Olisitteko te närkästyneitä tässä tilanteessa?

[Vätti Räsynyt]

Minulla ystävä jonka olen tuntenut 15- vuotta. Tiedämme toisistamme kaiken. Hän, kun on saanut lapsensa olen mennyt kylään kukkapuskan kanssa onnittelemaan häntä.

Minun lapseni on 9kk ja vieläkään ei ole hän tullut kylään vaikka olen monesti pyytänyt. Aina vaan sanoo, että pitäisi tulla käymään ja ei kuitenkaan tule. En oikein tiedä pitäisikö sitä olla närkästynyt, kun minun elämä ei kiinnostakkaan häntä. Jotenkin törkeää ettei tule katsomaan "parhaan" kaverinsa lasta ja onnitelemaan".

 

["vieras"]

Jätä se sika

 

["Tuija"]

Ehkä hän on väsynyt, eikä jaksa kyläillä.

 

["juu"]

Minulle kävisamoin ja närkästyin kovin,välit viileni ja nykyisin ei enää edes nähdä koskaan. Tytön syntymän jälkeen soitti silloin tällöin että just ajateltiin tulla mutta pitääkin lähteä risteilylle/ulkomaille/juhlat,,,soitti siis vaikka ei oltu mitään sovittu raportoidakseen mitä kivaa milloinkin,,tunsin hyvin ja aiemminkaan ei mitään jatkuvaa hulabaloota ollu vaan tavis arkea heilläkin.

 

[Vätti Räsynyt]

Hänella on jo lapset koulussa eikä hän käy töissä eli aikaa kyllä olisi tulla käymään.

 

[Wieruus]

En närkästyisi.

 

["juu"]

Minullekaan ei koskaan oikein selvinny että miksi tytön syntymä lopetti kyläilyt ja normaalin jutustelun. Hänelläkin olisi aikaa ollut. Omia lapsia hänellä, ala-aste ikäisiä,,ajattelisin että jos vaikka itse kaipasi vielä lisää lapsia niin ei tahtonut olla pienten kanssa tekemisissä,,

 

[Todellakin]

Närkästyisin... Aikoinaan tämä 'ystävä' ei kerinnyt kuuntelemaan soittaessani esikoseni syntyneen. Ei tullut käymään eikä soitellut. Hänen lapsensa olivat muutaman vuoden vanhempia ja minä olin heitä aina juhlapäivinä muistanut, hoitanut tarvittaessa ihan yön ylikin. Melkein puoli vuotta esikoiseni syntymän jälkeen ystävä sitten kysyi otanko lapsensa yökylään kun eivät aikoihin ole olleetkaan. En ottanut ja sen jälkeen ei mitään ole kuulunut.

 

["vieras"]

Kyllä mä olisin varmaan närkästynyt mutta myös kysyisin mistä kiikastaa.

 

[Vaimo-Rakas]

Elämä on vuosien varrella opettanut sen että jotkut ystävyyssuhteet hiipuvat.
Olen itseäni helpottaakseni oppinut että yksipuoliset ystävyyssuhteet kannattaakin antaa hiipua mikäli yhteydenpito ja huomioiminen, tuen antaminen on vain niin päin toimivaa että huomaat olevasi vain olkapää ja se kantava voima.
Minua helpotti suuresti kun lopetin itse yhteydenpidon niihin jotka eivät itse koskaan järjestänyt, ehdottanut tai edes soittanut. Joku alkoi tuon huomatessaan kiinnittää huomiota myös omalta osaltaan yhteydenpitoon, jotkut ystävyydet vain kuihtuivat kokoon.
En muistele ketään pahalla mutta on ollut helpottavaa kun keskittyy vain niihin oikeasti aitoihin ja välittäviin ihmissuhteisiin, suotta tuhlata energiaa vain muiden huomioimiseen jos itse ei saa takaisin mitään.

 

[Professional Griefer]

No mulle on käyny oikeastaan kaikkien lapsen saaneiden kavereiden kanssa niin, että ne on sulkenut mut kokonaan ulkopuolelle kun en katsokaas kuulu siihen skeneen nyt. Monenmonta kertaa ehdottanu et jos ne ei jaksa lähtee niin mä voin tulla kylään, laitetaan ruokaa ja höpistään mut aina on siirtyny tai tullu este jne. Yhtäkään en oo nähny yli vuoteen nyt, eikä Facebookissakaan saa mitään kaikua ku kysyy kuulumisia.

