä enemmän tyytymättömyyttä tuntuu olevan. Eli vaikka ns. lapsuuden tavoitteet on saavutettu ei sitten tunnukaan siltä että olisi jotain todella saavutettu.. Ja kehitysmaissa aiemmin asuessani oli enemmän aitoa iloa ja nautintoa pienistä jutuista vaikka suuret kuviot eivät olleetkaan kunnossa. Liekö näin? Ja joka tapauksessa aina tuntuu olevan että naapurilla on paremmin.
 
Yksin on vaikea nauttia, mutta toisaalta kaikki lähtee omasta itsestä. Toisten kautta (miehen, lasten tms) kautta ei voi elää ja nauttia. Itse on löydettävä itsensä ja kipukohtansa ym. Minäkin näitä asioita aloin kelailla kun hetki hiljaista kotona. Normisti niin melua ja arkishowta että hukkaa itsensä ja ajatuksesa ja on "vaan" äitirobotti, palvelija ja siivooja. :) Mutta totta, että ystäviä ja ihmisiä tarvitaan!
 
Yksinolostakin voi nauttia kun suuntaa energiansa oikeisiin asioihin. Jos ei halua olla yksin, voi alkaa järjestellä omaa elämää niin, että siihen tulee tilaa kumppanille. :) Oli meidän elämäntilanne mikä tahansa, voi kiitollisuuslistan teko auttaa jokaista. Liian harvoin tulee muistettua ne asiat jotka jo on hyvin ja keskityttyä vain niihin mitä mielestään puuttuu.
 
kuitenkin olla aika yleistä tämä kriiseily. Kaikki on periaatteessa hyvin mutta silti tuntuu että "jokin" puuttuu. Ja mistä sen löytäisi ja jos löytäisi, niin olisiko se kuitenkaan sitä. Tiedostan itsekin, että jos repäisisin ja jättäisin nykyisen elämän taakseni niin sitten kaiken menetettyäni vasta näkisin tämän onnen. Ihminen on niin tyhmä. Haluaisin oppia olemaan onnellinen TÄNÄÄN ilman sitkuja. Hetken sen aina muistan, esim jonkun puhuttelevan kirjan tai leffan jälkeen, mutta sitten palaan valitusvirsiin ja jossitteluun..
 
Toistan itseäni; suosittelen kirjaa Onnellinen nyt käytännönopas tietoiseen läsnäoloon. :) Joskus tosiaan asiat huomaa vasta kun ne on menettäneet. Sulla on siitä hyvä tilanne, ettet ole mennyt tekemään mitään peruuttamatonta vielä. Voisitko ajatella jotain harrastuksen aloitusta joka olisi mielekästä tekemistä itsellesi? Tai jotain pientä reissua ystäväpiirissä mikä voisi piritää arkea? :)
 
Tuo kirja pitää kyllä hommata! :)
Harrastuksen aloittaminen tuntuu jotenkin niin "pieneltä", kun elämä muutenkin on nykyään niin pienissä piireissä ja lähinnä kotioloissa. On kyllä siis muutamia omia juttuja esim koiraharrastuksen myötä. Enemmän houkuttaisi tuo matka, mutta empä tiedä miten onnistuisi ja ketä saisi mukaan. Kaikilla omat kiireet, perheet ja sen sellaiset. Sinänsä olisin ihan valmis matkaan yksinkin. Tarkkailemaan ihmisiä torin laidalle ja kulkemaan aistit valppaina. Olen aina rakastanut matkustaa yksin, ei ketään riitelemässä mukana ja vaatimassa kakkahätää, juomaa, väsymystä tai muuta kiukkua.
 
Onks ihan oikeesti melkein kaikilla tommosia ikäkriisejä? Oon todella hämmästynyt. Ikää 33v. ja en oo kyllä kokenu tollasta. Kuvittelin, että se on vaan joku hassu juttu, mistä aina joskus heitetään läppää.
 
Itselläni iski 3kympin kriisi vähän alle 3kymppisenä ja siinä puuskassani lähdin ensin yksin reissaamaan ulkomaille, toteutuin haaveeni uudesta alasta ja lähdin yliopistoon, vaihdoin työpaikkaa, aloitin uuden super hyvän harrastuksen, erosin piiiiitkästä parisuhteesta ja muutin yksin asumaan Helsingin keskustaan, sinne missä olin aina halunnutkin asua.

Jätin taakseni siis pitkän suhteen hyvän miehen kanssa ja omakotitaloidyllin. Mulle riitti se nurmikonleikkuu ja perheen perustamissuunnitelmat, jotka silloin tuntuivat olevan lähinnä ympäristön ja yhteiskunnan aiheuttamia "vaatimuksia" :)

PÄIVÄÄKÄÄN en ole katunut, nyt olen todella onnellinen!! Joillekin 3kympin kriisi on hetkellinen tila, joka menee ajan kanssa ohi tai pienillä muutoksilla, itse tarvitsin täysin uudet kuviot. Jotenkin löysin itseni kriisin myötä ja nyt tiedän millaista minun elämäni kuuluu olla :)
 
Sitten suosittelen reissua ihan omin päin. Itsestään täytyy pitää huolta, koska jokaisen elämän tärkein henkilö on oma itse. Uskalla olla terveesti itsekäs, koska terveestä itsekkyydestä kumpuaa hyvää kaikille. Koko perhe siitä hyötyy jos äiti tekee asioita joita oikeasti tahtoo. :) Ja se kirja voisi olla hyvää matkaseuraa. ;)
 
Mua ärsyttää että pitäisi olla oma asunto ja mielellään omakotitalo...Vuokralla on mukavempi asua, ei tartte stressata pihatöillä ym. Eikä vanhana sitten enää pärjäisi omakotitalossa, kuitenkin sen joutuis myymään...Mökillä kyllä tykkään pihatöistä. Painajainen olis mies joka haluais perustaa perheen ja rakentaa omakotitalon. Sitoutua ja olla aikuinen voi muutenkin.
 
Toi on just oikein! Kuunnella itseään ja tehdä sitä mitä oikeasti haluaa! Yhteiskunnan "pakottamana" ei kannata jäädä nurmijärven takamettiin jurnuttamaan ja kartanovolvolla rundaamaan. Sitähän minäkin tässä pelkään, että auts-eikös tämä toivottu omakotitaloidylli ollutkaan sitä mitä luulin halunneeni..!? Sulla tosin oli helpompi repästä, kun ei ollut kuin (?!) puoliso ketä päätöksesi kosketti. En haluaisi lapsilleni traumoja tai huonoja muistoja vain koska äiti nyt oli vähän onneton..:)
 

Osallistu arvontaan ja voita trendikäs lampaantalja!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa