Olenko ainoa, joka ei osaa tutustua ihmisiin ja hankkia ystäviä

[en vaan osaa]

en tiedä, että miksi en vaan osaa sitä. Minulla on työkavereita, ja on harrastustuttuja. Mutta ne tuttavuudet eivät ikinä muutu miksikään muuksi. Työkavereiden kanssa on tekemisissä vain töissä ja harrastuskavereiden kanssa vain harrastuksissa, eikä missään muualla.

Ja kaikki ovat kyllä kohteliaita ja miellyttäviä, mutta kuitenkin tulee sellainen tunne, että kukaan näistä ihmisistä, joita töissä ja harrastuksissa päivittäin tapaa ei ole tippaakaan kiinnostunut tutustumaan ja ystävytymään minun (tai kenenkään muunkaan) kanssa yhtään sen paremmin. Ja että tutustumisyritykset saavat negatiivisen vastaanoton.

Joo, ja sitten kuitenkin kaikkialla väitetään, että aikuinen löytää ystäviä töistä ja harrastuksista....

 

[samis]

En mäkään osaa. Et oo ainoa.

 

[----]

Minä en osaa olla kuin yksin. En halua päästää ihmisiä niin lähelle, että tulisivat kahville tms. Joskus jos joku käy, minulle tulee tosi vaivautunut olo, enkä keksi mitään puhumista. Meillä usein myös paha siivo ja ahdistaa, jos joku tulee siihen pyykkivuorten keskelle.

Kuitenkin tunnen itseni hirveän yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Haluaisin, että olisi sellaisia rentoja ystäviä, joiden luona voisi käydä milloin vain ja jotka kävisi meilä milloin vain, eikä tarvitsisi välittää tiskivuorista sun muista. Joskus tällaisia ihmisiä ympärillä ollutkin, mutta jollakin ihmeen ilveellä saan aina ihmiset katoamaan elämästäni.

 

[täältä löytyy...]

No et todellakaan ole ainoa. Ja kaiken lisäksi minulta ei kunnolla edes suju jutteleminen vieraammille ihmisille.Oikein kadehdin sellaisia ekstroverttejä ihmisiä, joilta tutustuminen ja sosiaalinen kanssakäynti sujuu tuosta noin vaan. Oikein ihmetyttää välillä, että miten jotkut pystyy juttelemaan ja tutustumaan kaikkiin ihan tuosta noin vaan, ja sitten kun itse yrittää samaa, niin siihen suhtaudutaan "mitä toi tuli mua häiritsemään" -ilmeellä.

 

[hmmmm]

Mä oon ihan samanlainen. Tuttavia on paljon mutta läheisiä ystäviä on oikeastaan vain 1. En tutustunut uusiin ihmisiin edes opiskeluaikana ja se harmittaa. Haaveilen omasta kaveriporukasta ja illanistujaistisista mutta tuskin tulen sellaisia kokemaan. En vaan kelpaa tällaisena vaikka olen yrittänyt tutustua ihmisiin. Mussa on varmaan jotain vikaa :/

 

["petetty"]

En mäkään tutustu, mut luulenpa, että syy on mussa. En pysty luottamaan tarpeeksi ja haluan pitää oman "turvarajan" liian paljon tullut paskaa, kun on joihinkin luottanut. Olen vähän vakava, mutta en tosikko. Aika pinnallista menoa on lähiympäristössä. Varmaankin mukaviakin ihmisiä, mutta en uskalla tehdä itseäni tykö, kun tuntuu, et muilla on jo niin paljon kavereita ja tuttuja joiden kanssa viihtyy.
Viihtyisin just sellaisessa seurass, että voisin luottaa, et mun sanomisii ja tekemisii ei ruodittais selän takana.

 

[IhQ]

Kuulostaa niiiin tutulta..:wave::hug:

 

[....]

Täällä sama.
Jopa netissä sen huomaa. Oon yhes pienessä fb-vauvaryhmässä. Ja minun viestit menee muiden ohi ihan kuin kukaan ei niitä näkisi. Ja sit jos joku muu samoja asioita murehtii, niin tulee tusinakaupalla tsemppiviestejä. En oikein tiedä miten se edes on mahdollista että netinkin kautta porukka tajuaa pitää etäisyyttä, mutta niin se vain menee. Vähän masentaa mut tätä kai tää elämä vain on, huoh.

