OlenYksin
Olen ihan ymmälläni omasta ja puolisoni puolesta.. en tiedä mitä tehdä.
Puolisoltani putoaa elämältä pohja, ja minä menin tietoisesti mukana..
Vielä kun menimme naimisiin kolme vuotta oli tilanne ihanteellinen; hänellä oli suorastaan kiire hankkia perhe, koti ja perunamaa. Yhtäkkiä mieheni masentui silmin nähden, alkoi juomaan ja käyttäytyi jopa aggressiivisesti joskus humalassa ollessaan. Ei koskaan minua tai ketään tuttua kohtaa, mutta väkivalta on väkivaltaa. Muutama kuukausi meni melkoisella retuperällä ja tappelulla.. Sitten aukesi hanat...ja asiat selvisivät.
Hän oli kertonutkin minulle käyneensä työnsä vuoksi psykiatrilla muutamilla pakollisissa käynneillä. Näillä käynneillä olikin onnistututtu kaivamaan melkoisia asioita esille hänen lapsuudestaan.. seksuaalista hyväksikäyttöä, vierestä seurattua pahoipitelyä, jatkuvaa pelkoa omasta hengestä. Tämä kaikki on tapahtunut isän luona käydessä pari kertaa kuussa. Hän oli unohtanut kaiken, mutta jotenkin oli alkanut tulemaan pinnalle jo muutamia viikkoja ennen sitä psykiatrin käyntiä, ja siellä sitten asiaan päästiin pureutumaan kunnolla. Hirvittävän, HIRVITTÄVÄN rankkaa se on ollut puolisolleni, mutta myös minulle.
Nyt tilanne on se, että loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut.. hän yrittää aivan hirveästi, niin hirveästi että nytkin itkettää kun ajattelen kirjoittavani tätä oikeasti tänne ääneen. Miten voin olla näin "paha" ihminen? Haluaisin nimittäin luovuttaa.. Taistelua on käyty, ja asioita on selvitetty puolin ja toisin viimeiset vuodet, mutta mikään ei ole muuttunut. Hän yrittää elää eteen päin, mutta heti kun alkaa tulemaan ahdistusta hän juo. Ei hän ryyppää päivittäin, tai edes viikottain, mutta sen 5-10 kaljaa menee helposti joka toinen päivä, joskus joka päivä. Mutta niinäkin päivinä jolloin hän ei juo, hänestä näkee että mieli tekisi ja hän todella taistelee himoaan vastaan. Alkoholismi on ikävä sairaus.
Kuitenkin kuukausittain toistuu tämä kuvio: Hän lähtee ryyppäämään, tulee kotiin, minä suutun kun hän ei ole ilmoittanut missä on ja mitä tekee, hän saa raivarit ja rikkoo tavaroita, alan ensin huutamaan sitten itkemään kun säikähdän, hän pyytää anteeksi ja alkaa itkemään, selittää kuinka ahdistaa, ja kuinka häntä revitään rikki päänsä sisällä. Kuinka hän tietää mitä elämältään haluaa (eli perheen, talon jne), mutta jotenkin ei vain osaa mennä niiden asioiden suuntaan.. ei pääse niitä kohti vaikka kuinka yrittää. Hän on nyt jättänyt kokonaan lapsi puheet pois suunnitelmista, suunnittelee elämäämme vuosia eteen päin, ilman lapsia. Häntä pelottaa, ja hän on jo myöntänyt ettei varmaan koskaan uskalla niitä hankkia vaikka kuinka haluaisi. Kunnioitan suuresti hänen vastuuntuntoaan olla hankkimatta lapsia epävakaaseen parisuhteeseen, ja epävakaalle vanhemmalle. Hieno piirre hänessä, jälleen yksi lisää.
Mutta nyt minä haluan luovuttaa.. lähteä ja rakentaa itselleni elämä. Rakastan miestäni enemmän kuin ketään koskaan, mutta missä menee se raja jonka voin vetää oman elämäni suojelemiseksi? Minä haluan lapsia aivan ehdottomasti, en tunne itseäni kokonaiseksi tämän hetkisessä elämässäni. Olenko epäreilu, jos jätän hänet nyt, kun hän todella yrittää edelleen, ja tavallaan onnistuukin, mutta vain pysymään paikallaan?
