J
jokumeistä
Vieras
Anteeksi tulin taas purkautumaan.
Ongelma on lyhyesti tämä: mies pystyy toteuttamaan itseään, minä en.
Meillä on harrastusvälineitä ja miehen työkaluja pitkin pientä kaksiota. On kaapit ja komerot täynnä tietääkseni ihan asiallista tavaraa, eli ei mitään kerättyä krääsää. Ja ihan oikeasti jopa vaatekaapissa on miehen työkaluja ja harrastusvälineitä (kun ei niitä voi kylmävarastossakaan säilyttää kun menee huonoksi ja sitten hankala etsiä niitä sieltä kun tarvitsee...seliseli).
Mun tavarat taas on toisen luokan kamoja. Hyvin usein kuulen, kun mies sanoo, että "veisit puolet tavaroistasi kirpputorille vaikka, saataisiin enemmän tilaa".
Lyhyesti siis: mies saa haalia itselleen tärkeitä ja tarpeellisia tavaroita ja minä joudun luopumaan niistä vähäisistä mitä minulla on. Okei, asunto on miehen ja minä tänne tulin, mutta jos yhdessä asutaan tasapuolisesti (miehen omistamassa) asunnossa, niin kyllä minullakin on oikeuksia toteuttaa itseäni.
En saa ostaa ompelukonetta (ei mahdu mihinkään, ei pysty säilyttämään missään). Ne kankaat ja välineet mitä minulla on, on kotona äidin luona (jossa käyn pari kertaa kk). Olen vuosia haaveillut omasta digitaalipianosta. No mihkäs sen täällä pistät kun ei ole tilaa. Siis opiskeluaikana olisi ollut tilaa mutta ei rahaa. Nyt olisi rahaa, mutta ei ole tilaa.
Olenkin ehdotellut, että ostaisimme omakotitalon. Hei pliis, en aio vielä nelikymppisenä asua missään pienessä kämäsessä kaksiossa.
Ei kuulemma tule kuuloonkaan, liikaa siivottavaa, liikaa nurmikkoa ja lumenaurausta. Kauhea vaiva sitä sun tätä. Enkä ole hakenut mitään 290 neliön lukaalia uima-altaineen ja puutarhoineen. Ihan perusomakotitalo riittäisi.
Ei käy.
Viime aikoina lähestulkoon kaikki ehdottamani on ollut "ei käy, ei nyt, ei se sovi, ei pysty, ei ole rahaa, ei ole aikaa, ei voida, onko pakko".
Zombiena kuljen pitkin asuntoa, pistän astioita pieneen astianpesukoneeseen, pyykkään minikylppärissä koitan siivota miehen työkalupakkeja ja pöydille unohtuneita työkaluja vähän johonkin muualle pois tieltä.
Mistä tiedän, etten ole vielä 10 vuodenkin päästä tässä samassa tilanteessa haaveilemassa isommasta asunnosta ja paremmasta elämänlaadusta? Kuka sen päättää? Miksi mies päättää ja mulla ei ole sananvaltaa. Joskus nuorempana olin aika itsepäinen. Nykyään kun miehen kanssa on tullut elettyä, musta on tullut pehmo. Annan vaan kaiken periksi. Enkä edes tiedä miksi. Lapsiasiaakin olen tasaisin väliajoin nostellut esille. Ei tule juuta eikä jaata.
Toki silloin kun alettiin seurustelemaan, lapset olivat "ok" ja omakotitalo toiveissa. Nämä varmistin.
Hakkaan vaan päätäni seinään tässä suhteessa. Mitään en tästä edes saa. Nykyään kaiken on mentävä miehen pillin mukaan.
Kuljen hirttoköysi kaulassa, odotan että tuoli potkaistaan pois alta. En saa mitään, toiveeni ja haaveeni ovat toissijaisia enkä mitään ansaitsekaan.
Että pitäisikö tässä nyt kehitellä vuosisadan perheriita ja yrittää takoa toisen päähän että MINULLAKIN ON HAAVEITA joita haluaisin TOTEUTTAA.
