Olen vaikeasti lähestyttävä

[SeEpäsosiaaalinen]

Olen jo melkein vuosia ihmetellyt miksi minua kohdellaan niinkun kohdellaan. Eli ihmiset suhtautuvat minuun aika nyrpeästi. Mielestäni olen mukava ihminen. Nautin valtavasti, kun meillä käy vieraita.

Teen kovasti töitä uusien sosiaalisten kontaktien saamiseksi - tulokset ovat aika laihoja, erityisesti muiden äitien suhteen. Kaverini olen saanut, paria lapsuuden ystävää lukuunottamatta, lähinnä miehen kavereiden vaimojen muodossa. Elämäni on muuten todella ihanaa, perusasiat ovat kunnossa, paitsi että olen huono muiden ihmisten kanssa. En tiedä mitä sanoa uusille ihmisille. Ja sitten kakistelen jotain typerää... Pyrin aina, keinolla millä hyvänsä (siis vaikkapa toteamalla vain että "onpa ihanan lämmin ilma"), kuitenkin vuorovaikutukseen muiden kanssa.

Nyt kun on lapsi, niin ongelma kärjistyy, kun kerhoporukassa, avoimessa päiväkodissa ja puistossa jää aina ulkopuoliseksi. Lapsikin kärsii, kun myös hän jää muiden leikeistä. Tulee varmaan äitiinsä :-(

Olen pikku hiljaa tullut siihen tulokseen, että olen yksinkertaisesti hirveän vaikeasti lähestyttävä ja pelottavan näköinen. Sisimmässäni olen perfektionisti ja kamalan arvosteleva ihminen. En tietysti arvostele ketään ja mitään ääneen. Vaikka pääasiat, eli parisuhde, koti, talous, terveys jne, elämässäni ovat mallillaan, niin detaljitasolla mikään tai kukaan ei ikinä voi olla täydellistä (tyyliin lähdimme tänään puoli tuntia liian myöhässä puistoon). En kuitenkaan valita näistä asioista ihmisille. Luulen kuitenkin, että sisimpäni paistaa lävitseni. Mieheni sanoi, että minun pitäisi hymyillä enemmän. Ehkä perusilmeeni karkoittaa ihmiset.

Haluaisin todella muuttua, enkä vaan jäädä epäsosiaaliseksi ja ulkopuoliseksi. Mitä voisin tehdä? Psykiatrille?

 

[cccc]

Hyvä, että sinulla on motivaatio parantua antisosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä.







Sori

 

[Nenja]

Ihan kuin minun suustani, ei voi muuta sanoa

En tiedä mitä teen väärin toisten ihmisten kanssa, kun jostain kumman syystä musta alussa pidetään ja sen jälkeen unohdetaan.

 

[SeEpäsosiaalinen]

hassua... tässä kävi vähän niikuin vuorovaikutussuhteissani yleensäkin. en saanut juuri kommentteja :-( ja sitten cccc:ltä tuli aika ikävä kommentti.

Miten sinä Nenja etenet sosiaalisten suhteittesi suhteen? Oletko hyväksynyt "kohtalosi" vai yritätkö kovasti luoda suhteita? Itse olen käyttänyt vuosia sen todistamiseen ihmisille että olen oikeasti mukava ihminen. Siis aina kun tapaan uusia ihmisiä, niin minun pitää ponnistella, puhua kovasti kivoja asioita ja hymyillä ja yrittää olla todella empaattinen. Sellainen todistelu on todella raskasta ja masentaa.

Esim. kun miehen uusi työkaveri perheineen tuli kylään meille, niin näin jo 5 min jälkeen, että vaimo ei pidä minusta. Meillä oli kuitenkin loppujen lopuksi oikein mukavat keskustelut ja rento ilmapiiri mielestäni. He puhuivat kovasti että meidän pitää tulla heillä käymään jne. Onko sitten sattumaa tai kiirettä vai mitä mutta kutsua ei sitten ikinä tullut. Ajattelin että soitan joku päivä heille ja pyydän vielä kylään ja yritetään uudelleen.

