Oletko onnellinen (avio)liitossasi?

[Onneton Kodissaan]

Oletko onnellinen (avio)liitossasi vai suunnitteletko eroa?

Milloin on mielestäsi aika erota? Muutaman kuukauden jatkunut onneton olotila tms.?

 

["..."]

Olen onnellinen. Mielestäni muutaman kk:n onneton olotila ei ole mikään syy erota. Pitkään suhteeseen mahtuu välillä pitkiäkin aikoja jolloin tuntuu että ero ei tuntuisi missään, mutta aina, aikaa myöten suhde nousee uuteen kukoistukseen kun sille vaan antaa aikaa. Eron miettimisen sijaan olisi hyvä pohtia mitä voisi tehdä suhdetta piristääkseen. Yleensä siihen riittää pienetkin poikkeamat arkeen vaikka tuntuisikin että mikään ei voi auttaa. Puhun nyt tietysti vain sellaisen suhteen puolesta jossa kaikki perusteet on kuitenkin kunnossa, eri asia tietysti jos suhteessa on vaikeita ongelmia, väkivaltaa, pettämistä tms. Yksi tärkeä neuvo on peiliin katsominen. Yleensä toista syytetään asioista jotka kuitenkin pätevät myös itseensä, esim. yrittämisen puute, kunnioittamisen uupuminen jne. Tee toiselle niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Vain niin voit saada mitä tarvitsetkin. Tsemppiä!
Terveisin kakskytvuotta yhdessä.

 

[llll]

Olen onneton, vuosia jatkunut tämä. Kuitenkaan meillä ei mitään ns. vakavaa kuten väkivaltaa, pettämistä tms.
En ole aikeissa kuitenkaan erota vaikka en ole onnellinen.

 

[astrolabe]

Olen onnellinen avioliitossani.

Olen ollut aiemmin onneton, en kylläkään tässä liitossa, ja ero tuli, kun yhteiselo oli mahdotonta johtuen sietämättömistä olosuhteista.

 

[Onneton Kodissaan]

Viimeiset pari, kolme kk ovat olleet pahoja. Meillä ei ole pettämis- tai väkivaltaongelmia. Ongelmana on miehen kykenettämömyys puhumiseen. Käymme pariterapiassa, mutta ongelmat ovat syvemmällä. Miehen pitäisi mielestäni keskustella omat asiansa ensin selväksi... pariterapiasta ei ole mielestäni nyt hyötyä. Miksi olisi? Hän ei pysty puhumaan. Hän ei tee sitä olemalla ilkeä, hän ei vain pysty. Hänen lapsuudenperheessä on vaiettu ongelmat kuoliaaksi ja siellä on pari vakavaa, hyvinkin traumatisoivaa tapahtumaa taustalla.

Mitä minä voin tehdä? Odottaa ihmettä? Olen toivoton. Tämä ahdistus alkaa jo itsellekin olemaan sietämätöntä. En kuitenkaan haluaisi erota. Rakastan miestäni ja hän on hyvä isä. Mistään sellaisesta ei siis todellakaan ole kyse.

 

[Pimspulaaaa]

Viimeiset pari, kolme kk ovat olleet pahoja. Meillä ei ole pettämis- tai väkivaltaongelmia. Ongelmana on miehen kykenettämömyys puhumiseen. Käymme pariterapiassa, mutta ongelmat ovat syvemmällä. Miehen pitäisi mielestäni keskustella omat asiansa ensin selväksi... pariterapiasta ei ole mielestäni nyt hyötyä. Miksi olisi? Hän ei pysty puhumaan. Hän ei tee sitä olemalla ilkeä, hän ei vain pysty. Hänen lapsuudenperheessä on vaiettu ongelmat kuoliaaksi ja siellä on pari vakavaa, hyvinkin traumatisoivaa tapahtumaa taustalla.

Mitä minä voin tehdä? Odottaa ihmettä? Olen toivoton. Tämä ahdistus alkaa jo itsellekin olemaan sietämätöntä. En kuitenkaan haluaisi erota. Rakastan miestäni ja hän on hyvä isä. Mistään sellaisesta ei siis todellakaan ole kyse.

Mistä asiasta hänen pitäisi sulle puhua? Noista lapsuudentraumoistaan vai....
Miehet käsittelee asioita eritavalla. Itse olen jo vuosikaudet sitten luopunut ajatuksesta, että kävisimme mieheni kanssa jotain syvällisiä keskusteluja elämästä. Kyllä hän PUHUU, ei siis ole mykkä mutta ei samalla tavalla kuin naiset. Eikä tarvitsekään.

Minulla on ystävät sitten niitä syväkeskusteluja varten

Todennäköisesti mies menee sitä enemmän lukkoon mitä enemm'n häneltä tuota keskustelutaitoa odotetaan.