Närkästyttää. Närkästyttäisi varmaan vielä enemmän AP:n tilanteessa. Ootko kysynyt häneltä suoraan, että mistäs moinen?

 

[Vätti Räsynyt]

Musta oli kans hyvin erikoista, kun jouduin yllättäen sairaalaan tämä ystävä ei kysynyt kuulumisiani tai lohduttanut, kun minun piti olla vauvasta erossa monta päivää. Varmasti tiesi kuinka hankalaa oli saada lapsella hoitajaa ja kuinka rankkaa tuo aika minulle oli.
Häntä ei nähtävästi vain kiinnostanut.
Mihin ovat kadonneet ihmiset jotka aidosti välittävät läheisistä ja haluavat auttaa toista hädässä tai onnitella iloisista asioista.

 

[Vaimo-Rakas]

Meillä oli yksi ystäväpariskunta jotka keskenään olivat melko riitaisia mutta kuitenkin mukavaa ja hauskaa seuraa jos ummisti korvansa keskenäiseltä naljailulta.
He varoittelivat ja manasivat ensimmäisen raskautemme aikana siitä miten parisuhteen intohimo hiipuu, kumppani alkaa ärsyttää ja elämä tasapaksuuntuu lasten myötä. Tuo mies varoitteli minun miestäni miten kissasta tulee lehmä, tuo nainen varoitteli miten joudun yksin hoitamaan lasta ja miten mies vain keskittyy omiin juttuihinsa.
Näin ei käynyt, meillä on säilynyt intohimo ja rakkaus miehen kanssa ja emme edelleenkään juurikaan riitele. Mies on alusta saakka hoitanut lapsia siinä missä minäkin.

Tämä oli ilmeisesti kyseiselle parille liikaa. Aloimme kuulla kiertoteitse kuinka he puhuivat selkämme takana kulissista ja esittämisestä. Ei kuulemma voinut olla todellista se että me esim. illanistujaisissa olimme hyvässä hengessä ja hellimme toisiamme. He lopettivat seinään yhteydenpidon, lopettivat facebookissa kommentoinnit, tykkäämiset. Eivät soittaneet takaisin jos heille koitti soittaa, eivät tulleet käymään jos kutsuttiin, kun heillä kävi kylässä oli puheet aika piikikkäitä ja keskustelu yksipuolista.
Tämä tuntui varsin oudolta kun aiemmin olimme olleet niin läheisiä ja tehneet kaikkea yhdessä, viettäneet juhlapyhiäkin yhdessä!
Emme keksi tälle mitään muuta syytä kuin kateuden ja katkeruuden.Ehkä he tuntevat siinä sitten yhteenkuuluvuutta kun haukkuvat meitä siitä että emme kohtele ja puhuttele toisiamme rumasti.

 

[Vaimo-Rakas]

Musta oli kans hyvin erikoista, kun jouduin yllättäen sairaalaan tämä ystävä ei kysynyt kuulumisiani tai lohduttanut, kun minun piti olla vauvasta erossa monta päivää. Varmasti tiesi kuinka hankalaa oli saada lapsella hoitajaa ja kuinka rankkaa tuo aika minulle oli.
Häntä ei nähtävästi vain kiinnostanut.
Mihin ovat kadonneet ihmiset jotka aidosti välittävät läheisistä ja haluavat auttaa toista hädässä tai onnitella iloisista asioista.

Kyllä heitä on. Itselle ainakin ystävät ja heidän kuulumiset ovat tärkeitä ja autan jos suinkin voin. Mutta jyvät erottuvat akanoista kyllä vastoinkäymisten kohdalla.
Nyt kun perheessämme on sairautta ja huolta, kyllä sen huomaa ketkä oikeasti välittää ja ketä ei vähempää voisi kiinnostaa. Valitettavasti muistan kyllä nämä "hylkääjät" jatkossa ja avunanto myös niihin suuntiin on osaltani loppu nyt.

