Olivatko omat vanhempasi aktiivisesti mukana sun koulunkäynnissä?

[takkuinen ameeba]

Mä aloitin ekalla heti 80-luvun alussa eikä silloin juurikaan taidettu kannustaa koulun ja kodin yhteistyöhön. Ainakaan mun vanhemmat eivät sen kummemmin osallistuneet, käyneet opettajatapaamisissa tms. Saattoivat aluksi kouluun ja siinäpä se. Läpi koko mun kouluaikojen (kävin myös lukion) mun vanhemmat oli tosi passiivisia, eivät käyneet niissä vähissä vanhempainilloissa tms. Eivät kannustaneet läksyjentekoon tai auttaneet/tehneet mun kanssa, mutta kuitenkin odottivat hyviä todistuksia.

Eikö nykyään etenkin ekalla pyritä, että vanhemmat tuntisivat opettajan ja muutenkin olisivat jotenkin osallisia (mun vanhin ei ole vielä koulussa, mutta mitä olen sivusta kavereiden lapsia seurannu)? Kyllähän minäkin haluan ja aion ihan alusta asti osallistua, itse koin tosi raskaaksi koulunkäynnin kun siihen ei kiinnitetty meillä muuta huomiota kuin tarkistettiin totarit (ja allekirjoitettiin kokeet kun oli vielä sen aika).

 

["vieras"]

Meillä oli periaatteena, että lapset käyvät koulua, eivät aikuiset. Apua sai, jos pyysi, mutta ei mun vanhemmat osanneet esim. kielissä yhtään auttaa. Kannustivat kyllä ja arvostivat koulumenestystä. Osallistuivat myös vanhempainiltoihin. Tai yleensä taisi olla äiti, joka osallistui. Asuttiin aika pienessä kunnassa, joten kaikki vanhemmat tiesivät kaikki opettajat jotenkuten.

 

[Huspati Huta]

Äiti kävi vanhempainilloissa, kyseli että olenko tehnyt läksyt. Isä ei muistaakseni mitenkään osoittanut mielenkiintoa koulunkäyntiini, voi olla että muistini on valikoiva.

 

[A.]

Ei olleet mitenkään mukana.
Itse kyselen tuliko läksyjä, miten päivä meni, olen kaikella tapaa kiinnostunut lapseni koulunkäynnistä.
Myös opettajan kanssa tavataan vanhempainilloissa ja -varteissa.

 

[Ego]

Ala-asteella juu ja yläasteella ei. Mä kyl pyrin olemaan mukana mahd paljon tytön koulunkäynnissä mukana...tai eskarissahan se viel mutta onpahan nekin tehtävii sielt saanu kotio ja tapaamisia ollut/soitteluja ihan eri lailla mitä mun koulukäynnin aikana aikoinaan oli.

 

[emppu75]

samaa ikäluokkaa ollaan kai, silloin 80-luvun alus ainakin meillä maalla vanhemmat/äidit toi ekana päivänä kouluun ja sen jälkeen ei ollut toivottavaa et vanhempia näkyis koululla muuta kuin vanhempainillassax1 vuosi... mitään viestivihkoja tms ei ainakaan meillä ollut, vaan lapsen menestyksen yms näki sitten todistuksesta... kukaan ei pitänyt yhteyttä opettajaan/vanhempaan, se ei ollut tapana ellei lapsi esim sairastunut kesken päivän...

 

["totuus on"]

ei ollu vanhemmat aktiivisesti tukemassa koulutyöskentelyä, vaan yksin piti pärjätä. Jos olisi tuettu kotoa käsin niin tulokset olis ollu vähän toista luokkaa kuin mitä ne oli.
Omieni kohdalla emme ole jättäneet lapsia yksin selviämään koulunkäynnistään ja kiitettäviä tuloksia on ollut paljon.
Toki lapsen on itse huolehdittava ja muistettava omat asiansa kouluun liittyen, se ei ole vanhempien tehtävä muistaa esim. Luistimia ym. Mukaan.

 

[MarieHos]

Ei olleet mitenkään aktiivisia. Ensimmäisenä päivänä vietiin kouluun, sen jälkeen käveltiin ihan itseksemme. Kouluun oli matkaa n. 1km. Vanhempainilloissa/-tapaamisissa eivät käyneet.

 

[dfdf]

70-80-luvulla oli vain vanhempainillat, ei muuta. Niissä äiti kävi. Läksyni hoidin itsenäisesti, enkä tarvinnut niihin vanhempiani takapiruksi. Isosiskollani oli vaikeuksia matematiikassa. Isä auttoi häntä laskujen kanssa.

