Olkaamme onnellisia siitä, mitä meillä on...

["Kolmen äiti"]

Viime yönä kuulin suru-uutisen, kun juuri täysi-ikäinen tyttäreni soitti minulle. Hänen hyvä ystävänsä oli lähtenyt pois; oman käden kautta. Niin nuori vielä ja elämä edessä, mutta muuta ratkaisua hän ei löytänyt pahaan oloonsa ja masennukseen. Olkoon hän nyt onnellinen siellä missä on. Enkelit olkoot hänen seuranaan <3

 

["voi"]

näin se vaan valitettavasti menee...ei sitä huomaa arvostaa olemassaolevaa ennen kuin lähipiirissä tapahtuu jotain. Enkeleitä <3

 

[sureva]

se on niin vaikea ikä. Oma sukulainen lähti samoin äskettäin, samassa iässä. Elämän paino alkaa tuntua, mielenterveysongelmat alkavat pahentua kun lapsuuden suojaava vaikutus poistuu, mutta aikuisen keinoja ja kärsivällisyyttä ja näköaloja ei vielä ole kertynyt ollenkaan.

Mielestäni nuoria pitäisi kohdella aivan eri tavalla kuin nykyään tapahtuu. Tarvitsisivat tukea aikuistumiseensa ihan eri mittakaavassa ja paljon pidempään. Jokin teini- ja aikuisvuosien kummijärjestelmä tarvittaisiin. Muuten käy noin, että aikuisuuteen rynnistetään kuin merilinnun poikanen ensilennolle. Että joillakin vain lento jää lyhyeksi ja kettu vie.

Meidän pitäisi olla ihmisiä, ei jotain fregattilintuja.