 

[Vätti Räsynyt]

Meillä oli yksi ystäväpariskunta jotka keskenään olivat melko riitaisia mutta kuitenkin mukavaa ja hauskaa seuraa jos ummisti korvansa keskenäiseltä naljailulta.
He varoittelivat ja manasivat ensimmäisen raskautemme aikana siitä miten parisuhteen intohimo hiipuu, kumppani alkaa ärsyttää ja elämä tasapaksuuntuu lasten myötä. Tuo mies varoitteli minun miestäni miten kissasta tulee lehmä, tuo nainen varoitteli miten joudun yksin hoitamaan lasta ja miten mies vain keskittyy omiin juttuihinsa.
Näin ei käynyt, meillä on säilynyt intohimo ja rakkaus miehen kanssa ja emme edelleenkään juurikaan riitele. Mies on alusta saakka hoitanut lapsia siinä missä minäkin.

Tämä oli ilmeisesti kyseiselle parille liikaa. Aloimme kuulla kiertoteitse kuinka he puhuivat selkämme takana kulissista ja esittämisestä. Ei kuulemma voinut olla todellista se että me esim. illanistujaisissa olimme hyvässä hengessä ja hellimme toisiamme. He lopettivat seinään yhteydenpidon, lopettivat facebookissa kommentoinnit, tykkäämiset. Eivät soittaneet takaisin jos heille koitti soittaa, eivät tulleet käymään jos kutsuttiin, kun heillä kävi kylässä oli puheet aika piikikkäitä ja keskustelu yksipuolista.
Tämä tuntui varsin oudolta kun aiemmin olimme olleet niin läheisiä ja tehneet kaikkea yhdessä, viettäneet juhlapyhiäkin yhdessä!
Emme keksi tälle mitään muuta syytä kuin kateuden ja katkeruuden.Ehkä he tuntevat siinä sitten yhteenkuuluvuutta kun haukkuvat meitä siitä että emme kohtele ja puhuttele toisiamme rumasti.

Se on jännä miten joillekkin käy noin. Mun eräs kaveri koko ajan voivotteli kuinka rankkaa sen vauvan kanssa on ja kuinka tyytymättömiä ne on ja kuinka kamalaa se on. Heillä loppui myös kaikki läheisyys, kun vauva tuli maailmaan, näkee kilometrin päähän kuinka onnettomia he ovat.
Ei tässä mun mielestä mitää kummosta ole vaikka koliikki lapsi tulikin ja ei meillä muuttunu suhde mitenkään lapsen myötä. Yhtä hauskaa kuin ennenkin ellei jopa hauskempaa.
Nämä ihmiset närkästyvät siksi koska tajuavat ettei he oikeasti voi huonoa suhdetta laittaa sen vauvan piikkiin vaan vika on muualla.

 

[Vaimo-Rakas]

Se on jännä miten joillekkin käy noin. Mun eräs kaveri koko ajan voivotteli kuinka rankkaa sen vauvan kanssa on ja kuinka tyytymättömiä ne on ja kuinka kamalaa se on. Heillä loppui myös kaikki läheisyys, kun vauva tuli maailmaan, näkee kilometrin päähän kuinka onnettomia he ovat.
Ei tässä mun mielestä mitää kummosta ole vaikka koliikki lapsi tulikin ja ei meillä muuttunu suhde mitenkään lapsen myötä. Yhtä hauskaa kuin ennenkin ellei jopa hauskempaa.
Nämä ihmiset närkästyvät siksi koska tajuavat ettei he oikeasti voi huonoa suhdetta laittaa sen vauvan piikkiin vaan vika on muualla.

Ehkä he eivät saa iloa ystävyydestä jossa emme laula samassa valituskuorossa?

 

[iipii]

Olisin ja monta tuollaista "ystävää" on matkan varrelle jäänyt. Voisi sanoa että todella harvassa ovat ne jotka haluaa oikeasti kuulla mitä meille kuuluu.

 

[Tunnistan!]

[QUOTE="juu";29158947]Minulle kävisamoin ja närkästyin kovin,välit viileni ja nykyisin ei enää edes nähdä koskaan. Tytön syntymän jälkeen soitti silloin tällöin että just ajateltiin tulla mutta pitääkin lähteä risteilylle/ulkomaille/juhlat,,,soitti siis vaikka ei oltu mitään sovittu raportoidakseen mitä kivaa milloinkin,,tunsin hyvin ja aiemminkaan ei mitään jatkuvaa hulabaloota ollu vaan tavis arkea heilläkin.[/QUOTE]

Arrrgh! Mulla oli (paino sanalla OLI) kanssa ystävä joka teki tota että raportoi mitä teki muiden kanssa. Mulle ei oikein meinannut siinä löytyä aikaa (paitsi informoida näistä muista menoista).

