Tutulta kuulostaa nuo tunteet,kun ihminen on todella väsynnyt...Itse sairastin vakavan masennuksen lapsieni oltua pieniä..mutta mulle tukena mies ja lopulta lapset olivat päivät päiväkodissa...onneksi=)
Ole syyllistynyt myös tukkapöllyihin ja liian koviin otteisiin,,,ollut yöpaidassa aamusta iltaan ja itkenyt sohvalla lasten kiipeillessä pitkin seiniä...elämä on ollut joskus hyvin rankkaa,,,
Nyt lapseni jo koululaisia ja oma vointi tasaantunut terapian ja lääkityksen voimin.
Haluan vain sanoa sinulle,että sinä selviät ja lapsesi selviävät.Oletko hakenut itsellesi kesusteluapua?se kannattaa...hyvä on myös täällä purkaa tuntoja,mutta silloin täytyy pystyä suodattamaan myös ajattelemattomien ihmisten ilkeät kommentit=(
Onpas tutun kuuloista. Vauvan syntymän jälkeen itkin tosi paljon kohtaloani. Rakastan kyllä tätä uuttakin nyyttiä ihan hirveesti, samoin muita lapsia. Kyllä pussailen ja halittelen heitä paljon, tosin isoin jää hiukan huomiotta kun on jo koululainen ja viettää paljon aikaansa kaveriettensa kanssa. Hänestä kyllä on apuakin jos esim. illalla haluan käydä saunassa niin hän vahtii muita lapsia sillä aikaa (ovat jo nukkumassa siis).
Keskusteluapua saan terapiasta mikä onkin toiminut kriisiapuna nyt viimeiset kuukaudet. Mutta tämä lyhytpinnaisuus tuo niitä mustia pilviä vaan entisestään - ei tää ole helppoa nyt tämä elämä, mutta ehkä vuoden päästä jo helpompaa.
Ei haittaa vaikka et aina ole superäiti,kunhan rakastat lapsiasi ja he tietävät sen! sano seheille useasti päivässä,hali ja pusi vaikka sohvalla maaten..kunhan teet sen!
!
Rötväilypäivä silloin tällöin tekee ihmeitä!