Lohduttavaa kuulla muidenkin tarinoita, välillä tuntuu että on niin yksin näiden juttujen kanssa ja "kaikilla muilla" menee niin hyvin.
Ensimmäinen oikea kokemukseni isäni juomiseen oli siltä kesältä, kun täytin kymmenen. Olimme ulkomaanmatkalla ja eräs ilta välillemme tuli jotain pientä sanaharkkaa, mitä nyt tulee kun lapsi havaitsee vanhempansa humalassa ja toinen vielä provosoi. Tästä syystä isäni komensi minut nukkumaan vessan lattialla, mistä äiti kyllä minut nappasi mukaansa sohvalle loppuyöksi.
Toinen muistoni on uudeltavuodelta, jolloin olin 13-vuotta. Ystäväni olivat illalla ulkona ja soittivat minulle haluanko tulla mukaan, ihan vaan siis selvinpäin räjäyttelemään muutamaa paukkua. Isäni kielsi tämän ja saimme aikaan hirveän riidan, jonka seurauksena itkin koko loppuillan yksin huoneessani.
Tuosta uudestavuodesta lähtien olen ymmärtänyt sen, että isäni juo tavallista enemmän. Ei ole normaalia vetää kännejä joka viikonloppu kotona ja sammua aina pariksi tunniksi jonka jälkeen voi nousta ja jatkaa ryyppäämistä. Vasta kuitenkin parin viime vuoden aikana olen itse hyväksynyt sen tosiasian, että isäni on alkoholisti. Se tuntuu vieläkin kipeältä myöntää ja olen vihainen isälleni. Olen vihainen siksi, että hän ei ole suonut meille normaalia perhe-elämää ja olen vihainen siitä, että äitini joutuu kärsimään tästä. Äiti on minulle suurin ja vahvin olento tässä maailmassa, koska hän on vuosikaudet jaksanut katsoa tuollaista miestä. Äitini on vielä sitä sukupolvea, jotka eivät hevillä eroa avioliitosta ja jotka ovat valmiita tekemään kaikkensa sen eteen. Itse olisin lopettanut suhteen jo ajat sitten.
Itkettää ja vihastuttaa. Ei kuitenkaan auta jäädä tuleen makaamaan, vaan täytyy hyväksyä tämä osana omaa nuoruutta (ja lapsuutta). Omille lapsilleni en ikinä tule suomaan samanlaista.