 

[nponen]

Voisiko olla, että sinä luet liikaa rivien välistä ihmisistä asioita, jotka ei edes pidä paikkaansa esim tuo ei pidä minusta ja se taas paistaa sinusta kuin avoin kirja.
Vai voisitko olla esim niin voimakas ja jyrkkä mielipiteissäsi, että muut ahdistuu?
Vai kontrolloitko itseäsi niin paljon, että kanssasi on sitten vaikea keskustella, koska pelkäät tekeväsi joka kommentissasi virheen?
Nämä nyt tuli ekana mieleen ihmisistä, joiden seurassa ainakin minä ahdistun...

 

["hmh"]

Soita ja kutsu kylään ja yrittäkää uudelleen.

Ihmiset ovat kiinnostuneita sinusta, jos sinä olet aidosti kiinnostunut heistä. Enkä tarkoita tällä kyselytulvaa, vaan aitoa kuuntelua ja aitoa mielenkiintoa sen suhteen millaista elämää toinen elää (ilman sarvia, hampaita tai tuomioita). Jos olet tyhjä sisältä, ja haluat seurustella ihmisten kanssa "koska niin kuuluu tehdä" tai "koska se näyttää hyvältä", sen aistii toinenkin. Ja kääntää selkänsä ja lähtee etsimään niitä ihmisiä joiden pään ja sydämen sisällä oikeasti on jotakin.

 

[Nenja]

hassua... tässä kävi vähän niikuin vuorovaikutussuhteissani yleensäkin. en saanut juuri kommentteja :-( ja sitten cccc:ltä tuli aika ikävä kommentti.

Miten sinä Nenja etenet sosiaalisten suhteittesi suhteen? Oletko hyväksynyt "kohtalosi" vai yritätkö kovasti luoda suhteita? Itse olen käyttänyt vuosia sen todistamiseen ihmisille että olen oikeasti mukava ihminen. Siis aina kun tapaan uusia ihmisiä, niin minun pitää ponnistella, puhua kovasti kivoja asioita ja hymyillä ja yrittää olla todella empaattinen. Sellainen todistelu on todella raskasta ja masentaa.

Esim. kun miehen uusi työkaveri perheineen tuli kylään meille, niin näin jo 5 min jälkeen, että vaimo ei pidä minusta. Meillä oli kuitenkin loppujen lopuksi oikein mukavat keskustelut ja rento ilmapiiri mielestäni. He puhuivat kovasti että meidän pitää tulla heillä käymään jne. Onko sitten sattumaa tai kiirettä vai mitä mutta kutsua ei sitten ikinä tullut. Ajattelin että soitan joku päivä heille ja pyydän vielä kylään ja yritetään uudelleen.

Mä oon vähän hyväksynyt sen että en vaan ole sellainen ihminen mistä muut pitävät. Yritin muuttua ja yritän muuttua. Puhua erilaisimmista asioista, olla vielä mukavempi, tehdä asioita ihmisille, kutsua kylään, viedä lahjoja, olla sosiaalisempi! Mutta nekään ei auttanut joten nyt olen vaan minä.. Jos se ei kelpaa niin sitten ei kelpaa.

Mulla on aika jyrkät ja kärkkäät mielipiteet sekä näytän miltä musta tuntuu sillä hetkellä eli se voi vaikuttaa tosi paljon.. En ole ilkeä muille, vaan kohtelias sekä ystävällinen ja hymyilen ja nauran paljon.. Mä en jaksa yrittää enää miellyttää muita!

 

[SeEpäsosiaalinen]

Sinulle Nponen: luulen että olen kaikkea mitä juuri sanoit. Jännitän sosiaalisia tilanteita ja otan niistä niin kovat paineet, että todellakin pelkään tekeväni puheissani virheen tai sanovani jotain väärin. Samasta syystä yritän koko ajan tulkita ihmisiä, eli aina olen näkevinäni, ettei toinen pidä minusta, tai toisella on sellainen ilme, josta teen pitkälle meneviä tulkintoja.