 

[Onneton Kodissaan]

Hän ei siis kykene kertomaan tunteistaan... sanoo kyllä rakastavansa enkä sitä epäile. Jotenkin sellainen aito keskusteluyhteys vakavammista asioista meiltä puuttuu. Pystymme sujuvasti keskustelemaan vaikka Lähi-idän tilanteesta jne. sitten kun pitäisi kertoa "miltä tuntuu" tulee täydellinen hiljaisuus. Minä kaipaan ja tarvitsen sellaista. Aitoa keskusteluyhteyttä. Tietoisuutta siitä, että me olemme perhe. Aivan kuin me olisimme kaksi eri yksikköä, jotka asutamme hienoa kulissia.

Hänellä on vakavia muistamattomuusjaksoja esim. lapsuudesta. Oikeastaan tiedän hänestä ja hänen tunteistaan hyvin vähän. Mielestäni se on surullista. Minä olen itsekin lakannut puhumasta itsestäni, lapsuudestani, nuoruudestani. En muistele menneisyyttä - en edes iloisia asioita. Ei ole puhuttavaa. Paitsi tosiaankin vaikka politiikka. Jotain puuttuu. Vuosien saatossa tämä tulee vielä enemmän ongelmaksi - kuin virtahepo olohuoneessa. Mietin: haluanko tätä elämää, tällaista elämää?

 

[peili]

Hän ei siis kykene kertomaan tunteistaan... sanoo kyllä rakastavansa enkä sitä epäile. Jotenkin sellainen aito keskusteluyhteys vakavammista asioista meiltä puuttuu. Pystymme sujuvasti keskustelemaan vaikka Lähi-idän tilanteesta jne. sitten kun pitäisi kertoa "miltä tuntuu" tulee täydellinen hiljaisuus. Minä kaipaan ja tarvitsen sellaista. Aitoa keskusteluyhteyttä. Tietoisuutta siitä, että me olemme perhe. Aivan kuin me olisimme kaksi eri yksikköä, jotka asutamme hienoa kulissia.

Hänellä on vakavia muistamattomuusjaksoja esim. lapsuudesta. Oikeastaan tiedän hänestä ja hänen tunteistaan hyvin vähän. Mielestäni se on surullista. Minä olen itsekin lakannut puhumasta itsestäni, lapsuudestani, nuoruudestani. En muistele menneisyyttä - en edes iloisia asioita. Ei ole puhuttavaa. Paitsi tosiaankin vaikka politiikka. Jotain puuttuu. Vuosien saatossa tämä tulee vielä enemmän ongelmaksi - kuin virtahepo olohuoneessa. Mietin: haluanko tätä elämää, tällaista elämää?

Anteeksi mut tä kuulostaa kovin sinun puoleiselta vaade listalta miestäsi kohtaan. Jos hän ssuostuu "vaateisiin" niin sitten olette onnellisiako?

Mitä vikaa sinussa on? It takes two to tango tietänet sen

 

[Kodissaan minäkin]

Olen ajoittain onnellinen, mutta samat ristiriidat nousevat esiin kerta toisensa jälkeen. Jotenkin tuo Onneton Kodissaan kuvasi meidänkin tilannetta. Uutisista ja kaikesta muusta yleisestä höpötetään paljonkin, muiden asioista, ystävien perhetilanteitakin mieheni pohtii paljonkin, mutta itseään ei näe ollenkaan. Minäkin kaipaan keskusteluyhteyttä. Mutta ennen kaikkea kaipaan selkeämpää kasvatusotetta häneltä.

Mieheni mielestä nukkumaanmenoajat ovat näin kesällä tylsiä. Pahmillaan lapset valvoivat 12 asti (5 ja 9 v.). Ruoaksi hän tekee vaihtelevasti nuudelit/makaronia ja nakkeja/makkaraa. Ruokailuaikoja ei ainakaan näin kesällä tarvita. Mieheni on siis lasten kanssa kesän kotona, itse aloitin uudessa työpaikassa. Ruokaa kaivellaan kaapeista milloin vain. Hän tekee minulle eri ruoan, kun tulen töistä. Televisio on päällä aamu 9:stä yö 03, jolloin hän menee nukkumaan. Mitään tietokoneenkäyttöaikoja ei ole. Lapset ei kunnioita häntä pätkän vertaa enkä minäkään tässä lapsiasiassa. Hän sanoo lapsia välillä apinoiksi heidänkin kuultensa, mitään auktoriteettia ei ole. Kerran käytiin perheasiainneuvottelukeskuksessa puhumassa, hän ei kokenut toista kertaa tarpeelliseksi. yksin on kovin vaikea olla vanhempi....

 

[wut]

Onnellinen. Elämä on aaltoja. Parisuhteen arkistuminen on se iso mörkö.

 

[Kodissaan minäkin]

Anteeksi mut tä kuulostaa kovin sinun puoleiselta vaade listalta miestäsi kohtaan. Jos hän ssuostuu "vaateisiin" niin sitten olette onnellisiako?