 

["lonely"]

Minulle on tullut sellainen tunne muutettuani pienella paikkakunnalle, että täällä on niin sisäänpäinlämpiävää touhua, että siihen on tosi vaikea päästä sisälle. Kaikki tuntee toisensa jo lapsuudesta ja tietävät kuka on mitäkin sukupuuta jne. Muualta tullut on yleensä se joka on sit syntipukki ja arvostelun kohde.
Oli minulla täällä yksi hyvä ystävä, jonka kanssa oli ihan mukavaa, mutta hän alkoi muuttua alkoholisoitumisen myötä.
Tällä hetkellä olisin tosi iloinen jos löytyisi esim. kävelyseuraa.

 

["samma här"]

Täällä kans. Voiskohan sitä millään keinolla harjotella...siis olla sosiaalisempi.
Oon asunu tällä paikkakunnalla koko ikäni ei mulla enää oo täällä ketään kaveria, hyvän päivän tuttuja vaan.
Tosi masentavaa.

 

[täällä kans]

Oli kavereita lapsena mutta yhteydenpito jäänyt jo ikuisuus sitten. Aikuisiällä ollut yksi ystävä jonka kanssa aika vähän yhteyksissä. Ei vaan saa jotenkin aikaan. Uusia kavereita en edes kuvittele löytäväni, en keksi koskaan mitään puhumista enkä edes käy kyllä missään. Viihdyn yksinkin ja perheen kanssa. Minäkään en tykkää kutsua meille ketään enkä sit keksi jutunjuurta jos joku tulee. Välttelen myös isoja juhlia joissa paljon väkeä enkä tykkää perhekerhoista tms. Inhottaa istua ringissä. Yäk, mieluummin kotona yksinään.

 

[öghl]

Minä olen introvertti. En osaa tutustua ihmisiin. Kukaan ei ikinä pyydä minua mihinkään, enkä itse osaa pyytää ketään, koska en ole varma, milloin se olisi soveliasta. Tuntuu, että lapsen luokkakavereiden vanhemmat on keskenään tekemisissä, samoin nuoremman lapsen tarhakavereiden vanhemmat. Käyvät välillä lounaalla jne. Missä välissä ne tutustuu toisiinsa? Meillä ei siis käy lastenkaan kavereita kylässä, vaikka on niillä koulussa ja tarhassa kavereita. Olen kai tämän yksinäisyyden tartuttanut lapsiinkin jo minulla ei siis ole ainuttakaan ystävää tai kaveria. Jos haluaisin lähteä esim. leffaan tai teatteriin, niin mies olisi ainoa seuralainen. Ankeaa.

 

[päätön]

vastaan otsikkoon ja vastaus on että et ole.

 

[höräkorva]

Täällä sama.
Jopa netissä sen huomaa. Oon yhes pienessä fb-vauvaryhmässä. Ja minun viestit menee muiden ohi ihan kuin kukaan ei niitä näkisi. Ja sit jos joku muu samoja asioita murehtii, niin tulee tusinakaupalla tsemppiviestejä. En oikein tiedä miten se edes on mahdollista että netinkin kautta porukka tajuaa pitää etäisyyttä, mutta niin se vain menee. Vähän masentaa mut tätä kai tää elämä vain on, huoh.

Koko keskustelulle peesi, mutta varsinkin tähän.

 

[mun ystävät]

Mä olen aika huono hankkimaan ystäviä. Tutustun kyllä ihmisiin, mutta ystäväksi ylenee aniharva.

On niitä silti. Kaksi kappaletta on yläasteikäisestä saakka, eli melkein mukulasta. Kaksi muuta on myös alunperin samoilta ajoilta, mutta välillä meni parikymmentä vuotta ilman tapaamisia. Sitten kun eräälle meistä tapahtui todella järkyttävä asia, tavattiin porukalla ja sovittiin että nyt kyllä pidetään toisistamme kiinni, ja on ihan sovittu aikataulutetut tapaamiset muutaman kerran vuodessa. Ja sitten ylimääräisiä tapaamisia voi tulla pitkin vuotta eli nyt meitä on tiukka tiimi yhdessä ja erikseen...

Sitten on sieltä noin 20-vuotiaasta asti yksi joka on ystävä. Tosin tavataan ehkä noin kerran kolmessa vuodessa ja välillä menee vuosi ettei olla edes yhteydessä. Mutta silti me ollaan sydänystäviä, aina.

