Myin auton pois, kun lapsi oli vuoden ikäinen. Sitten oltiin kolme vuotta ilman autoa. Kahden vuoden jälkeen oli pakko ostaa pyörä, kun aina täydet bussit alkoivat kyrsiä. Uuden auton jouduin ostamaan, kun vaihdoin työpaikkaa, ja työn luonne edellyttää auton käyttöä. Auto oli siis ihan ehtona paikan saamisellekin.
Alkuun oli vaikea tottua elämään ilman autoa, koko ajan oli kiinni julkisten aikatauluissa, tai sitten piti kävellä (kaupunkiin matkaa n. 8 km, lähimpiin kauppoihin 3 km) . Meni varmaan puoli vuotta tottua etten voikaan sopia piipahtavani jossain viikonloppuna iltaseitsemältä, kun viiden minuutin perilläolon takia olisi joutunut odottamaan illan ainutta bussia, ja kotona olisi ollut puolen yön aikaan. Tai sitten pummata kyytiä, joka olisi vaatinut istuimen raahaamista mukana. Taksia ei hoitovapaalla viitsinyt ihan kovin usein maksaa. Ja useamman kuin parin asian hoitaminen samalla reissulla vaati joko eväät mukaan, tai lounastauon kun muksulle tuli nälkä.
Sitten muutettiin ja päiväkoti alkoi. Vaikka matkat olivat nyt lyhyempiä, niin kyllähän se tympi lähteä ennen työpäivää pakkaseen tai vesisateeseen odottamaan bussia, johon ehkä ei rattaiden kanssa mahtunutkaan, ja viimeistä kilometriä olisi kävellyt 2v:n kanssa yli puoli tuntia, (se 15 kg painaa kuitenkin niin paljon ettei sitä viitsi koko ajan kantaakaan) eli rattaat oli oltava mukana. Sateenvarjorattaita meillä ei ollut, koska niiden kanssa on mahdotonta kuljettaa ostoksia kaupasta, tai olisi pitänyt tehdä uusi reissu kaupassakäyntiä varten.
Eli pysäkille piti mennä aamulla ennen puolta kuutta, siitä bussilla päiväkodin lähelle, kävellen loppumatka, kävellen takaisin pysäkille ja toisella bussilla töihin. Sama iltapäivällä toiseen suuntaan. Tai jos bussi oli täynnä, niin puolijuoksua koko matka, että ehtisi vaihtobussiin ajoissa. Pyörällä kulkeminen oli huomattavasti kätevämpää. Peräkärryä ei ollut, kun se ei olisi mahtunut talon pyörävarastoon, ja rattaat tukkivat jo eteisen. Pyörässä oli istuin lapselle ja kori ostoksia varten. Silloin olin jo tottunut varautumaan ajoissa muutamaa kilometriä pitempiin reissuihin, ja muksukin alkoi olla jo sen ikäinen, että lyhyt kävely onnistui. Silti yleensä tehtiin kauppareissut rattaiden kanssa, kun niillä sai näppärästi kuljetettua useamman ostoskassin.
Kun vihdoin ostin auton, oli uskomattoman helppoa lähteä mihin tahansa, työpäivän jälkeen hakea muksu hoidosta ja pyörähtää kaupasa tai lähteä käymään kaverin luona kahvilla ilman kellon kyttäämistä. Ei tarvi raahata vaihtovaatteita töihin tai kastua sateella. Sitten taas painoa on kertynyt reilusti lisää, ja liikuntaa tulee huomattavasti vähemmän, kun melkein jokainen lyhytkin väli on helpompi lähteä autolla. Jos en tarvisi autoa töissä, tykkäisin pyöräillä enemmän, mutta en lapsen kanssa, koska se on hidasta, ja vielä kuunnella jatkuvaa ruikutusta liian pitkästä matkasta, isosta mäestä, kovasta vauhdista, jne.. Toisaalta en enää ole valmis luopumaan viikonloppujen extempore-lähdöistä toiselle puolelle Suomea. Itse en edes harkitse autosta uudestaan luopumista, mutta voisin yrittää jättää auton kotiin lyhyillä matkoilla.