Oletteko onnellisia lapsesta?

[Lotta]

Kysäisen teidän palstalta erästä asiaa mikä on mietittänyt minua. Itselläni ei ole lapsia (vielä), joten itselläni ei ole kokemusta.
Näitä palstoja lukiessa ja ystäviä kunnellessa ""kaikki"" ovat suunnattoman onnellisia siitä kun onnistuvat raskautumaan, sitä hehkutetaan ympäriinsä eikä muusta puhutakaan (näin varmaan toimisin itsekin). Sitten kun vauva syntyy, niin ollaan maailman onnellisimpia ihmisiä. Näin tämä ainakin vauvattoman silmissä näyttää menevän.
Olen töissä ruokakaupan kassalla ja päivittäin näen lapsiperheitä ja olen pistänyt merkille, että 90 % äideistä on ihan v***n huonolla tuulella ja huutavat lapsilleen (ikään katsomatta). Ihmettelen vaan, että missä ne ovat ne onnelliset äidit ketkä täällä palstoilla kirjoittelee??? Eli kertokaahan rehellisiä mielipiteitänne siitä, että onko äitiys yhtä ihana asia, kun mitä ennen raskauttanne olitte ajatelleet? Onko rankempaa kuin oletitte? ym. Tämä ei todellakaan vaikuta omaan lapsitoiveeseeni (minäkin siis ehdottomasti tahdon lapsen), mutta kiinnostaa kovasti tietää Suuret kiitokset kaikille vastanneille !!!

 

[mirella]

Olen onnellinen lapsesta, mutta olen myös väsynyt. Pienen vauvan hoito ja työnteko on välillä hankala sovittaa yhteen. En ""hehkuttanut"" raskauttani ympäri maailmaa, mutta olin kyllä onnellinen raskaudestani. Mitään pilvilinnoja en suostunut rakentelemaan tulevaa varten ja nyt huomaan sen olleen hyvä asia. Ei minulla ainakaan tämä elämä ole pelkästään ihanaa äitiyttä - on tämä rankkaakin. Mutta silti lapsen saaminen on parasta mitä minulle on tapahtunut, vaikka moni asia onkin muuttunut hänen myötään.

 

[Lina]

Rehelliseen kysymykseen rehellinen vastaus: Ainakaan minun kohdallani äitiys ei ole jatkuvasti ollut ruusunpunaista onnea. JA on ollut rankempaa kuin osasin kuvitella. Varsinkin ensimmäinen puoli vuotta oli ihan yhtä sumua yövalvomisineen ja synnytyksestä toipumisineen.

Oman vapauden menetys on myös ollut rankka kokemus. Ennen raskautta ja vauvaa olin nimittäin aika energinen ja touhusin kovasti kaikenlaista sekä töissä että työajan ulkopuolella. Äitinä sitä joutuu aina ensimmäiseksi miettimään, että kuka hoitaa lasta, jos itse haluan tehdä jotakin, mihin häntä ei voi ottaa mukaan. (Pääasiassa ne menot on suunniteltava niin, että lapsen voi ottaa mukaan.) Kyllähän ne harrastukset ovat sitten muuttaneet muotoaan/karsiutuneet aika rankasti.

Nyt lapsi on jo yli vuoden ja elämä on tasaantunut, mutta aina välillä tulee raskaita jaksoja, kun lapsi vaikkapa sairastuu. On päiviä, jolloin vannon, että toista lasta en ainakaan hanki. Mutta koskaan en ole ajatellut tosissani, että olisi pitänyt jättää hankkimatta tämä ensimmäinen. Sen sijaan olen koittanut opetella ymmärtämään sen tosiasian, että lapset ovat pieniä vain hetken ja silloin kannattaa koittaa nauttia niistä hetkistä, joita kokee. Niitä kun ei koskaan saa enää takaisin jälkeenpäin.

Se on sitä elämää, näet..

Ja noihin huutaviin äiteihin vielä.. Koitan välttää viimeiseen asti sitä, että purkaisin väsymystäni lapseen. Muut ympäristössä sitten ovatkin saaneet osansa. Jokaisen äidin tarvitsee päästä välillä jäähylle. Se tekee ihmeitä kireälle päälle. Eikä kannattaisi tehdä niin kuin me olemme tehneet eli tumpata montaa touhua päällekkäin yhtäaikaa pienen lapsen kanssa..

 

[*]

tällähetkellä olen onnellinen, lapsi reilu 1v, nukkuu TÄLLÄHETKELLÄ yöt läpeensä, ollaan oltu terveitä jne. Siis sitähän ei tiedä koska tämä illuusio taas rikkoontuu, itketään yöllä ja päivällä ja sitten taas kyllä äidinkin hymy hyytyy.

