väsynyt
Kun olin kotona lapsen kanssa hoidin ihan kaiken. Kävin kaupassa, tein ruuat, siivosin, noukin miehen vaatteet lattialta ja pesin, hoidin kaiken lapseen liittyvän (ellei mies itse sanonut et haluaa hoitaa) siis ihan kaiken tein. Jopa niin, et jos mies sanoi et voisi vähän imuroida, aloin imuroimaan.
Nyt kun palasin opintojen pariin, en enää yksinkertaisesti ehdi tai jaksa. Ja olen alkanut vaatimaan miestäni tekemään omaa osuuttaan. Mutta prkl kun se on vaikeaa!! Ihan kun mulla olisi kaksi 2-vuotiasta täällä :kieh: Tiedän, et ei pitäisi antaa periksi mutta kun en vaan JAKSA!!!
Mies ei edelleenkään vie vaatteitaan edes pyykkikoriin, vaikka pyysin. Edelleen voin ne pestä mutta vaadin et omat vaatteensa veisi edes sinne. Mutta ei. Sitten se huutaa ja valittaa kun ei ole puhtaita vaatteita. Melkein jo annoin periksi, oli jo likaset lattialta poimitut bokserit kädessä, mutta pidin pintani ja tiputin ne takaisin lattialle.
Muutamana iltana viikossa vaadin miestä hoitamaan lapsen iltatoimet. Pitkin hampain suostuu ja koko ajan kyselee ohjeita. Mä huudan vastauksia toisesta huoneesta enkä suostu tekemään niitä mieheni puolesta.
Enää en imuroi jos mies käskee, vaan sanon et jos häiritsee, tietää missä on imuri. Toki hoidan tavallisen viikottaisin imuroinnin mutta sen enempää en enää tee. En lähde enää kauppaan jos mies illalla ilmoittaa et tekisi mieli sitä ja sitä, vastaan et voin olla lapsen kanssa, tietää missä kauppa on. Toki tavalliset ruokaostokset hoidan edelleen. En enää ala tekemään ruokaa jos mies ilmoittaa et nyt on nälkä, sanon et osaa varmasti itsekin tehdä. Toki teen normaalisti päivällisen koko perheelle.
Aina aikaisemmin jos mieheltä oli joku hukassa, hän tuli multa kysymään missä se on ja mä etsin sen hänen puolesta. Enää en sitä suostu tekemään ja kerron missä se mun mielestä on ja jos mies ei sitä silti löydä, olkoon ilman. Eilen tosin annoin periksi, tilanne oli tämä:
Mies: missä on buranat, päätä on särkenyt jo monta tuntia.
mä: vessassa lääkekaapissa.
mies: no ei ole, katsoin jo.
mä: siis katsoit vessan lääkekaapista ja siellä ei muka ollut buranaa?
mies: no EI OLLUT!!!
mä: eli jos mä nyt menen katsomaan niin sieltä ei löydy buranaa?
mies: NO VITTU EI LÖYDY! KATSOIN JO! Mitä sä et nyt ymmärrä?!?!
Mä kävelen vessaan, avaan lääkekaapin, otan buranat ja heitän miestä niillä ja toteen et oli sitten viimeinen kerta, ens kerralla jää mun puolesta ilman.
Nyt mies valittaa kun ei löydä tiettyä paitaa. Mä tiedän aivan varmasti et se on miehen kaapissa, parin muun paidan alla, siististi viikattuna koska laitoin sen sinne jonkin aikaa sitten. Sanoin miehelle et on siellä kaapissa, mies väittää ettei ole. Nyt on sitä mieltä et menee ostamaan uuden samanlaisen koska se on hukkunut. Siis voi vittu! Tekisi mieli mennä ottamaan se paita sieltä kaapista mutta periksi en anna!
