Olen virallisesti paskamutsi! Menen töihin kun tyttö on 8,5kk

Sama juttu mulla Laitetaan kyllä ehkä vaavi tarhaan kun täyttää 1 vuotta ja tästähän nää superäidit saa taas lisää arvosteltavaa

No, ainakaan minun kohdallani ei ole kyse mistään superäitiydestä. Pää tahtoi hajota kotona, eikä äitiys minuun muutenkaan mitenkään hvyin istu, vaan vastuuni kannan silti. Miehen palkalla mennään kun itse opiskelen. Keinot selvityä menee kuitenkin lapsen etu ensisijalla, opsikelin osa-aikaisesti jotta pää pysyi kasassa, muttei lapsen tarvinnut mennä hoitoon jne.

Inhoan rutiinia, olen sellaisen joutunut lapsen takia luomaan.
Inhoan kasviksia, olen opetellut niitä syömään.
Rakastan ratsastusta, vaan siihen ei ole enää varaa.
Imetys ei onnistunut, vaan lapsi sai äidinmaitoa siltikin kun tarpeeksi haettiin.
Lapsi puolestaan joustaa vain niissä asioissa, joilla on hänelle toissijaista merkitystä: vaatteet ja lelut ostetaan käytettyinä jotta päästään joskun miehen kanssa ulos syömään tms.
Se ainut asia jolla tiedän aiheuttavani loppuiän kestävää haittaa lapselleni josta en ole kyennyt luopumaan on tupakointi (tosin onnistuin olemaan raskauden ja 8kk sen jälkeen ilman).

Ei kukaan ole täydellinen, mutta en kyllä usko että vanhemmat oikeasti edes yrittää niiden oikeasti tärkeiden juttujen, kuten terveyden ja tunne-elämän tasapainon kanssa tarpeeksi. Omat halut jne. toimitetaan näiden jäädessä toissijaisiksi, mutta puetaan upeita vaatteita ja on uusimmat lelut. Ostetaan omatunto. Harva vanhempi kaikkia huonoja tai hyviä valintoja kykenee tekemään, mutta huonot valinnat on silti huonoja ja hyvät hyviä.

 

Koska maailmassa ois ollut sellasta, että äidit ois voineet vaan kotona olla vauvojensa kanssa vuositolkulla. Ei toi nyt niin ihmeelliseltä tosiaankaan kuulosta, ihan normaalia tässä maailmassa.

Jos nyt pidetään se suhteellisuudentaju ja aatellaan vaikka niin että oisko liikaa vaadittu olla sen lapsen kanssa edes siihen asti että osaa sanoa vaikka yhden sanan? Tai kykenis säilyttämään mielikuvan vanhemmastaan päivän ajan? Alle vuodenikäinen kun ei siihen kykene. Sen mielestä äiti on niinku gone forever,ei se tajua että sitä tullaan hakemaan kotiin myöhemmin. Eli joka päivä hylätään uudestaan,uudestaan,uudestaan..eikä lapsi ymmärrä miksi,kun ei sille voi vielä selittää. Juu ja ennen oli kaikki tosiaan paremmin että back to the 60`s vaan..

 

Koska maailmassa ois ollut sellasta, että äidit ois voineet vaan kotona olla vauvojensa kanssa vuositolkulla. Ei toi nyt niin ihmeelliseltä tosiaankaan kuulosta, ihan normaalia tässä maailmassa.

Suurimman osan ihmisen evoluutiosta, jonka myötä aivojen, ja kehon kehitys on muovautunut tästä pitkälti riippuvaiseksi.

 

Nämä kaikkitietävät mammat voisi lukea vaikkapa joskus jonkun tutkimuksen ja toisenkin. Suosittelen Virpi-Maria Hämäläisen, Anna Kouvon ja Maarit Silvenin yhteenvetoa suomalaisista, ruotsalaisista ja amerikkalaisista tutkimuksista, joissa kaikissa on tultu siihen tulokseen, että sillä onko lapsi kotona, pph:lla vai päiväkodissa, kuinka paljon lapsi on hoidossa ja minkä ikäisenä lapsi on hoidon aloittanut ei ole merkitystä lapsen psyykkiselle kehitykselle.

 

[QUOTE="vieras";26140570]Jos nyt pidetään se suhteellisuudentaju ja aatellaan vaikka niin että oisko liikaa vaadittu olla sen lapsen kanssa edes siihen asti että osaa sanoa vaikka yhden sanan? Tai kykenis säilyttämään mielikuvan vanhemmastaan päivän ajan? Alle vuodenikäinen kun ei siihen kykene. Sen mielestä äiti on niinku gone forever,ei se tajua että sitä tullaan hakemaan kotiin myöhemmin. Eli joka päivä hylätään uudestaan,uudestaan,uudestaan..eikä lapsi ymmärrä miksi,kun ei sille voi vielä selittää. Juu ja ennen oli kaikki tosiaan paremmin että back to the 60`s vaan..[/QUOTE]

Ja jos tämä jokapäiväinen "hylkääminen" on niin kamalan traumaattista niin minkä takia siitä ei ole löytynyt tutkimuksissa mitään viitteitä?

 

Mäkin ajattelin uhrata vauvani materian alttarille joskus tuossa ensi vuoden huhtikuussa.

Kesäkuun puolivälissä hänen pitäisi syntyä.

Voin sitten tehdä pienimuotoista tutkimusta siitä, kenellä lapsistani on kiintymyssuhteet eniten viturallaan & suurimmat traumat: 3 v ikäiseksi asti kotihoidetulla, 1 v 9 kk ikään asti kotihoidetulla, vaiko n. 10 kk iässä hoitoon lykätyllä =). Kun tuohon yhdistää vielä sen, että yksi lapsista on pulloruokittu, toinen täysimetetty oikeaoppisesti puoli vuotta & osittaisimetetty 1 v 9 kk, ja kolmas tod.näk. tulee olemaan sekakäyttäjä eli pulloa ja tissiä & imetystä n. 10 kk ikään saakka, niin tutkimuksesta tulee varmasti aika mielenkiintoinen.

 

[QUOTE="vieras";26140635]Ja jos tämä jokapäiväinen "hylkääminen" on niin kamalan traumaattista niin minkä takia siitä ei ole löytynyt tutkimuksissa mitään viitteitä?[/QUOTE]

No onhan, kortisoli tasot nousee samantein kun äiti (tai muu ensisijainen hoitaja) on poissa ennen esinepysyvyyden oppimista, samoin kuin silloin kun lapsi joutuu "kilpailemaan" huomiosta (jolloin lapsen huomio menee tähän eikä leikkiin) osoittaen stressitason kohoamista siis. Pitemmän päälle, tai kerrastakin jos kokemus on hyvinkin stressaava, atämä muokkaa aivoja ihan pysyvästikin, mm. altistaen näitä ihmisiä stressille aikuisuudessakin.

Ota hyvä ihminen selvää asioista.

 

[QUOTE="vieras";26140465]Olen ollut kahdessa päiväkodissa töissä ja voi, että kävi sääliksi näitä pieniä 9kuukauden ikäisiä vauvoja. Kyllä heistä näki, ettei siellä viihtyneet, ei paljoa nämä vauvat hymyilleet. Vaikka yritin parhaani antaa heille yksittäistä aikaa, voitte kuitenkin kuvitella, ettei se ole juuri mahdollista. Kaikki päiväkodin työntekijät säälivät ja surkuttelivat näitä vauvoja.[/QUOTE]

Mutta ei paskamutseja kiinnosta se, jos päiväkodin työntekijät huomaavat ja tietävät asioita