Olimme todella onnellisia raskautumisesta pitkän yrityksen jälkeen, toisaalta hirvitti, mulla ei ollut mitään ruusunpunaisia kuvitelmia vauvanhoidosta (tosiasiassa pelkäsin sitä). Ekat kaks kuukautta oli karseita kun vauva itki paljon, omat hormonit hyrräs aivan omia polkujaan jne. Mutta olinko onnellinen? Kyllä varmaan pohjimmiltani, se ei vaan aina näy ulospäin. TUo onnellisuus on aika hassu käsite ja tuntuue että tässä vanhemmuudessa onnellisuutta ja ei onnellisuutta on vaikea rinnastaa. Ei tämä mitään ruusuilla tanssimista ole mutta onnellinen olen lapsesta ja perheestä. Välillä tulee tiuskittua kun oikein väsyttää.

 

[ristiriitaista??]

Tota... Mä olen onnellinen. Mä huudan lapsille.
Voi kuullostaa ristiriitaiselta =)

Mutta musta nuo kaksi asiaa ei liity toisiinsa, aina.

Mä yritän kasvattaa lapset (kaikki neljä) fiksuiksi aikuisiksi. Mä vaadin niiltä asioita. joskus ne menee perille, joskus ei. Joskus kun ei mene, huudan jos tilanne niin vaatii. joku vois väittää, ettei sellasta tilannetta olekaan että täytyy huutaa, mutta se ei ole tavannut mun lapsia..tai sit sille on siunaantunu erityisen kuuliaiset sellaiset. monesti olen kokeillut vain puhumalla hoitaa asiat, mutta ei se auta.

Kauppa on ehkä siksi kovasti näiden tiuskimisten miinakenttä, koska meidän lapset ei ainakaan koskaan osaa siellä käyttäytyä niinkuin heiltä edellytetään. eli ei juosta hyllyjen välissä, ei lähdetä omille teille....jne.. voin myöntää, että monesti tämän lauman kanssa kaupassa pinnaa kiristää, yritän toki muiden ihmisten vuoksi pitää mölyt mahassa ja vain ""hampaiden välistä"" muksuille sihahdella..

se ei silti tarkoita, ettenkö olisi onnellinen!! Uskon,että jos en koskaan hermostu lapsilleni, en myöskään välitä heistä.
joskus lasten kanssa on rankkaa (paljon sairastelua tms), en sitä kiellä. mutta kyllä - olen onnellinen lapsista. vaikka olen onnellinen parisuhteessanikin, niin toki mekin joskus riidellään. sekään ei tapa onnellisuutta.
mutta, mutta... en kyllä koskaan ole hehkuttanut (en ainakaan tunnusta) onneani valtavasti. kyllä mun jutut on varmaan olleet lähempänä realismia kuin yltiöpäistä hehkutusta.

 

[helmiina]

Onnellinen olen kahdesta lapsestani! En osaisi ajatella elämää enää ilman heitä, enkä osaani vaihtaisi Väsynytkin olen. Pienempi nyt 4 viikkoa vanha ja päivät kiitävät ohitse kahta lasta hoitaessa. Siinä on täysi työ, rankkaakin se on ja sen huomaa vasta kun itse tähän elämäntilanteeseen ""joutuu"". Huutamisesta sen verran, että itsellä kyllä välillä pinna kiristyy, varsinkin nyt, kun vanhempi lapsi temppuilee ja on mustasukkainen, mutta rajansa kaikella, myös äidin sietokyvyllä!

 

[Lotta]

Ihanaa kuulla mielipiteitänne äitiydestä. Kiitos siitä Vähän pelkäsin kysymykseni vastaanottoa, mutta pelkoni taisi olla turha. Nämä on kuitenkin asioita joista kuulee vähemmän, enemmän kuulee/lukee tuota puolta, että kuinka ihanaa äityis on. Lööpit huutaa julkkiksten vauvakuvia ""nautin äitiydestä"" ym. Mukava kuulla välillä realistisia näkemyksiä asiasta.
Itse myös kovasti toivon lasta. Yritystä takana jo yli kolme vuotta, mutta luotan siihen, että se meillekin vielä suodaan
Toivon kaikkea hyvää (ja voimia) kaikille äideille tasapuolisesti !

 

[Lauran äiti]

Lotta, tosi hyvä keskustelunavaus ja toivottavasti teillä tärppää pian!

Oma esikoistyttömme on puolivuotias ja kuten aikaisemmat kirjoittajat, minäkin olen onnellinen mutta myös melko usein väsynyt. Tällä hetkellä taitaa olla meneillään helppo ja iloinen vaihe, mutta esim. ekat itkuiset kuukaudet ja viime kesä helteineen olivat aika raskasta aikaa. Lisäksi parisuhde on joutunut yllättävän kovalle koetukselle, mikä on kaikista ennakkovaroituksista ja -valmentautumisesta huolimatta tullut yllätyksenä sekä minulle että miehelleni. Välillä olin tosi pettynyt mm. mieheni uskomattoman epäaloitteelliseen toimintaan isänä.

Raskaudesta olin tosi iloinen ja onnellinen, ja ehkä kuvittelin myös äitiyden jotenkin seesteisemmäksi ja ylleni noin vaan ""tulvahtavaksi"" tunteeksi. Sellaista en ole kokenut, mutta lukemattomia pieniä ja suuria, hauskoja ja rakkaudentäyteisiä hetkiä kuitenkin!