Arki on yhtä tappelua ja taistelua mutta en jaksa enkä oikeesti enää ehdikään miestä passata ja palvella! Mun mielestä en vaadi mitään kohtuutonta mutta miehen mielestä mä olen nyt tehnyt meidän elämästä yhtä helvettiä tällä mun "kiukuttelulla".
Nyt kun palasin opintojen pariin, en enää yksinkertaisesti ehdi tai jaksa. Ja olen alkanut vaatimaan miestäni tekemään omaa osuuttaan. Mutta prkl kun se on vaikeaa!! Ihan kun mulla olisi kaksi 2-vuotiasta täällä :kieh: Tiedän, et ei pitäisi antaa periksi mutta kun en vaan JAKSA!!!
Mies ei edelleenkään vie vaatteitaan edes pyykkikoriin, vaikka pyysin. Edelleen voin ne pestä mutta vaadin et omat vaatteensa veisi edes sinne. Mutta ei. Sitten se huutaa ja valittaa kun ei ole puhtaita vaatteita. Melkein jo annoin periksi, oli jo likaset lattialta poimitut bokserit kädessä, mutta pidin pintani ja tiputin ne takaisin lattialle.
Muutamana iltana viikossa vaadin miestä hoitamaan lapsen iltatoimet. Pitkin hampain suostuu ja koko ajan kyselee ohjeita. Mä huudan vastauksia toisesta huoneesta enkä suostu tekemään niitä mieheni puolesta.
Enää en imuroi jos mies käskee, vaan sanon et jos häiritsee, tietää missä on imuri. Toki hoidan tavallisen viikottaisin imuroinnin mutta sen enempää en enää tee. En lähde enää kauppaan jos mies illalla ilmoittaa et tekisi mieli sitä ja sitä, vastaan et voin olla lapsen kanssa, tietää missä kauppa on. Toki tavalliset ruokaostokset hoidan edelleen. En enää ala tekemään ruokaa jos mies ilmoittaa et nyt on nälkä, sanon et osaa varmasti itsekin tehdä. Toki teen normaalisti päivällisen koko perheelle.
Aina aikaisemmin jos mieheltä oli joku hukassa, hän tuli multa kysymään missä se on ja mä etsin sen hänen puolesta. Enää en sitä suostu tekemään ja kerron missä se mun mielestä on ja jos mies ei sitä silti löydä, olkoon ilman. Eilen tosin annoin periksi, tilanne oli tämä:
Mies: missä on buranat, päätä on särkenyt jo monta tuntia.
mä: vessassa lääkekaapissa.
mies: no ei ole, katsoin jo.
mä: siis katsoit vessan lääkekaapista ja siellä ei muka ollut buranaa?
mies: no EI OLLUT!!!
mä: eli jos mä nyt menen katsomaan niin sieltä ei löydy buranaa?
mies: NO VITTU EI LÖYDY! KATSOIN JO! Mitä sä et nyt ymmärrä?!?!
Mä kävelen vessaan, avaan lääkekaapin, otan buranat ja heitän miestä niillä ja toteen et oli sitten viimeinen kerta, ens kerralla jää mun puolesta ilman.
Nyt mies valittaa kun ei löydä tiettyä paitaa. Mä tiedän aivan varmasti et se on miehen kaapissa, parin muun paidan alla, siististi viikattuna koska laitoin sen sinne jonkin aikaa sitten. Sanoin miehelle et on siellä kaapissa, mies väittää ettei ole. Nyt on sitä mieltä et menee ostamaan uuden samanlaisen koska se on hukkunut. Siis voi vittu! Tekisi mieli mennä ottamaan se paita sieltä kaapista mutta periksi en anna!
Arki on yhtä tappelua ja taistelua mutta en jaksa enkä oikeesti enää ehdikään miestä passata ja palvella! Mun mielestä en vaadi mitään kohtuutonta mutta miehen mielestä mä olen nyt tehnyt meidän elämästä yhtä helvettiä tällä mun "kiukuttelulla".