Oletko alkoholistin lapsi?

[Harmailee...]

Minä olen, nainen. Omia lapsiakin on. Juonut itsekin "kaksin käsin" nuorempana. Nyt joskus oluen tai kaksi. Vihaan tätä vanhempaani, joka pilasi lapsuuteni, nuoruuteni niin monin eri tavoin. Teot ja sanat jättivät mustia aukkoja muistiini ja vaikuttavat edelleen ihmissuhteisiini, lähinnä miesten kanssa. Joskus olen kateellinen niille, joiden vanhempi/vanhemmat ovat antaneet hyvän, peruselämän lapsilleen ja tapaavat heitä yms. normaalia. No sanotaan, että vanhempiaan ei voi valita. Se on totta, mutta miksi niille "annetaan" lapsia, jotka eivät osaa omaakaan elämää elää a? Joo ja en anna vanhemmalleni anteeksi, enkä unohda. En myöskään suostu taputtamaan päätä muka sairauden,alkoholismin johdosta. Toivon, että omille lapsilleni jää lapsuudesta muistoja, hyviä ja vähän huonompia, mutta ei vihaa eikä suurta pettymystä. Kiitos kuin jaksoit lukea

 

["harmaa"]

Olen! Isäni on täys deeku...onneks vanhemmat eros ku olin 3kk vanha.. ei tarvinut elää alkoholistin perheessä.. Ittekki join nuoruudessa melkein joka v.loppu mutta nyt aikusen 1-2 vuodessa..

 

["mom"]

mun isä on alkoholisti pahimmasta päästä,on sydänongelmat ym.siihen lisäksi
Äiti oli myös pahasti alkoholisoitunut,kuoli maksakirroosiin 5v sitten
Itse en alkoholia juo kotona,en edes sitä yhtä saunakaljaa,mutta n.3-4 kertaa vuodessa käyn tyttöporukalla juhlimassa ja silloin otan humalat

 

["vieras"]

Jep, mutsi oli juoppo ja narkki. En ole missään tekemisissä ollut nyt aikuisena, enkä tuu olemaankaan. Nuoruudessa join, enää en juo lähes ollenkaan. Lasillinen harvoin

 

[Vapautus]

Oli, ne molemmat. Mutta nyt se on ohi, olen vapaa.

 

["vieras"]

Oli.Lapsuus oli katastrofi. Nyt on raitistunut ja välit hyvät mutta menneisyys on vaiettu juttu, ikinä ei siitä puhuta ja hyvä niin. Nyt eletään tätä päivää.

 

[Kunpa]

Onko kenenkään muun vanhempi sellainen joka olisi ns. juopporemmissä kadulla? Siis oikein rappioalkoholisti. Minun on.

 

["juu"]

mun isäni alkoholisoitui äitini kuoleman jälkeen. (olin 15v ku äitini kuoli). ei osannu kai käsitellä suruaan kuin juomalla. Muutin kotoa 19 vuotiaana joten kauaa en ehtiny asiasta kärsiä ja isäni on jo kuollutkin vuosia sitte viinan takia. Mutta sellaisen vihan se sitä ainetta kohtaan kehitti, että itse en koske mihinkään alkoholijuomaan pitkällä tikullakaan ja minun kotiini kukaan ei saa tuoda yhtäkää kalja/viinapulloa enkä ota vastaan yhtäkään vierasta joka on vähänkään juonut. Onneksi löysin miehen joka on absolutisti. Ollaan asuttu kimpassa 9 vuotta ja meidän kodissa ei oo koskaan ollu yhtäkään kaljapulloa eikä yhtäkään humalaista. meidän lapset ei oo koskaan nähneet ketään kännistä. Hyvä näin.

 

[Harmailee...]

Niin kunpa voisin unohtaa. En voi valehdella itselleni. En ole oppinut ymmärtämään miksi vanhempi tuhoaa perheen, murentaa sen pala palalta? Ja pitää lapsia pelon vallassa? Nyt pitäisi sitten kun vanhuus alkaa vanhempaa vaivata, olla vieressä ja antaa anteeksi! Siis kuka tuohon pystyy niin hattua nostan! Ja varmasti on tuokin kamalaa jos vanhempi on aivan deekusakissa. Toisaalta hän on silloin "omiensa parissa", anteeksi vaan, eikä vahingoita ainakaan fyysisesti läheisiään?

