Olenkohan jotenkin viallinen kun en saa ystäviä?

[vierailija]

Nuoruudessa mulla oli joitain todella huonoja ystävyyssuhteita, joista traumatisoiduin niin, että kai alitajunnassa joku sitoutumisen pelko-että ystävyys ottaa liikaa muttei anna mitään.
Elämäni varrella on ollut toooodella monta ihmistä, joiden kanssa olisi saattanut syntyä ystävyys, mutta yhteydenpito on jotenkin aina hiipunut. Ja jotenkin olen ollut kummallisesti helpottunut-kai.

Sitten on kavereita... yleensä minä olen se joka kysyn kuulumisia. Ja ryhmissä esim jos kerron jostain tulevasta tapahtumasta, asiasta, mistä nyt milloinkin, niin kukaan ei koskaan kysy että no mites kävi, miten meni jne. Ei ikinä.
Minä yritän huomioida tällaiset muiden kohdalla ja palata asiaan, jotta toinen saa kertoa ja tuntea, että joku on hengessä mukana.


Tiedän. Olen ehkä jotenkin alitajuisesti ns.asenteellisesti työntämässä ihmisiä kauemmas, kun tulevat liian lähelle. Olen luullut ettei se näy, kun omasta mielestäni ulkoisesti käyttäydyn kuitenkin normaalisti. Sisälle vaan tulee sellainen lukko...


Mitäs luulette, voiko tällaisesta nuoruusiän ystävyystraumasta jotenkin liki nelikymppisenä vielä parantua?
Ikinä en ole käynyt missään terapiassa vaikka tarvetta olisi ollut monta kertaa. Tämän ja muidenkin asioiden tiimoilta.

Toisaalta olen erakkoluonne ja onnellinen niin, mutta aika ajoin asia surettaa. Enkä voi lukoilleni mitään, vaikka asennetta olen yrittänyt muuttaa ja mennyt elämässä eteenpäin.
Traumat kai ovat liian syvällä ja hirvittää kyllä edes ajatella, että niitä pitäisi alkaa penkoa ja purkaa. En tiedä, kestäisinkö

 

[vierailija ap]

Ja olen huomannut itsessäni kummallisuuksia. Olen alkanut elää joitakin ' kiusaamistilanteita' uudelleen ja kuvittelen ne uudestaan, niin että kuvittelen miten olisinkin suuttunut niille ja sanonut sitä ja tätä tai vaikka lyönyt turpiin tai että olisin vaikka karannut ja kaikki olis olleet huolissaan tai vaikka että mulle olis sattunut jotain todella pahaa...
Ja puhun ääneen niitä asioita ja itken....
Onkohan tuo enää mitenkään normaalia

 

[vierailija]

Jaa

 

[vierailija]

Eiköhän tuo ihan normaalia ole. Itsekin saatan tehdä joskus vähän tuon suuntaista, kun oikein tiukasti ajatuksissani olen. Jostain syystä nuo asiat nousee sulla tässä elämänvaiheessa pintaan. Nyt voisi olla hyvä hetki työstää niitä vaikka terapiassa ja jatkaa voittajana eteenpäin.

Tsemppiä sinulle ja mukavaa kevättä!

 

[Zariza]

Elän samalla taajuudella kanssasi.

Jouduin yllättäen elämässäni tosi tiukkaan tilanteeseen, jossa ystävät olisivat voineet auttaa jo vähällä. Silloin ystävien aitous mitattiin. Isosta kasasta heitä ystäviksi jäi... ei yhtään todellista, vaan kauhukseni iso kasa pinnallisuuksia, joille olin ollut tärkeä kun olin vielä "joku"-
Minusta tuli erakko, mutta olen onnellinen erakko. Olen saanut vielä uuden elämän, ja nyt lähelläni ovaat vain ne, jotka tulivat minulle uusina, elämäni huonolla hetkellä, kun olin itse ensimmäisen kerran elämässäni "en mitään" tai jopa . "miinusmerkkinen": pitkä-aikaisesti sairas. Näihin ihmisiin, jotka minulla on läheisinä ystävinä nyt, en epäile luottaa. Ja kun on edes yksi ystävä, se on enemmän kuin kasa verenimijöitä.

 

[Elena777]

Ja olen huomannut itsessäni kummallisuuksia. Olen alkanut elää joitakin ' kiusaamistilanteita' uudelleen ja kuvittelen ne uudestaan, niin että kuvittelen miten olisinkin suuttunut niille ja sanonut sitä ja tätä tai vaikka lyönyt turpiin tai että olisin vaikka karannut ja kaikki olis olleet huolissaan tai vaikka että mulle olis sattunut jotain todella pahaa...
Ja puhun ääneen niitä asioita ja itken....
Onkohan tuo enää mitenkään normaalia

Mun mielestä sun alitajunta työstää noita tapahtumia nyt ja ns. korjaa niitä asioita sun mielessä. Eiks toi ole ihan normaalia, kunhan et ala tekemään tuota kaupassa kassajonossa ja hakkaa edellä kulkevaa syytöntä mummoa sen takia.

 

[vierailija ap]

Kiitos vastauksista. Oli jopa vähän vertaistukea....

 

[vierailija]

Itselläni oli lapsuudessa useita ystäviä, mutta koulun vaihdon myötä he jäivät eikä uusia hyviä ystäviä tullut. Aikuistuessa oli muutama ystävä joille soittelin ja kysyin kuulumisia, kävimme tanssimassa. Pikkuhiljaa nekin suhteet hiipuivat kun olin parisuhteessa enkä jaksanut aina olla se yhteyttä ottava osapuoli. Nyt kun omaan omia lapsia ei itselläni ole yhtään hyvää ystävää. Vain hyvän päivän tuttuja. Mielelläni kutsuisin kylään, tekisin ruoat ja kahvit mutta jostain syystä ei vaan saa ystävystyttyä enää aikuisena. Lasten kautta muutamia tuttuja, mutta niistä ei ole ystävyydeksi. Mielestäni olen itse yrittänyt ystävystyä, kuunnella toista ym en vaan enää jaksa yrittää. Olisi mukava lähteä vaikka johonkin reissuun ystävän kanssa tai ihan vain käydä kävelyllä ja kahvilla.

 

[vierailija]

Oi ap ja muut minäkin niin samaistun!
Missäs näitä samanhenkisiä ihmisiä tapaisi??

 

[ahk]

Vaikka tämä on surullinen aihe, niin tuntuu hyvältä lukea että on muitakin samassa tilanteessa olevia. Minä itse olen 37-vuotias perheellinen nainen. Huomaan, kuinka ns. ystäväni pikku hiljaa loitonee vain kauemmas. Pidämme fb-ryhmää juuri näiden ystävieni kanssa, koska asumme nykyään eri paikkakunnilla, mutta huomaan, kuinka minun juttujani ei juurikaan enää kommentoida. Tiedän tunteen, kun kukaan ei kysy miten meni, kun olen kertonut jostakin ongelmasta tai muusta isosta asiasta. Olen monta kertaa miettinyt mitä olen tehnyt väärin. Perheeni on minulle numero yksi. Mutta kaipaan kuitenkin ystäviä. Minulla ei ole ketään, jolle soittaa. Ei ketään, jota pyytää mukaan esim. messuille tai shoppailemaan.

Tietenkin lapsuutesi voi vaikuttaa ongelmaasi tänään. Ja voin samaistua tunteisiisi. Minun on vaikea päästää ketään enää lähelleni, koska ajattelen ettei kukaan kuitenkaan tykkää tai välitä minusta.

Tsemppiä meille kaikille yksinäisille!