 

[tytönjapoikienmamma]

Nykyään valistuneet vanhemmat ovat lastensa elämässä ja koulunkäynnissä kaikella tavalla mukana., ja opettajat odottavat sitä, niin sen kuuluu olla. Lapset, kaikenlaiset , tarvitsevat paljon tukea kasvaakseen ja pärjätäkseen kouluissa ja elämässä, kaverisuhteista alkaen. Ennen oli toisenlaista, silloin tyyliin, äiti laittoi ruuan ja isä hoiti talouspuolen, vähän kärjistettynä. Onneksi nyt on toisin.

Omat vanhempani olivat kuitenkin mukana koulunkäynnissä silloinkin

 

["minttu"]

Äiti kävi vanhempainilloissa ja osallistui, isä ei niinkään. Läksyt hoidin itse, kun tunnollinen ja hyvä oppilas olin, eipä vanhempien tarvinnut koskaan patistella läksyjentekoon. Molemmat olivat mielissään mun hyvästä koulumenestyksestä.
Itse aion kyllä olla aktiivisesti mukana lapseni koulunkäynnissä sitten kun kouluunmenon aika koittaa, en tietysti liikaa, mutta sopivasti

 

[takkuinen ameeba]

Näin minä vähän ajattelinkin, etten ole ainut jolla koulunkäynti oli ekasta päivästä asti omilla harteilla. Olisin takuulla pärjännyt paremminkin jos olisin saanut tukea tai edes vähän kannustusta, enemmän kuin 2 kertaa vuodessa totaripäivinä. Eivät ne tulleet joulu- tai kevätjuhliinkaan, edes ekalla! Lisäksi olin todella vakavasti koulukiusattu luokat 5-9, eivätkä siihenkään mun vanhemmat puuttuneet (saati koulu). Mua siis ihan pahoinpideltiin. Mut vanhemmat antoivat sen kestosuositun neuvon: ole niin ettet välitä, kyllä ne lopettaa. Pelkään ihan kamalasti sitä, että miten osaan auttaa jos (toivottavasti ei) mun lapsia kiusataan. Se on meinaan traumatisoinut mua todella, +25v iässä törmäsin baarissa ekaa kertaa ysin jälkeen mun pahimpaan kiusaajaan, silloin jo perheenisään, ja aloin vapista kuin haavanlehti ja pakenin kotiin.

 

[tytönjapoikienmamma]

Näin minä vähän ajattelinkin, etten ole ainut jolla koulunkäynti oli ekasta päivästä asti omilla harteilla. Olisin takuulla pärjännyt paremminkin jos olisin saanut tukea tai edes vähän kannustusta, enemmän kuin 2 kertaa vuodessa totaripäivinä. Eivät ne tulleet joulu- tai kevätjuhliinkaan, edes ekalla! Lisäksi olin todella vakavasti koulukiusattu luokat 5-9, eivätkä siihenkään mun vanhemmat puuttuneet (saati koulu). Mua siis ihan pahoinpideltiin. Mut vanhemmat antoivat sen kestosuositun neuvon: ole niin ettet välitä, kyllä ne lopettaa. Pelkään ihan kamalasti sitä, että miten osaan auttaa jos (toivottavasti ei) mun lapsia kiusataan. Se on meinaan traumatisoinut mua todella, +25v iässä törmäsin baarissa ekaa kertaa ysin jälkeen mun pahimpaan kiusaajaan, silloin jo perheenisään, ja aloin vapista kuin haavanlehti ja pakenin kotiin.

Mua aina jotenkin sielusta sieppaa nämä , siis pahat kiusaajat, jotka nyt ovat sitten perheenisiä ja äitejä, että mitä tulee heidän lapsistaan..tuo, että kiusaa ja varsinkin pahasti ei mene "nuoruuden hölmöilyn tai keskenkasvuisuuden "piikkiin, vaan kertoo ihmisen sairaasta luonteesta, se , siis , perusluonne on ihmisessä jo lapsena..

 

[Keittiönoita]

Mä menin ekalle luokalle 1968 ja siihen aikaan ei ollut mitään vanhempainiltoja tai muutakaan kodin ja koulun yhteistyötä. Muutenkin työnjako oli selkeä: vanhemmat kasvattivat ja opettajat opettivat. Jos lapsi ei pärjännyt jossain oppiaineessa, siitä tuli todistukseen nelonen. Jos kevättodistuksessa oli nelosia, niin sitten kesällä suoritettiin ehdot. Jos nelosia oli enemmän kuin kolme tai ei kesällä selvinnyt ehdoista, jäi luokalleen. Jos lapsi ei osannut käyttäytyä tunnilla, lensi ulos tunnilta. Jos lapsi lensi useamman kerran ulos tunnilta, joutui rehtorin puhutteluun. Jos lapsi joutui kolmannen kerran rehtorin puhutteluun, lensi määräajaksi koulusta. Oppikoulusta saattoi lentää pysyvästi.