 

[mulla]

Onko kenenkään muun vanhempi sellainen joka olisi ns. juopporemmissä kadulla? Siis oikein rappioalkoholisti. Minun on.

mulla on isä juopporemmissä ja viikkoja kestää aina kunnon putki,sit taas muutama päivä "selvänä"ja sit taas jatkuu

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";23636690]Oli.Lapsuus oli katastrofi. Nyt on raitistunut ja välit hyvät mutta menneisyys on vaiettu juttu, ikinä ei siitä puhuta ja hyvä niin. Nyt eletään tätä päivää.[/QUOTE]

Miksi se on hyvä? Katoaako huonot muistot, kun niistä ei puhuta?

 

[Minskii]

Olin, isäni oli alkoholisti.. En kärsinyt siitä kauheasti lapsena, nyt vasta aikuisiällä on alkanut "traumoja" heräämään.. Ihana isini, lepää rauhassa :heart:

 

["vieras"]

Olen ja en tavallaan. Lapsuus oli meillä ihan sellanen perusturvallinen, äiti ei käyttänyt alkoholia lainkaan ja isä otti silloin tällöin, mutta ei koskaan ollut mitenkään "pahapäinen" tai tolkuttomassa humalassa, lähinnä silleen pienessä sievässä. Siis en ainakaan muista et ois ollut lasten edessä mitenkään räkäkännissä.
Olisinko ollut joku yläasteikänen kun oltiin isän kanssa kahestaan junalla reissussa mun tätin luona niin sillon huomasin kun isä lantras kossua johonkin limpparipulloon tai vastaavaan ja se kyllä itteä silloin jotenkin harmitti vaikkei isä siis mitenkään juopunut ollut. Samoin yhen kerran oltiin pilkkikilpailuissa niin sielläkin naukkaili.
No sit kun oltiin jo täysikäisiä ja muutettu pois kotoa isä alkoholisoitui täysin. Vähintään se pullo kossua meni päivässä ja välillä varmaan enempikin. Oisko kestänyt vajaa 10 vuotta kun isä sitten kuoli sydänkohtaukseen. Koskaan ei varsinaisesti ollut mitenkään pahapäinen tai väkivaltainen, vanhemmiten tosin äidille oli välillä todella ilkeä sanallisesti muttei fyysisesti siis käsiksi käynyt. Muuta en voi sanoa kuin että oli todella hirveetä kattoa vierestä kun toinen tuhosi terveytensä ja elämänsä viinan takia ja kun mitään et itse voinut asialle tehdä.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";23636790]Miksi se on hyvä? Katoaako huonot muistot, kun niistä ei puhuta?[/QUOTE]

Asiat on nyt niin hyvin että turha murehtia menneisyyttä. En minä ainakaan jaksa huonoja muistoja muistella.

 

[alkoholistien lapsi]

Kyllä! Erosivat kun olin 2v. äiti jatkoi juomistaan, juo edelleen. Isä ollut raitis 30 vuotta. Ja nyt kun oma eka lapsi niin on alkanu asiat vaivaamaan. Oma runsas alkoholinkäyttö 15-25 vuotiaana ja kännimokat ja on alkanu tajuamaan miten sekasin olin vaikka ei se päällepäin näkynyt. Kaikki tietysti johtui turvattomuuden tunteesta. No pitkälle on ponnistettu siitä huolimatta.Nyt on ammatti, talo ja perhe ja kaikki hyvin, mutta menneisyys kummittelee...

 

[lapsonen]

Olen. Olen myös itse alkoholisti ja narkomaani, mutta olen ollut raittiina jo yli 10v eikä lapseni ole joutuneet kärsimään, sillä vanhin oli vuoden kun raitistuin.

 

[selviytyjä]

joo, oli lasinen lapsuus. en kuitenkaan ala itkemään sitä täällä, elämässä mennään eteenpäin.

 

[Harmailee...]

