Hei vaan kaikille. Täytyy vähän purkaa sydäntään, ehkä täältä löytyy joku joka ymmärtää..
Olen hieman alle 3-kymppinen tytteli, ja lähipiirissä alkaa olla vauvoja lähes joka kaverilla. Ne, keillä ei ole, ovat vielä opiskelijoita tai sitten ei muuten vaan vielä ole aika. Minusta tuntuu että aika olisi, mutta eipä se olekaan niin helppoa kuin vuosi sitten kuvittelin..
Vuosi sitten hyvä ystäväni ilmoitti raskaudestaan ja mietinpä minäkin että miksikäs ei? Aika olisi sopiva. Meni neljä kuukautta ja plussasin, se oli hienoa ja onnellista aikaa. Vaan viikoilla 12+6 ekassa ultrassa olikin vastassa tyhjä kohtu, tuulimuna. Siitä sitten sielu riekaleina lääkkelliseen tyhjennykseen ja kun ei tyhjentynyt siten, niin kaavintaan. Touko-kesäkuun vaihteessa olin fyysisesti parantunut ja lupa uuteen yritykseen oli saatu. Mutta..
Se ei käykään niin. Että nyt minä lasken sen ovulaation ja käytänpä tälläistä testiäkin millä voi varmistaa että nyt se olisi. Että käytän kaikenmaailman kikkakolmosia, mutta vaikutusta niillä ei ole. Aina vaan, joka kuukausi, melkein täsmälleen samalla kellonlyömälläkin, aina vaan menkat tulee.
Kun sen ekan kerran sain plussattua todella luulin, että se on niin helppoa. Kun katson lähipiiriäni, se näyttää niin helpolta. Tuossa tuokin ystävä puhui pari kuukautta sitten vauvahaaveistaan, nyt on raskaana. Kenelläkään ei ole ollut vaikeuksia, ei sellaisia kuin minulla. Kyllähän he sanovat että saa ja pitää puhua näistä kipeistä asioista. Mutta kuinka saisin heidät koskaan ymmärtämään? Eivät he ole joutuneet käymään läpi näitä tunteita mitä minulla on. Olenko rikki? Onko minussa jotain vikaa? Miksi kaikki muut, vaan en minä..?
Tunnen olevani niin yksin näiden tunteiden kanssa, ei ketään kenelle purkaa, ei ketään kuka todella ymmärtäisi. Onko täällä sellaisia ketkä tietävät mitä nyt käyn läpi? Miten näistä riittämättömyyden tunteista selviää voittajana? Tiedänhän minä sen että on olemassa lapsettomuushoidot sun muut ja että yritystä ei ole takana kuitenkaan kuin puoli vuotta, mutta.. ..nämä tunteet mitä tämä asia nostaa esiin, ovat niin vahvoja ja synkkiä. Olisiko kohtalotovereita, samansuuntaisia ajatuksia, niin tietäisin ainakin sen etten ole ajatuksineni yksin.
Kiitos.
Olen hieman alle 3-kymppinen tytteli, ja lähipiirissä alkaa olla vauvoja lähes joka kaverilla. Ne, keillä ei ole, ovat vielä opiskelijoita tai sitten ei muuten vaan vielä ole aika. Minusta tuntuu että aika olisi, mutta eipä se olekaan niin helppoa kuin vuosi sitten kuvittelin..
Vuosi sitten hyvä ystäväni ilmoitti raskaudestaan ja mietinpä minäkin että miksikäs ei? Aika olisi sopiva. Meni neljä kuukautta ja plussasin, se oli hienoa ja onnellista aikaa. Vaan viikoilla 12+6 ekassa ultrassa olikin vastassa tyhjä kohtu, tuulimuna. Siitä sitten sielu riekaleina lääkkelliseen tyhjennykseen ja kun ei tyhjentynyt siten, niin kaavintaan. Touko-kesäkuun vaihteessa olin fyysisesti parantunut ja lupa uuteen yritykseen oli saatu. Mutta..
Se ei käykään niin. Että nyt minä lasken sen ovulaation ja käytänpä tälläistä testiäkin millä voi varmistaa että nyt se olisi. Että käytän kaikenmaailman kikkakolmosia, mutta vaikutusta niillä ei ole. Aina vaan, joka kuukausi, melkein täsmälleen samalla kellonlyömälläkin, aina vaan menkat tulee.
Kun sen ekan kerran sain plussattua todella luulin, että se on niin helppoa. Kun katson lähipiiriäni, se näyttää niin helpolta. Tuossa tuokin ystävä puhui pari kuukautta sitten vauvahaaveistaan, nyt on raskaana. Kenelläkään ei ole ollut vaikeuksia, ei sellaisia kuin minulla. Kyllähän he sanovat että saa ja pitää puhua näistä kipeistä asioista. Mutta kuinka saisin heidät koskaan ymmärtämään? Eivät he ole joutuneet käymään läpi näitä tunteita mitä minulla on. Olenko rikki? Onko minussa jotain vikaa? Miksi kaikki muut, vaan en minä..?
Tunnen olevani niin yksin näiden tunteiden kanssa, ei ketään kenelle purkaa, ei ketään kuka todella ymmärtäisi. Onko täällä sellaisia ketkä tietävät mitä nyt käyn läpi? Miten näistä riittämättömyyden tunteista selviää voittajana? Tiedänhän minä sen että on olemassa lapsettomuushoidot sun muut ja että yritystä ei ole takana kuitenkaan kuin puoli vuotta, mutta.. ..nämä tunteet mitä tämä asia nostaa esiin, ovat niin vahvoja ja synkkiä. Olisiko kohtalotovereita, samansuuntaisia ajatuksia, niin tietäisin ainakin sen etten ole ajatuksineni yksin.
Kiitos.