Puolisoltani putoaa elämältä pohja, ja minä menin tietoisesti mukana..
Vielä kun menimme naimisiin kolme vuotta oli tilanne ihanteellinen; hänellä oli suorastaan kiire hankkia perhe, koti ja perunamaa. Yhtäkkiä mieheni masentui silmin nähden, alkoi juomaan ja käyttäytyi jopa aggressiivisesti joskus humalassa ollessaan. Ei koskaan minua tai ketään tuttua kohtaa, mutta väkivalta on väkivaltaa. Muutama kuukausi meni melkoisella retuperällä ja tappelulla.. Sitten aukesi hanat...ja asiat selvisivät.
Hän oli kertonutkin minulle käyneensä työnsä vuoksi psykiatrilla muutamilla pakollisissa käynneillä. Näillä käynneillä olikin onnistututtu kaivamaan melkoisia asioita esille hänen lapsuudestaan.. seksuaalista hyväksikäyttöä, vierestä seurattua pahoipitelyä, jatkuvaa pelkoa omasta hengestä. Tämä kaikki on tapahtunut isän luona käydessä pari kertaa kuussa. Hän oli unohtanut kaiken, mutta jotenkin oli alkanut tulemaan pinnalle jo muutamia viikkoja ennen sitä psykiatrin käyntiä, ja siellä sitten asiaan päästiin pureutumaan kunnolla. Hirvittävän, HIRVITTÄVÄN rankkaa se on ollut puolisolleni, mutta myös minulle.
Nyt tilanne on se, että loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut.. hän yrittää aivan hirveästi, niin hirveästi että nytkin itkettää kun ajattelen kirjoittavani tätä oikeasti tänne ääneen. Miten voin olla näin "paha" ihminen? Haluaisin nimittäin luovuttaa.. Taistelua on käyty, ja asioita on selvitetty puolin ja toisin viimeiset vuodet, mutta mikään ei ole muuttunut. Hän yrittää elää eteen päin, mutta heti kun alkaa tulemaan ahdistusta hän juo. Ei hän ryyppää päivittäin, tai edes viikottain, mutta sen 5-10 kaljaa menee helposti joka toinen päivä, joskus joka päivä. Mutta niinäkin päivinä jolloin hän ei juo, hänestä näkee että mieli tekisi ja hän todella taistelee himoaan vastaan. Alkoholismi on ikävä sairaus.
Kuitenkin kuukausittain toistuu tämä kuvio: Hän lähtee ryyppäämään, tulee kotiin, minä suutun kun hän ei ole ilmoittanut missä on ja mitä tekee, hän saa raivarit ja rikkoo tavaroita, alan ensin huutamaan sitten itkemään kun säikähdän, hän pyytää anteeksi ja alkaa itkemään, selittää kuinka ahdistaa, ja kuinka häntä revitään rikki päänsä sisällä. Kuinka hän tietää mitä elämältään haluaa (eli perheen, talon jne), mutta jotenkin ei vain osaa mennä niiden asioiden suuntaan.. ei pääse niitä kohti vaikka kuinka yrittää. Hän on nyt jättänyt kokonaan lapsi puheet pois suunnitelmista, suunnittelee elämäämme vuosia eteen päin, ilman lapsia. Häntä pelottaa, ja hän on jo myöntänyt ettei varmaan koskaan uskalla niitä hankkia vaikka kuinka haluaisi. Kunnioitan suuresti hänen vastuuntuntoaan olla hankkimatta lapsia epävakaaseen parisuhteeseen, ja epävakaalle vanhemmalle. Hieno piirre hänessä, jälleen yksi lisää.
Mutta nyt minä haluan luovuttaa.. lähteä ja rakentaa itselleni elämä. Rakastan miestäni enemmän kuin ketään koskaan, mutta missä menee se raja jonka voin vetää oman elämäni suojelemiseksi? Minä haluan lapsia aivan ehdottomasti, en tunne itseäni kokonaiseksi tämän hetkisessä elämässäni. Olenko epäreilu, jos jätän hänet nyt, kun hän todella yrittää edelleen, ja tavallaan onnistuukin, mutta vain pysymään paikallaan?