Tuntui tosi oudolta, itse jos en jaksaisi tai ehtisi tavata jotain ystävääni niin olisin aika hemmetin hiljaa siitä että jonkun toisen kanssa olenkin ehtinyt tavata.

Mutta joooei kun hän ei ehdi ja maanantaina oli siirin kanssa ja tiistaina johannan ja samin kanssa ja torstaina tulee työkaveri kahville ens viikolla on yhdet pikkujoulut ja diipa-daa.

Kunnes tajusin että kerran kaks vuodessa ottaa tälläisen sosiaalisen kohtauksen jossa tapaa kavereita ja siitä sitten raportoi että onpas hänellä menoa. Muut ajat nökötti himassa miehen ja lasten kanssa. Blääh. Nuhjatkoot keskenään, en ole pitänyt yhteyttä.

 

[harmittaa joskus]

Minulla on kanssa ystävä, joka ei koskaan jaksa käydä muiden luona. Lenkille pyytää ja ties mihin kyllä ja tottakai luokseen aina. Vaikka minun kotini olisi lähempänä, silti haluaa että mennään heille. Surettaa koska monesti lupaa tulla ja olen kyllä sanonut että hänen lapsensa voi nukkua meilläkin päikkärit yms. Myös tapaamiset yms menee hänen lapsensa ehdoilla ja rytmin mukaan. Vaikka oma lapseni onkin vasta vauva, niin hänelläkin on jo rytmi mutta koitetaan mennä ystävän toiveiden mukaan.

Monesti on tehnyt mieli vaan sanoa suorat sanat hänelle, mutta hän on minulle todella rakas ja meillä on silti hauskaa yhdessä. Kannattaa sinunkin miettiä, että onko tuo vaan oikeasti pikku asia, että kun tapaatte onko teillä silti aina todella hauskaa ja nautitte toistenne seurasta.

Mä olen monesti miettinyt tuota ja sen takia annan tuon olla vaikka joskus se ärsyttääkin.

 

[Vätti Räsynyt]

No mulle on käyny oikeastaan kaikkien lapsen saaneiden kavereiden kanssa niin, että ne on sulkenut mut kokonaan ulkopuolelle kun en katsokaas kuulu siihen skeneen nyt. Monenmonta kertaa ehdottanu et jos ne ei jaksa lähtee niin mä voin tulla kylään, laitetaan ruokaa ja höpistään mut aina on siirtyny tai tullu este jne. Yhtäkään en oo nähny yli vuoteen nyt, eikä Facebookissakaan saa mitään kaikua ku kysyy kuulumisia.

Närkästyttää. Närkästyttäisi varmaan vielä enemmän AP:n tilanteessa. Ootko kysynyt häneltä suoraan, että mistäs moinen?

Tätä mä kans ymmärrä et ei voi olla enää kaveri jos ei elä samaa elämäntilanetta.
Mulla on kavereita ikähaarukalla 22v.-55v. ja ihanaa, kun on erillaisia elämäntilanteita.

Sit on niitä jotka naimisiin mentäessä ei voi olla sinkun kanssa kaveri ku puoliso ei tykkää. Huoh..ei niitä ystäviä puussa kasva, pitäisi kaikkien tajuta vaalia niitä ystävyyssuhteita. Turha se on vanhana ihmetellä miks on yksin.
Mä en enää kyllä tohon "ystävään" yhteyttä ota, antaa olla.

 

[Vätti Räsynyt]

Minulla on kanssa ystävä, joka ei koskaan jaksa käydä muiden luona. Lenkille pyytää ja ties mihin kyllä ja tottakai luokseen aina. Vaikka minun kotini olisi lähempänä, silti haluaa että mennään heille. Surettaa koska monesti lupaa tulla ja olen kyllä sanonut että hänen lapsensa voi nukkua meilläkin päikkärit yms. Myös tapaamiset yms menee hänen lapsensa ehdoilla ja rytmin mukaan. Vaikka oma lapseni onkin vasta vauva, niin hänelläkin on jo rytmi mutta koitetaan mennä ystävän toiveiden mukaan.

