Olet joutunut kolmen päivän saikulle ja äitisi soittaa, mitä hän sanoo????

lähettis mut psykologille ilman mun lupaa,ja hössöttäi mun ympärillä ja varmaan soittais vielä lastensuojeluun että minä en jaksa lapsien kanssa....että semmonen äiti....

 

Ei kannata välittää! Jokainen on oman onnensa seppä ja aina on joku, jonka neuvot ovat niitä parhaimpia. Ei siis osata välittää ihmisestä itsestää vaan juuri kuten sanoit, julkisivu tärkein. Älä anna loukata tuollaisen vaan jatka omaa elämääsi ja paras lääke on se, että itse tiedät missä menet ja miten.

Näin se asia on, ihan totta puhut! Ikinä äitini ei ole ollut minulle sellainen äiti kuin haluaisin, ikinä en tule saamaan häneltä sitä läheisyyttä mitä kaipasin niin kovin.

16-vuotiaana jouduin lähtemään kotoa koska hän hakkasi minut, silloinkin hän huolehti vain julkisivusta, kaiken piti näyttää hyvältä muiden silmissä. Ei hän pahoitellut tapahtunutta, ei ole tehnyt sitä tähän päivään asti, se on ollut asia josta ei saa puhua. Uhkasi usuttaa poliisit perääni, nauroi saavansa minut kotiin koska olin niin nuori, onneksi minulla oli ihana ystävä jolla mahtava äiti. He hommasivat minut lastensuojelun piiriin, äitini kanssa en sen jälkeen päivääkään ole asunut.

Ja anteeksi purkaus, kaikki vaan taas mielessä kun terapia oli tänään....

 

"Sun kannattaa nyt olla tarkkana ettei tule liikaa poissaoloja töistä". Ei ollut huolissaan minusta, ainoastaan julkisivusta, olemme töissä samassa firmassa. Purskahdin itkuun mutta hän vain jatkoi, löin sitten luurin korvaan, ensin sanoin että "kuvitteletko tämän auttavan oloani?"

Tämä tapahtui tammikuussa, sen jälkeen en ole ollut yhteydessä, töissä en onneksi joudu häntä tapaamaan. Kertaakaan ei ole yrittänyt ottaa yhteyttä, enkä kyllä kaipaakaan. Terapiassa onneksi sain purkaa tilannetta ja ymmärsin että en ikinä voi kelvata äidilleni, niin erilaiset arvot meillä on.

voisin kuvitella tälläistä oman äidin suusta. Se on ihan kauheata. :hug: sinulle.

Kiitos, oloni on kyllä todella helpottunut kun olen asiaa purkanut terapiassa, minä en ikinä tule kelpaamaan äidilleni, olen ylipainoinen ( hän ihannoi laihuutta ) sekä sairastunut masennukseen. Ja helpotus tuli siitä että mun ei tarvi yrittää mitään, mun ei tarvi yrittää saada hyväksyntää koska se on ajan heittämistä hukkaan. Niin monta vuotta olen koittanut saada hyväksynnän, nyt se on loppu.

tuttua mullekin, elämäsi kyllä tulee helpottumaan kun lakkaat yrittämästä, ihan varmasti.
Älä pelkää tunteitakaan, anna niiden tulla ja sitten mennä, omia aikojaan.

 

Munkaan äiti ei varmaan ymmärtäisi oikein, hänen mielestä masennus on vaan jonkinlainen muotidiagnoosi laiskuudelle.

 

Äitini olisi varmasti huolissaan ja pyrkisi auttamaan mahdollisuuksiensa mukaan.

 

"Sun kannattaa nyt olla tarkkana ettei tule liikaa poissaoloja töistä". Ei ollut huolissaan minusta, ainoastaan julkisivusta, olemme töissä samassa firmassa. Purskahdin itkuun mutta hän vain jatkoi, löin sitten luurin korvaan, ensin sanoin että "kuvitteletko tämän auttavan oloani?"

Tämä tapahtui tammikuussa, sen jälkeen en ole ollut yhteydessä, töissä en onneksi joudu häntä tapaamaan. Kertaakaan ei ole yrittänyt ottaa yhteyttä, enkä kyllä kaipaakaan. Terapiassa onneksi sain purkaa tilannetta ja ymmärsin että en ikinä voi kelvata äidilleni, niin erilaiset arvot meillä on.

voisin kuvitella tälläistä oman äidin suusta. Se on ihan kauheata. :hug: sinulle.

Kiitos, oloni on kyllä todella helpottunut kun olen asiaa purkanut terapiassa, minä en ikinä tule kelpaamaan äidilleni, olen ylipainoinen ( hän ihannoi laihuutta ) sekä sairastunut masennukseen. Ja helpotus tuli siitä että mun ei tarvi yrittää mitään, mun ei tarvi yrittää saada hyväksyntää koska se on ajan heittämistä hukkaan. Niin monta vuotta olen koittanut saada hyväksynnän, nyt se on loppu.

tuttua mullekin, elämäsi kyllä tulee helpottumaan kun lakkaat yrittämästä, ihan varmasti.
Älä pelkää tunteitakaan, anna niiden tulla ja sitten mennä, omia aikojaan.

Itse asiassa, tuntuu helpottavalta kun en mieti enää äidin miellyttämistä, tai sen puoleen muidenkaan miellyttämistä, nyt opettelen kuuntelemaan itseäni, mitä minä elämältä haluan, mikä on meidän perheelle parasta....