En yleensä tee työkavereista ystäviä, en halua. Mutta kyllä nykyisessä työssä on muutama ihminen niin läheinen, että voisin väittää ystäväksi. Ja pidän yhteyttä vielä kun jäävät eläkkeelle (ennen mua).

Sitten on muutama aikuistunut lapsi, joille siis olen aikanaan ollut se täti, mutta kun ne lapset kasvaa niin ystäviksi niitä voi pikkuhiljaa ruveta sanomaan. Vuorovaikuttaminen on sitä laatua.

Olen 50-vuotias nainen, kaksi aikuista lasta.

Tuttavia on paljon. Osa semmoisiakin jotka poikkeilee meille ja kahvitellaan, mutta ystäviä ei he silti kaikki ole. Sekasotkut ja pyykkivuoret ei ahdista, niitä tulee ja menee.

 

[Joxu]

Suuri osa ihmisistä on sellasia, että mua ei vois koko tutustuminen vähempää kiinnostaa. Oon gootti ja äiti, jota suurin osa ihmisistä mulkoilee ja tuijottaa. Eli ei kiinnosta tutustua tollasiin ennakkoluulosiin ihmisiin, jotka ei etes erota goottia saatananpalvojasta. Mulla on kavereita ja kaks sydänystävää ja sen lisäks ihana mies ja ihana lapsi. En kaipaa muita. Ainoo on meijän lähi Siwassa oleva nuori kassa tyttö, jonka kanssa oon jutellu aina kun on ollu paikalla, eikä ole ennakkoluulonen ja on oikeesti pirun rento ihminen .

 

[88]

Ihanaa kun on muitakin
Hyvän päivä tuttuja piisaa, mutta ystäviä vain pari joita näen hurjan harvoin. Yleensä en edes kaipaa ketään (perheen ulkopuolisia), joskus vaan tulee tunne että olen omituinen ja säälittävä kun en omista yhtään ystävää lähiseudulta.
Olen kuullut että olisin piilo-sosiaalinen ,mitä se nyt sitten tarkoittaakaan.

En kauheasti avaa tuntemattomille elämääni ja musta voi saada varmaan aika kylmäkiskoisen kuvan. Olen yrittänyt pehmentää olemustani viime vuosina, se "kylmäkiskoisuus" kun on yleensä jännittämistä sosiaalisissa tilanteissa. Siitä varmaan johtuu etten kovin helpolla saa ystäviä.

 

[tjaah]

Suuri osa ihmisistä on sellasia, että mua ei vois koko tutustuminen vähempää kiinnostaa. Oon gootti ja äiti, jota suurin osa ihmisistä mulkoilee ja tuijottaa. Eli ei kiinnosta tutustua tollasiin ennakkoluulosiin ihmisiin, jotka ei etes erota goottia saatananpalvojasta. Mulla on kavereita ja kaks sydänystävää ja sen lisäks ihana mies ja ihana lapsi. En kaipaa muita. Ainoo on meijän lähi Siwassa oleva nuori kassa tyttö, jonka kanssa oon jutellu aina kun on ollu paikalla, eikä ole ennakkoluulonen ja on oikeesti pirun rento ihminen .

Voi olla että tää ei kuulu ketjuun, mutta siis miten voi ihminen määritellä että oon gootti? Gootti? Mikä lajike ihmiseksi on gootti? Ymmärrän jos joku sokea, reumaatikko, kirjailija, kotiäiti tai uranainen, tai vaikka yrittäjä, mutta gootti? Minä luulin että gootti on vaan joku pukeutumistyyli, mutta ilmeisesti se on sitten jotain enemmän... olis kiva tietää että mitä.

 

[Villa-Vanilla]

Täällä samanlainen, kokeillaan kepillä...eli saa laittaa viestiä läheltä tai kaukaa, ei väliä. Vain sillä jos synkkaa Katsotaan mitä tulee jos on tullakseen. Tartun nyt hetkeen

 

["yksinäinen"]

keskustella pienen ryhmän kans, vähääkään isompi n. 10 henkeä niin jumittaa täysillä mutta joo kaverit jäi toiselle paikkakunnalle muuton jälkeen ja nyt on, vaikka perheellinen niin vaikea löytää ketään ihan kaveriksi.