Se ei ole vain toisen etuoikeus.
Ongelma on lyhyesti tämä: mies pystyy toteuttamaan itseään, minä en.
Meillä on harrastusvälineitä ja miehen työkaluja pitkin pientä kaksiota. On kaapit ja komerot täynnä tietääkseni ihan asiallista tavaraa, eli ei mitään kerättyä krääsää. Ja ihan oikeasti jopa vaatekaapissa on miehen työkaluja ja harrastusvälineitä (kun ei niitä voi kylmävarastossakaan säilyttää kun menee huonoksi ja sitten hankala etsiä niitä sieltä kun tarvitsee...seliseli).
Mun tavarat taas on toisen luokan kamoja. Hyvin usein kuulen, kun mies sanoo, että "veisit puolet tavaroistasi kirpputorille vaikka, saataisiin enemmän tilaa".
Lyhyesti siis: mies saa haalia itselleen tärkeitä ja tarpeellisia tavaroita ja minä joudun luopumaan niistä vähäisistä mitä minulla on. Okei, asunto on miehen ja minä tänne tulin, mutta jos yhdessä asutaan tasapuolisesti (miehen omistamassa) asunnossa, niin kyllä minullakin on oikeuksia toteuttaa itseäni.
En saa ostaa ompelukonetta (ei mahdu mihinkään, ei pysty säilyttämään missään). Ne kankaat ja välineet mitä minulla on, on kotona äidin luona (jossa käyn pari kertaa kk). Olen vuosia haaveillut omasta digitaalipianosta. No mihkäs sen täällä pistät kun ei ole tilaa. Siis opiskeluaikana olisi ollut tilaa mutta ei rahaa. Nyt olisi rahaa, mutta ei ole tilaa.
Olenkin ehdotellut, että ostaisimme omakotitalon. Hei pliis, en aio vielä nelikymppisenä asua missään pienessä kämäsessä kaksiossa.
Ei kuulemma tule kuuloonkaan, liikaa siivottavaa, liikaa nurmikkoa ja lumenaurausta. Kauhea vaiva sitä sun tätä. Enkä ole hakenut mitään 290 neliön lukaalia uima-altaineen ja puutarhoineen. Ihan perusomakotitalo riittäisi.
Ei käy.
Viime aikoina lähestulkoon kaikki ehdottamani on ollut "ei käy, ei nyt, ei se sovi, ei pysty, ei ole rahaa, ei ole aikaa, ei voida, onko pakko".
Zombiena kuljen pitkin asuntoa, pistän astioita pieneen astianpesukoneeseen, pyykkään minikylppärissä koitan siivota miehen työkalupakkeja ja pöydille unohtuneita työkaluja vähän johonkin muualle pois tieltä.
Mistä tiedän, etten ole vielä 10 vuodenkin päästä tässä samassa tilanteessa haaveilemassa isommasta asunnosta ja paremmasta elämänlaadusta? Kuka sen päättää? Miksi mies päättää ja mulla ei ole sananvaltaa. Joskus nuorempana olin aika itsepäinen. Nykyään kun miehen kanssa on tullut elettyä, musta on tullut pehmo. Annan vaan kaiken periksi. Enkä edes tiedä miksi. Lapsiasiaakin olen tasaisin väliajoin nostellut esille. Ei tule juuta eikä jaata.
Toki silloin kun alettiin seurustelemaan, lapset olivat "ok" ja omakotitalo toiveissa. Nämä varmistin.
Hakkaan vaan päätäni seinään tässä suhteessa. Mitään en tästä edes saa. Nykyään kaiken on mentävä miehen pillin mukaan.
Kuljen hirttoköysi kaulassa, odotan että tuoli potkaistaan pois alta. En saa mitään, toiveeni ja haaveeni ovat toissijaisia enkä mitään ansaitsekaan.
Että pitäisikö tässä nyt kehitellä vuosisadan perheriita ja yrittää takoa toisen päähän että MINULLAKIN ON HAAVEITA joita haluaisin TOTEUTTAA.
Se ei ole vain toisen etuoikeus.
