Olenko tunteeton paska, kun en itke hysteerisenä?

Sain kuulla, että rakas koirani on parantumattomasti sairas. On iältään jo reilusti yli 10v. Tämä on päivä, jota olen odottanut peläten. Nyt kun se on totta, en itkekään hysteerisenä vaan yritän ajatella, että kyseessä on vanhus. Tämä on ollut tiedossa jo pitkään (iän puolesta) ja tähän on ollut pakko varautua.

Ikävä tulee, valtava ikävä. Mutta nyt en vielä osaa itkeä ja parkua... Huijaanko itseäni, kun en tämän rajummin reagoi?

 

Et. Kyllä se suru sieltä hiipii, omaa vauhtiaan. Viimeistään sitten kun todellakin kuolee. Minäkin olen nukututtanut koirani ikiuneen silmääni räpäyttämättä, mutta vasta kun se oli kylmennyt niin suru jysähti tajuntaan.

 

Tuota sanotaan realismiksi. Voi siinä silti kyynel vierähtää joskus myöhemmin.

 

Et, suru voi tulla joskus myöhemminkin.

 

Mulla on ollut hiukan sama tilanne. Alitajunta on jo ehkä osittain käsitellyt sen asian.

 

meidän koiravanhus kuoli eläinlääkärissä mun käsivarsille ja olin kun robotti. vietiin mun isän kanssa koira meidän mökille, haudattiin ja raivasin sinne kunnon paikan minne hankin sellaisen pienen kivisen koirapatsaan.
kului monta päivää ennenkun suru jysähti ja sitten itkinkin kaksi viikkoa itseni uneen, ikävä oli tolkuton. se meni tajuntaan vasta kun olit turhaan laittanut monta kertaa ruuan ja vaihtanut veden koiralle tai lenkille lähtiessäs tajusit et on pelkkä remmi tottumuksesta kädessä....
ja jännänä juttuna mulle tuli alitajuisesti "pelko" eläinlääkäreitä kohtaan. siis en pelkää itse lääkäriä, vaan mulle tulee siellä vastaanotolla huono olo ja meinaa taju lähteä... :|

 

Kun mun eka koira lopetettiin sen ollessa 11-vuotias, tajusin sen jo hiukan ennen. En itkenyt, kielsin sen jotenkin, yritin järkeillä ja tein päätöksenkin nopeasti. kun koiraa sitten lopetettiin, itkin hieman ja olin surkea, mutta en mitenkään erityisesti. Kunnes sitten pääsin kotiin lopetuksen jälkeen, astuin ovesta sisään, polvet petti ja romahdin eteiseen parkumaan kuin lapsi.
Kaikki me surraan eri tavalla, eikä kaikkeen osaa reagoida ennen kuin se tapahtuu. Suret omalla tavallas, ei se tarkota että sun tarttis huutaa kurkku suorana. Ja ihan taatusti tulet itkemään vielä.

 

Mulle tuli ekan kerran itku ja suru, sinä päivänä kun tulin töistä kotiin eikä kukaan tullutkaan ovella vastaan. Oli niin tyhjää ja hiljaista.

 

No mä en itkenyt hysteerisesti edes silloin, kun kuulin itse sairastavani syöpää...

 

kun mun ensimmäistä koiraa vietiin eläinlääkärille lopetettavaksi (olin silloin about 12v.), en edes sanonut sille sen kummemmin hyvästejä kun en halunnut uskoa että se oikeasti kuolee. Kun isä tuli kotiin pelkän remmin kanssa, en edes itkenyt. En itkenyt varmaan pariin viikkoon. Noh, kyllähän se parkukin sieltä sitten tuli ja edelleen 22-vuotiaana satunnaisina iltoina itken sitä ihanaa koiraa jonka sain 7-vuotiaana </3

Tässä muutama kuukausi sitten oli lähellä ettei nykyiseltä koiralta mennyt henki, vietiin koira lääkäriin ja se jäi sinne tarkkailuun, vähän kurkkua kuristi jättää koira sinne kun se jäi tapittamaan mun perään. Hyvin jaksoin kotiin saakka, ja oven kiinni laitettuani sitten itkin 3 tuntia putkeen, kunnes ell.onneksi soitti että koiran vointi on parantunut ja saa hakea kotiin.

 

Minä itkin koiraani varmaan kolme viikkoa, piti perua lapsen synttäritkin kun en olisi kestänyt vieraiden utelua siitä missä toinen koira on. Vuoden ajan ajattelin joka päivä tätä koiraa ja oli kauhea ikävä.
Toisen koiran kuolemasta selvisin vähän helpommalla, koska se oli silloin jo 14v mutta sitäkin itkin pitkään. Edelleenkään en pysty ajattelemaan sitä itkemättä.

 

Ai niin, silloin kun lintuni (parakeetti) oli päässyt karkuun, kun häkki oli tippunut tuulenpuuskasta omenapuun oksalta niin en itkenyt ollenkaan. Sitten aloin ajattelemaan että olen hirveä ihminen kun en itke, ja aloin itkemään omaa tunteettomuuttani mutten sitä että lintu oli päässyt karkuun ja varmasti kuoli parin päivän sisään.

 

Mun koirat alkaa olemaan jo vanhuksia ja oon itkeny nyt jo monet itkut etukäteen, ikään kuin valmistellen itseäni tulevaan. Mun mielestä ois valtavan ihanaa jos pystyn sinun tavallasi sitten aikanaan katsomaan asiaa koiravanhuksen kannalta. Päästämään irti lempeästi.

 

[QUOTE="Aatu";23088640]Mun koirat alkaa olemaan jo vanhuksia ja oon itkeny nyt jo monet itkut etukäteen, ikään kuin valmistellen itseäni tulevaan. Mun mielestä ois valtavan ihanaa jos pystyn sinun tavallasi sitten aikanaan katsomaan asiaa koiravanhuksen kannalta. Päästämään irti lempeästi.[/QUOTE]

Noin 1½ vuotta sitten sattui eräs asia, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että koiran elämä oli nyt tässä. Itkin yöt ja nieleskelin päivät. Ihme kyllä, saimme vielä 1½ vuotta yhteistä aikaa! Ilmeisesti aloitin tavallaan surutyötä ja silloin... kyllä mulle nytkin kyyneleet nousee silmiin, kun ajattelen vääjäämättömästi edessä olevaa :'( Mutta luulin, että koskisi vielä enemmän. Vaikka kait sitä, jos on jo 1½ vuotta asiaa surrut, alkaa vähän turtua siihen suruun? Koira ei edes ulospäin näytä sairaalta. Vielä ainakaan (syöpä, jota ei voi leikata).

 

Ensimmäinen ikioma koirani täytyi lopettaa muutama vuosi sitten äkillisesti ilmitulleeseen sairauteen, yli 13 yhteisen vuoden jälkeen. Olin eläinlääkärillä aivan tyyni rauhallinen, silittelin ja juttelin, hyvästelin ystävän. Itkin sitten kotiin tultua, ystävää haudatessa, ja sitä itkua jatkui ja jatkui... Ja kyllä minulle nytkin tulee vedet silmiin, kun tätä kirjoitan...

Ja tuo minun nykyinen pieni kotiin syntynyt keskonen, puolet sisaruksiaan pienmpänä syntynyt neiti selviytyjä - en uskalla sitä päivää edes ajatella, kun tuossa tilanteessa ollaan, toivottavasti ei vielä yli vuosikymmeneen...