Vanhempani olivat kiinnostuneita koulunkäynnistäni ja tukivat ja kannustivat siinä. Vanhemmiltani lienee perua innostus lukemiseen ja oppimiseen. Kansakoulussa yleensä äiti oli se, joka tarkisti, että läksyni on oikein ja neuvoi, jos olin tehnyt jonkin kohdan väärin. Oppikoulussa ja lukiossa - varsinkin matematiikassa, fysiikassa ja kemiassa - taas isäni piti huolen siitä, että mikään asia ei jäänyt epäselväksi. Jos jossain oppiaineessa vanhempieni apu ei olisi riittänyt, vanhempani olisivat varmasti maksaneet kesällä siitä oppiaineesta mulle tukiopetusta. Oli varsin tavallista, että yliopisto-opiskelijat sekä myöskin jo valmistuneet opettajat antoivat maksua vastaan tukiopetustunteja kesälomien aikana.

 

[Dina*]

ei mitenkään erityisesti, isä ei ollenkaan. Yläasteella kun ongelmat alkoi niin silloin äiti oli kyllä mukana ja tukena, on tehnyt paljon mun eteen. :heart:

 

[takkuinen ameeba]

Mua aina jotenkin sielusta sieppaa nämä , siis pahat kiusaajat, jotka nyt ovat sitten perheenisiä ja äitejä, että mitä tulee heidän lapsistaan..tuo, että kiusaa ja varsinkin pahasti ei mene "nuoruuden hölmöilyn tai keskenkasvuisuuden "piikkiin, vaan kertoo ihmisen sairaasta luonteesta, se , siis , perusluonne on ihmisessä jo lapsena..

En minä oikeastaan ajattele häntä pahana ihmisenä, ketään siitä pienestä jengistä jotka teki mun elämästä helvettiä silloin. Tai no helvettikin on lievä ilmaus. Hän vaikuttaa (meillä on nykyään yhteisiä kavereita) ihan kelpo miekkoselta, kuten ne muutkin. Sillä on ihanat kaksoset ja kivan tuntuinen vaimo. Anteeksikin olen antanut, pyytämättä. Mutta mun ruumis ja mieli eivät voi unohtaa, en voi päästää irti. Mun paino-ongelmatkin alkoivat niitä aikoja, kun en vaan enää välittänyt mistään enkä pitänyt itseäni minkään arvoisena. Vain ruoka lohdutti, kun kukaan ihminen ei sitä edes yrittäny. Edelleen siis jopa kiusaajien nimen kuuleminen sillai pienesti hätkäyttää.

Miten voin varmistaa, että omalle lapselle ei käy noin? Edelleen olen katkera vanhemmilleni siitä, etteivät auttaneet tai edes lohduttaneet, sanoivat tosiaan vaan että älä ole huomaavinasi, kyllä ne lopettaa... no vaikea esittää välinpitämätöntä kun kolme poikaa hieroo esim jäätä mun kasvoihin niin että veri vuotaa...

 

[chrissy]

No niin kiinnostunu ku pysty olemaan. Kävivät vanhempainilloissa ja osallistuivat myyjäisiin, auttoivat läksyissä jne.

 

[takkuinen ameeba]

No niin kiinnostunu ku pysty olemaan. Kävivät vanhempainilloissa ja osallistuivat myyjäisiin, auttoivat läksyissä jne.

Minkä ikäinen olet? Mun aikaan ainakaan meidän koulussa ei edes ollut myyjäisiä tms

 

[chrissy]

Minkä ikäinen olet? Mun aikaan ainakaan meidän koulussa ei edes ollut myyjäisiä tms

oon vm81. Me myytiin vessapaperia, keksejä, ja jos oli koululla jotain niin me myytiin leivoksia jne.

Kerättiin keräyspaperia ja meille tuotiin lava koulun pihaan jonnekka sit vietiin ihmisten jättämiä vanhoja lehtiä.

kerättiin rahaa leirikouluun.

isä sit autolla kuljetti ympäri kyliä keräämäs tota paperia ja myi noita keksejä työkavereilleen jne.