Eiköhän tämä tästä, pikkuhiljaa, pienin askelin...

 

"Sun kannattaa nyt olla tarkkana ettei tule liikaa poissaoloja töistä". Ei ollut huolissaan minusta, ainoastaan julkisivusta, olemme töissä samassa firmassa. Purskahdin itkuun mutta hän vain jatkoi, löin sitten luurin korvaan, ensin sanoin että "kuvitteletko tämän auttavan oloani?"

Tämä tapahtui tammikuussa, sen jälkeen en ole ollut yhteydessä, töissä en onneksi joudu häntä tapaamaan. Kertaakaan ei ole yrittänyt ottaa yhteyttä, enkä kyllä kaipaakaan. Terapiassa onneksi sain purkaa tilannetta ja ymmärsin että en ikinä voi kelvata äidilleni, niin erilaiset arvot meillä on.

voisin kuvitella tälläistä oman äidin suusta. Se on ihan kauheata. :hug: sinulle.

Kiitos, oloni on kyllä todella helpottunut kun olen asiaa purkanut terapiassa, minä en ikinä tule kelpaamaan äidilleni, olen ylipainoinen ( hän ihannoi laihuutta ) sekä sairastunut masennukseen. Ja helpotus tuli siitä että mun ei tarvi yrittää mitään, mun ei tarvi yrittää saada hyväksyntää koska se on ajan heittämistä hukkaan. Niin monta vuotta olen koittanut saada hyväksynnän, nyt se on loppu.

tuttua mullekin, elämäsi kyllä tulee helpottumaan kun lakkaat yrittämästä, ihan varmasti.
Älä pelkää tunteitakaan, anna niiden tulla ja sitten mennä, omia aikojaan.

Itse asiassa, tuntuu helpottavalta kun en mieti enää äidin miellyttämistä, tai sen puoleen muidenkaan miellyttämistä, nyt opettelen kuuntelemaan itseäni, mitä minä elämältä haluan, mikä on meidän perheelle parasta....

Eiköhän tämä tästä, pikkuhiljaa, pienin askelin...

Voimia sulle ja lämmin halaus (jos vaan olisin lähempänä). Tiedän tunteen, kun yrittää kelvata vanhemmilleen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hyvä että olet nyt ymmärtänyt lopettaa sen miellyttämisen.

 

Kiitos kaikille kommenteista, tuesta ja haleista! Nyt on mentävä nukkumaan että jaksan aamulla töihin.

:hug:

:wave:

 

Kerroin äidilleni, että aloitin vuosikausien kärsimysten jälkeen masennus/ahdistuslääkkeet... äiti tuumas siihen, että sekö se helpottaa kun kemiallisesti sotkee päänsä. No, en olekkaan ikinä mihinkään häneltä tukea saanut, haukut ja eristämistä vain.

 

"Mitäs vaikeuksia sinulla nyt on? Sinullahan on kaikki hyvin? Siskosi ( kuollut) ei valittaisi tuollaisessa tilanteessa, vaan eläisi elämäänsä iloisena. MINULLA on verensokerit taas heitelleet, MINÄ olen niin väsynyt ( kotona "kotiäitinä" hoitamassa kissaa ja isääni), kun kissa taas ramppasi koko yön eestaas. Taas siellä kaupungin kokkareilla tapahtui sitä ja tätä jne." Olisin ERITTÄIN hämmästynyt, jos reaktio olisi jotakin muuta.

 

Niin ja voimia ja jaksamista sinulle!

 

Hyvä Wilma! :flower:

 

On ihmisiä, joiden mielestä masennus on sama kuin hetkellinen surullisuus tai että masentaa hetken. Ei vanhemmat ihmiset osaa välttämättä ottaa tosissaan henkisiä ongelmia, koska heidän ollessa nuorempia, noihin on ehkä suhtauduttu niin, että on väliaikaista jne...

Mie varmaan laittaisin äidilleni sähköpostia, jossa tarkka kuvaus masennuksesta ja unettomuudesta ja varmaan muutaman linkinkin iskisin. Jos sekään ei vakuuttaisi, en yrittäisi enää. Ja tekisin sen siinä sähköpostissa selväksi myös.

 

:hug:
Minun äiti olisi myös huolissaan ja pyytäisi varmaan hetkeksi heille olemaan että voisi auttaa lapsen kanssa... Saisin nukkua...

 

olis todellinen ihme jos soittais

 

Olisi huolissaan, ehkä hössöttäisi liikaakin, mutta auttaisi esim. lasten kanssa ja olisi kyllä takanani.

 

huolestuu ja koettaa auttaa parhaansa mukaan. menettää samalla vähän omia yöuniaan kun miettii niin et miten minä voin.

 

Äitini sanoisi, että "itse olet itsesi tuohon tilanteeseen ajanut", "enkö minä sanonut". Soittelisi ehkä, muttei muuten tarjoaisi apuaan.

 

Ei soittele ja kysele sairasloman syytä vaikka tietäisi minun kotona olevan.

 

On oikeasti hyvä nähdä että äitini ei ole ainoa täysin tunnekuollut ihminen, ihminen jolle julkisivu on kaikki kaikessa. Ihminen joka ei kykene empatiaan...

Tietystikään ei ole kiva että osalle on arpa tuollaisen vanhemman antanut mutta helpottaa nähdä että en ole ainoa....Ja kiva kun saa tänne purkaa tätä oloa!

 

Sanois vaan, että ihan normaalia, niin mullakin

 

Tuskinpa äitini vaivautuis ees soittamaan.