Monesti on tehnyt mieli vaan sanoa suorat sanat hänelle, mutta hän on minulle todella rakas ja meillä on silti hauskaa yhdessä. Kannattaa sinunkin miettiä, että onko tuo vaan oikeasti pikku asia, että kun tapaatte onko teillä silti aina todella hauskaa ja nautitte toistenne seurasta.

Mä olen monesti miettinyt tuota ja sen takia annan tuon olla vaikka joskus se ärsyttääkin.

On meillä aina hauskaa, mutta onko se oikesti ystävyyttä jos ei toisen suruun/iloon voi ottaa kantaa? Mä kokisin ystävyyden niin kuin parisuhteen, eli pitäisi voida luottaa että toinen on tukena kun sitä tarvitsee.

 

[Vaimo-Rakas]

Juu, ei ne elämäntilanteet kyllä pitäisi niin paljon vaikuttaa.
Ennen kuin itselleni syntyi lapsia, hoidin ja tuin paljon minua aiemmin äidiksi tulleita ystäviäni. Nyt naimisissa ollessani ja perheellisenä myös sinkkuja lapsettomia mahtuu hyvin joukkoon. On vain rikkaus kun on erilaisia ihmisiä ystävänä.
Olen viime aikoina ystävystynyt naapurissamme asuvan 60-vuotiaan uskovaisen maatila emännän kanssa, hänen sydämellisyytensä ja hersyvä huumori ovat aivan ihanaa kuunneltavaa ja tunnettavaa vaikka äkkiä voisi ajatella ettei meillä juurikaan ole yhteistä kun olen itse häntä puolet nuorempi, ruuhkavuosia elävä rokkari

 

[Phoebsi]

No mulle on käyny oikeastaan kaikkien lapsen saaneiden kavereiden kanssa niin, että ne on sulkenut mut kokonaan ulkopuolelle kun en katsokaas kuulu siihen skeneen nyt. Monenmonta kertaa ehdottanu et jos ne ei jaksa lähtee niin mä voin tulla kylään, laitetaan ruokaa ja höpistään mut aina on siirtyny tai tullu este jne. Yhtäkään en oo nähny yli vuoteen nyt, eikä Facebookissakaan saa mitään kaikua ku kysyy kuulumisia.

Närkästyttää. Närkästyttäisi varmaan vielä enemmän AP:n tilanteessa. Ootko kysynyt häneltä suoraan, että mistäs moinen?

Monelle taas on käynyt vähän toisin, että se lapsen saanut jätetään ulkopuolelle, kun "ei se kuitenkaan halua/jaksa/viitsi/pääse tulemaan". Mutta on aina yhtä ärsyttävää ja turhauttavaa huomata, että joku oma elämänmuutos vaikuttaa muihin negatiivisesti.

Ap:n tilanteessa närkästyisin kyllä, ja juuri siihen yksipuolisuuteen. Hetken aikaa on ärsytykseni kestäneet, ja sitten olen pakottanut itseni pääsemään asian yli.

Minäkin olen jättänyt yhteydenpidon moneen ihmiseen, ja tuntenut vain helpotusta siitä. Vaalin niitä muutamaa läheistä ystävyyttä, sellaisia, joissa on olo että kelpaan juuri sellaisena kuin olen ja että saan ymmärrystä sekä huonoon että hyvään päivään. Ja tietysti niin, että itsen ymmärrän heitä.

 

[Vaimo-Rakas]

Itse ainakin myötäelän ystävieni suruja voimakkaasti ja olen omankin jaksamisen äärirajoilla auttanut ja tukenut monia. Toisilta sen saa tarvittaessa takaisin, toisten psykologina toimiminen taas sitten ei ole antanut minulle mitään muuta kuin sen hetkisen hyvän mielen avunannosta, mutta itse ongelmien ja surun edessä olen huomannut heidän vetäytyvän.

 

["vieras"]

Onko sulla muita ystäviä? Ihmissuhteita noin ylipäänsä? Mä itse ahdistuisin jos minussa roikuttaisiin kaiket ajat ja odotetaan palveluksia tai muuta apua, jota en kuitenkaan rehellisesti sanottuna pysty resurssien puutteessa tarjoamaan. Elämää ei pidä laskea vain yhden ihmisen varaan eli pitää olla myös muita ihmisiä lähellä ja ihmissuhteet eivät saa perustua hyväksikäyttöön.