 

[illuusia]

Olivat, äiti etenkin. Isäni "avun" aloin jossain vaiheessa kokea ahdistavana, hän kun helposti hermostui jos en esim. tajunnut joitakin laskuja /hänen tapaansa neuvoa.
Yläasteen alussa jaksoin vielä olla kovinkin innostunut mutta sitten tapahtuikin kaikenlaisia ikäviä asioita ja äitikään ei enää jaksanut niin kovasti tsempata.

Esikoiseni on nyt ekalla ja monen mielestä me varmaan "puututaan" liikaa kun tarkistetaan yhdessä läksyt, pistetään poika korjaamaan käsialaansa jne. käydään läpi "kokeet" ja muutenkin ollaan kiinnostuneita kouluasioista.

 

[Slummien miljoonitär]

Mä aloitin ekalla heti 80-luvun alussa eikä silloin juurikaan taidettu kannustaa koulun ja kodin yhteistyöhön. Ainakaan mun vanhemmat eivät sen kummemmin osallistuneet, käyneet opettajatapaamisissa tms. Saattoivat aluksi kouluun ja siinäpä se. Läpi koko mun kouluaikojen (kävin myös lukion) mun vanhemmat oli tosi passiivisia, eivät käyneet niissä vähissä vanhempainilloissa tms. Eivät kannustaneet läksyjentekoon tai auttaneet/tehneet mun kanssa, mutta kuitenkin odottivat hyviä todistuksia.

Eikö nykyään etenkin ekalla pyritä, että vanhemmat tuntisivat opettajan ja muutenkin olisivat jotenkin osallisia (mun vanhin ei ole vielä koulussa, mutta mitä olen sivusta kavereiden lapsia seurannu)? Kyllähän minäkin haluan ja aion ihan alusta asti osallistua, itse koin tosi raskaaksi koulunkäynnin kun siihen ei kiinnitetty meillä muuta huomiota kuin tarkistettiin totarit (ja allekirjoitettiin kokeet kun oli vielä sen aika).

Mun vanhemmat oli kans tosi passiivisia. Aina tein yksin läksyt eikä kukaan tarkistanut tai auttanut. Sisaruksilta joskus kysyin neuvoa. Hyviä todistuksia ja koenumeroita kylläkin odotettiin mutta koskaan ei kiinnostanut varmistaa että lukisin tai oppisin asioita. Itse aion olla tässäkin asiassa vanhempieni vastakohta ja aion kannustaa oppimiseen ja opiskeluun. Sitten kun meillä alkaa koulutaival niin yhdessä aiomme iltaisin niitä läksyjä käydä läpi.

 

["äiti"]

En muista että olisivat koulussa käyneet kuin vanhempainillassa. Ap:n aikoihin myös aloitin koulun. Isä auttoi matikassa. Selitti niin monimutkaisesti, etten aina ymmärtänyt mitään... Pärjäsin muuten suht hyvin ilman apuja. En vinkunut kuten omat lapset"En osaa!" .Kun eivät edes viitsi lukea kappaletta...

 

["vieras"]

Menin ekaluokalle 70-luvun lopulla ja vanhemmat osallistuivat niihin harvoihin vanhempainiltoihin mitä sattui olemaan ja tietysti kevätjuhlaan. Läksyt piti tehdä heti koulun jälkeen mutta ei niitä vanhemmat tarkistelleet tai kuulustelleet enkä niihin heiltä apua pyytänyt. Tuo oli meininki siihen aikaan eli koulun ja kodin vuorovaikutus oli aika olematonta.

 

["Horuksen silmä"]

Äiti oli aktiivisesti mukana. ravas vanhempain illat, oli leirikoulussa valvovana vanhempana, auttoi läksyissä jne. Isä taas oli lähinnä joulujuhlissa ja kevätjuhlissa paikan päällä.
Musta on jotenkin surullista kun miehelläni vanhemmat ei koskaan olleet mukana noissa lukukauden päätösjuhlissa.

 

[Mummeliisa]

Minun vanhempani eivät aktiivisesti osallistuneet, mutta apua sai kyllä aina tarvitsessaan.
omista lapsista vanhimmat ovat alkaneet koulunsa 90-luvun alussa ja heidän koulunkäyntiinsä olen osallistunut paljon enemmän.
Yhdellä lapsistani on dysleksia joten hänen kanssaan preppasimme parin vuoden ajan jotakuinkin päivittäin reaaliaineita, kunnes lukeminen ja tekstin hahmotus sujui omin neuvoin ikätason mukaan.