O
omasyy
Vieras
Yhtä monta on mielipidettä, kuin on ihmistäkin. Monesti tuntuu vaikealta löytää niiden mielipiteiden ja kommenttien keskeltä se joka puoltaa, tai edes vähän ajattelee sinun asemaasi. Joskus vain tuntuu, kuin kukaan ei välittäisi tästä osapuolesta. Tämän, ja kaiken muun, keskellä olen elänyt jo toista vuotta. Olen aina se osapuoli joka on epäonnistunut ja tehnyt väärin. Se, että vanhempasi pitävät kumppanistasi erittäin paljon, ei mielestäni oikeuta heitä puoltamaan vain ja ainoastaan tätä. Taikka syyttämään omaa lastaan aina kaiken pahan aluksi, ja että tämä itse keksii päästään kaiken. En ainakaan itse voisi koskaan näin tehdä omalle tyttärelleni. Mistäkö on kyse? Olen nuori yksinhuoltaja, lapsen isä ei kuvioissa lainkaan. Minulla on suhde, toisin sanoen avoliitto. Vanhempani tykkäävät yli kaiken puolisostani, ja niin myös minä sekä tyttäreni. Jo jonkin aikaa parisuhde on ollut rempallaan, ja minä olen tästä kaikesta saanut syyt niskoilleni. Suutun liian helposti, olen liian herkkä, en ymmärrä toista osapuolta ja mitä vielä. Kaiken tämän yhdessäolomme ajan minä olen luopunut omasta ja omistani, olen joustanut ja antanut periksi. Olen tyytynyt siihen että meillä ei ole yhteistä aikaa, saatika että minulla koskaan olisi omaa aikaa. Omaa aikaa vaikka käydä kaupassa, taikka jutella niiden vähäisten ystävien kanssa. Mies saa tehdä, mennä ja tulla - sillä eihän hänellä ole lasta joten mikään ei velvoita häntä rajoittamaan elämäänsä. Ja näin kun näistä lapsista aletaan tarkemmin puhumaan, tullaankin siihen miksi haluan purkaa itseäni nyt sitten täällä siinä toivossa, että edes jostain löytyisi joku joka minuakin ymmärtää. Mieheni ei voi saada biologisia lapsia, ja antoi tänään ymmärtää että ei siis muilla keinoin lapsia halua. Kaikista muista periaatteista ja haaveista luopuneena ilmoitin, että mikäli näin on, suhteellamme ei valitettavasti ole jatkoa. Se yksi, varsin tärkeä, haave ja unelma joka minulla vielä on jäljellä, on saada vielä lapsia yhtenäiseen perheeseen. Perheeseen joka rakastaa ja antaa sen "oikean" kodin. En tiedä miten se pitäisi kertoa järkevästi. Sain taas kuitenkin tästä päätöksestä syyt niskoilleni, olen taas epäonnistunut ja tehnyt väärin... Jossain vaiheessa siihen kaikkeen vain kyllästyy - teet kaikkesi mutta mikään ei riitä. Minua vaadittiin opiskelemaan ammatti itselleni - aloitin koulun. Minua syytettiin siitä kun opintotuki, lapsilisä ja elatustuki eivät riitä elämiseen - aloitin viikonloppu yötyöt. Edelleenkin kuulen siitä että kun rahani ovat kortilla - hain opintolainaa.. Painan 6/7pv harjoittelussa/koulussa/töissä plus miltei kaikki kotityöt päälle - tiskit ja pyykit hoitaa mies. Tunnen itseni vain varsin voimattomaksi, kun yritän kaikkeni mutta mikään ei vain riitä...