Monenlaista kohtaloa on olemassa, kiva kun muutkin kertoo. En mä vingu tai valita. Sanon vain mitä tunnen. Mulla oli nuorena aikuisena myös parin päivän putkia, yritin hukuttaa sitä pahaa pois. Ja omien lasten synnyttyä on se tuska tavallaan pahentunut, kun näkee miten luottavainen pieni ihminen on, niin miten joku on voinut olla sitä kohtaan paha ja sen äitiä kohtaan? Meillä lenteli ihmiset ja huonekalut ulos ja monesti äiti vei meidät lapset tuttaville, otti sitten yksin turpaan Mitään ei voinut edes sitten teini-iässä tehdä, kun vanhempi uhkaili kostavansa äidille. Ja ei hulluus päättynyt väliaikaiseen raitistumiseen, sitten tuli pettämiset yms kuvioon ja kukaan ei uskonut mitä seinien sisällä meillä oli, koska vanhempi silotteli ulospäin kaikkea ja äiti vaan oli ja pelkäsi. Onko tuo muka elämää???

 

["Surullinen"]

Lohduttavaa kuulla muidenkin tarinoita, välillä tuntuu että on niin yksin näiden juttujen kanssa ja "kaikilla muilla" menee niin hyvin.

Ensimmäinen oikea kokemukseni isäni juomiseen oli siltä kesältä, kun täytin kymmenen. Olimme ulkomaanmatkalla ja eräs ilta välillemme tuli jotain pientä sanaharkkaa, mitä nyt tulee kun lapsi havaitsee vanhempansa humalassa ja toinen vielä provosoi. Tästä syystä isäni komensi minut nukkumaan vessan lattialla, mistä äiti kyllä minut nappasi mukaansa sohvalle loppuyöksi.

Toinen muistoni on uudeltavuodelta, jolloin olin 13-vuotta. Ystäväni olivat illalla ulkona ja soittivat minulle haluanko tulla mukaan, ihan vaan siis selvinpäin räjäyttelemään muutamaa paukkua. Isäni kielsi tämän ja saimme aikaan hirveän riidan, jonka seurauksena itkin koko loppuillan yksin huoneessani.

Tuosta uudestavuodesta lähtien olen ymmärtänyt sen, että isäni juo tavallista enemmän. Ei ole normaalia vetää kännejä joka viikonloppu kotona ja sammua aina pariksi tunniksi jonka jälkeen voi nousta ja jatkaa ryyppäämistä. Vasta kuitenkin parin viime vuoden aikana olen itse hyväksynyt sen tosiasian, että isäni on alkoholisti. Se tuntuu vieläkin kipeältä myöntää ja olen vihainen isälleni. Olen vihainen siksi, että hän ei ole suonut meille normaalia perhe-elämää ja olen vihainen siitä, että äitini joutuu kärsimään tästä. Äiti on minulle suurin ja vahvin olento tässä maailmassa, koska hän on vuosikaudet jaksanut katsoa tuollaista miestä. Äitini on vielä sitä sukupolvea, jotka eivät hevillä eroa avioliitosta ja jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa sen eteen. Itse olisin lopettanut suhteen jo ajat sitten.

Itkettää ja vihastuttaa. Ei kuitenkaan auta jäädä tuleen makaamaan, vaan täytyy hyväksyä tämä osana omaa nuoruutta (ja lapsuutta). Omille lapsilleni en ikinä tule suomaan samanlaista.

 

[Harmailee...]

Juu tuo on myös tuttua, että tuntuu muilla menevän aina hyvin. Noh kai jokaisella on omat murheet ja vaikeudet, mutta itseäni kiusaa se ettei voi unohtaa noita menneitä. Olis niin paljon helpompi elää ja hengittää, kun ei juhlapyhät, synttärit jne tois mieleen kaikkea paskaa...Mutta tää on kannettava mukana, kun on sellaisen elämän elänyt. Omille lapsille annettava sitä mitä pystyy. Onko se sitten normaalia, en tiedä mutta parhaani yritän. Hyvää Pääsiäistä ja Maukasta tulevaa Vappua kaikille!