Mitä vikaa sinussa on? It takes two to tango tietänet sen

Minusta ei kuulosta. On henkisen yhteyden puuttuminen ja sitä parisuhteessa saa ja pitää kaivata. Samaa kysyn minäkin. Haluanko tällaista elämää? Jos parisuhteessa puhutaan vain yleisellä tasolla politiikasta, niin kaikki ei ole kunnossa. Minä ainakin haluan enemmän, ehkä tuo riittää jolle kulle toiselle. On tosiaan hyvä pohtia miettimään, mitä itse haluaa. Toisethan on tyytyväisiä, kun saa katsoa telkkua ja syödä sipsejä rakkaansa vieressä. Toiset kaipaa muutakin ja se on ihan ok.

 

[vierasss]

Ajan vuoristoradalla. Olen onnellinen ja onneton vuorotellen. Tosin se onnellisuus on aika pinnallista, kun silloinkin tavallaan elää varpaillaan, ettei toinen suuttuisi ja kaikki taas muuttuisi. Mies on lyhytpinnainen, epäoikeudenmukainen, helposti nokkiinsa ottava ja vaikka hän on oikeutettu jos minkälaiseen käytökseen, samaa oikeutta ei ole minulla. Esim. jos puolustautuessani korotan hieman ääntäni, siitä tehdään hirveä numero, eikä sillä ole mitään väliä, että mies karjuu jatkuvasti.

 

[ewfew]

Olen onnellinen. Yhdessä olemme olleet reilut 17 vuotta, joten vähän vaisumpiakin kausia on mukaan mahtunut. Päävire suhteessamme on kuitenkin ehdottomasti onnellisen puolella.

p.s. Minäkin muuten sanon meidän kolmea poikaamme välillä apinoiksi (esim. "hei apinat/apinalauma, nyt mennään" tai halaan ja kysyn, "miten apinoiden päivä on sujunut"), ihan kaikella rakkaudella. Pojista (14v, 11v ja 7v) se on hauskaa.

 

[i24]

Olen onneton, vuosia jatkunut tämä. Kuitenkaan meillä ei mitään ns. vakavaa kuten väkivaltaa, pettämistä tms.
En ole aikeissa kuitenkaan erota vaikka en ole onnellinen.

Minulla sama tilanne, mutta harkitsen vakavissani eroa.

 

[Vierailija7]

Minä en pystyisi mitenkään elämään tilanteessa, jossa oma puoliso olisi kykenemätön puhumaan tunteistaan. Minulle se valitettavasti olisi syy eroon.

 

[Data]

Olen.

 

["vaemo"]

Olen onnellinen. Olen aikanaan valinnut ihmisen, jonka kanssa oleminen tuntui hyvältä ja helpolta. Arvomaailma oli samanlainen. Se on ollut hyvä pohja jo 10 vuota. Valitsisin edelleen saman ihmisen.

 

[Miuski]

Olen onnellinen. Parisuhteemme on kestänyt melkein 19 vuotta, tällä viikolla 16. hääpäivä. Kaikenlaisia vaiheita on meidänkin liitossa ollut, myös niitä onnettomia. Mutta halu saada hommma toimimaan on ollut yhteinen ja niinpä vaikeista paikoista on päästy yli. Nyt on jo useamman vuoden ollut seesteistä. Pitkän liiton puolesta kannattaa yrittää, varsinkin kun ei ole mitään isoa ongelmaa (väkivalta, riippuvuuksia, väkivaltaa..).

 

[Irski]

onnellinen. nuorempana oli kausia, että ahdisti (tosin sillon "vasta" seurusteltiin) eikä tienny haluaako sittenkään olla toisen kanssa. parin kovan kriisin jälkeen sitten elämä seesteytyi, mentiin naimisiin ja nyt ollu vuosia asiat hyvin. toki riidellään, varsinkin kun elämä on tällä hetkellä pikkulapsiarkea..

 

[äippä-73]

Ajan vuoristoradalla. Olen onnellinen ja onneton vuorotellen. Tosin se onnellisuus on aika pinnallista, kun silloinkin tavallaan elää varpaillaan, ettei toinen suuttuisi ja kaikki taas muuttuisi. Mies on lyhytpinnainen, epäoikeudenmukainen, helposti nokkiinsa ottava ja vaikka hän on oikeutettu jos minkälaiseen käytökseen, samaa oikeutta ei ole minulla. Esim. jos puolustautuessani korotan hieman ääntäni, siitä tehdään hirveä numero, eikä sillä ole mitään väliä, että mies karjuu jatkuvasti.

mulla on ihan samanlainen mies..hermostuu ihan pikkuasioista usein.eikä voi sietää minun teini-ikäisiä poikia ..ahdistaa ja pyörittelen eroa päässä joka päivä.ei pystytä puhumaan vakavasti.