 

[hahaaa]

Ja tää on taas huvittava ketju, siis juuri kuva suomalaisista - nillitetään jotain asiaa, mutta sitten ei tehdä mitään. Täällä on ollut kymmeniä samanlaisia joissa jopa nillitetään sitä että haluis edes kirjekamun alkuun ja kun laittaa sitten sp-osoitteen että mulle voi laittaa, kukaan niistä nilittäjistä ei ota yhteyttä. Laittasko tähänkin...tuskin kukaan vastais, tosin tässä taidettiin tuskailla sitä ettei livenä osaa olla...enkä ihmettele, parempihan se on vaan valittaa kuin tehdä asian eteen jotain. Mä osaan taas jutella ja olla JOS se toinenkin on sellainen, mutta jos toinen on tuppisuu jne. en osaa/halua alkaa minäkään tikusta tekemään asiaa eli ns. väkisin.

 

[tosii]

Ja tää on taas huvittava ketju, siis juuri kuva suomalaisista - nillitetään jotain asiaa, mutta sitten ei tehdä mitään. Täällä on ollut kymmeniä samanlaisia joissa jopa nillitetään sitä että haluis edes kirjekamun alkuun ja kun laittaa sitten sp-osoitteen että mulle voi laittaa, kukaan niistä nilittäjistä ei ota yhteyttä. Laittasko tähänkin...tuskin kukaan vastais, tosin tässä taidettiin tuskailla sitä ettei livenä osaa olla...enkä ihmettele, parempihan se on vaan valittaa kuin tehdä asian eteen jotain. Mä osaan taas jutella ja olla JOS se toinenkin on sellainen, mutta jos toinen on tuppisuu jne. en osaa/halua alkaa minäkään tikusta tekemään asiaa eli ns. väkisin.

Tää on totta, mä laitoin muutamaan kerran että voin alkaa kirjoitella (juurikin oli sellainen aloitus että todella kaipaa läheltä kaveria joko kirjoitella tai tavata) ja eipä otettu yhteyttä. Että sitten ei kannata valittaa.

 

[surullinenn]

Mulla sama. Olen aina ollut introvertti ja vaikka sinänsä usein jopa viihdyn yksin, useammin kaipaisin kaveria. En tiedä mikä mussa oikein on vikana, en vain oikein osaa jutella luontevasti paitsi ihan tosi harvoille ihmisille. Ulkonäkönikin on rumahko, joten silläkään ei oikein lisäpisteitä tai mielenkiintoa heru. Menen vaan jotenkin tosi lukkoon kun keskustelen ihmisten kanssa, en vain ole sosiaalisesti lahjakas. Harmittaa kuunnella töissäkin kun ihmiset juttelee ihan normaaleista asioista (lätkäpelit ym.) niin menen ihan lukkoon niistäkin.

Olen äiti ja myös hoitovapaa oli tosi yksinäistä, en vain oikein osannut silloinkaan luoda sosiaalisia suhteita. Monesti ihan itkin seurakunnan kerhon jälkeen, kun yritin olla sosiaalinen eikä kuitenkaan kukaan halunnut jutella mun kanssa.

Juttuni kuulostavat kuin olisin teini-ikäinen, mutta hassusti sitä on samat ongelmat vaikka neljääkymppiä lähestyy.

 

[oikeasta ystävyydestä]

Ei ihan kenen tahansa kanssa voikaan ystävystyä. Ei siis voi vain päättää että ystävystynpä nyt tuon työkaverin kanssa. Tai siis ei ainakaan minun mielestä. Tuttavaksi tai kaveriksi kyllä taas kelpaa kuka tahansa. On tärkeää että kemiat toimii jo alusta alkaen potentiaalisen ystävän kanssa. Silloin ystävystyminen ei myöskään ole mikään ongelma, se tapahtuu ihan itsestään, kun molemmat haluaa sitä. Sä et oo vaan törmännyt sulle oikeisiin ihmisiin.

 

[empo]

Ystävät hävisi eron myötä, että saatoinkin olla niin rohkea ja itsenäinen että erosin pettävästä juoposta. Ystävät kun jäivät seuraamaan omia samanlaisia urhojaan vielä vuosiksi ja suurin osa seuraa vielä nykyäänkin.
Ystäviä minulla on nykyään tasan nolla, paitsi oma isä, nyt olen muuttamassa kauemmas opintojen perässä ja pelottaa, se yksinäisyys. Tavallaan siihen on tottunut mutta toisaalta, uudessa kaupungissa vieraiden keskellä kaikki on pelottavaa.
Ja en osaa tutustua ihmisiin, ajat avioliitossa tekivät minusta niin epäluuloisen ja pelokkaan, etten uskalla luottaa kenenkään olevan oikeasti ystävä.