Minulla on myös jyrkkiä mielipiteitä. Koska olen huomannut niiden seuraukset, pidän ne tietoisesti nykyään sisälläni. Joskus sellaisissa tilanteissa tunnen sisäisen reaktioni ihan fyysisesti (pulssi kiihtyy, sydän lyö jne.), ja varmaan toinen osapuoli huomaa sen jossakin muodossa minusta (vaivaantuneisuutena tms). Tiedän siis tuomitsevan ominaisuuteni ja yritän hillitä sitä.

Sinulle hmh... En tiedä olenko tyhjä sisältä... Voi olla. Olen aika itsekäs. Yritän olla sosiaalinen suurimmaksi osaksi ehkä lapseni takia. Haluaisin, että hänestä tulee taitavampi ihmisten kanssa kuin mitä minä olen. Ihmiset tuovat iloa elämään.

Jos minulla ei olisi lapsia, niin minulla ei olisi niin suurta tarvetta sosiaaliseen elämään - pari kaveria, joku harrastus ja puoliso riittäisi. Muu varmaan rasittaisi. Lapselle en ole onnistunut hankkimaan menestyksekkäästi edes näitä.

 

[sama täällä]

Omasta mielestäni en osaa hirveästi teeskennellä. Olen vähän smanlaine kuin sinäkin , en osaa neuvoa

 

["vieras"]

Vaikea tuohon muuta on neuvoa, kuin että koita olla oma itsesi, rentoutua ja puhua niistä puheenaiheista joista juttukaverisikin kuulostaa olevan kiinnostunut, vaikkei itseäsi sama aihe juuri kiinnostaisikaan tai et siitä juuri mitään tietäisi. Onpahan ainakin hyvä syy kysellä asiasta, jos aihe itsellesi on vieras. Lapsen takia ei tarvitse kauheasti väkisin yrittää olla sosiaalinen, käytte vaikka kerran viikossa kerhossa ja välillä puistossa, touhuat lapsen kanssa siellä jos ei aikuisten kanssa keskustelu onnistu. Kyllä lapsi sitten hankkii omat kaverinsa viimeistään koulusta, ja sä saat rauhassa olla oma erakko itsesi.

 

[Rigel]

Tuleekohan SeEpäsosiaalinen vielä tätä ketjua lukemaan...?

Samoja kokemuksia elämässä on minullakin. Erona on kuitenkin se, etten asiaa niin kovin jaksa pohtia. Enkä mitenkään suostu uskomaan, että lapseni kärsii minun epäsosiaalisuudestani. Jos hän jää ulkopuolelle leikeistä, on se hänen omaa epäsosiaalisuuttaan.

Mistä, ap, päättelet, että lapsesi kärsii? Syyllistätköhän itseäsi turhaan?

Ja samoilla linjoilla olen Nenjan kanssa: muiden miellyttäminen ei ole tavoitteeni.

 

[Nenja]

Ja samoilla linjoilla olen Nenjan kanssa: muiden miellyttäminen ei ole tavoitteeni.

Mä oon vähän asennoitunut nykyään siihen jokapaikassa, että tiedän mitä tapahtuu. Menen uuteen paikkaan, tulen helposti juttuun muiden kanssa, mutta en saa niistä hyviä ystäviä tai edes sen kummoisempia kontakteja.
En ole mikään erakko tai "se-outo-tyyppi", joku vaan mun luonteessa mättää.. Oon yrittänyt kysyä mieheltä mitä teen väärin, ja ei sekään osaa sanoa mitään syytä.

Vaikea yrittää muuttaa itseään, jos ei tiedä mitä muuttaisi

 

[Anatolia]

Jospa yrität liikaa? Se usein huokuu ulospäin, ja aiheuttaa (ainakin minussa) pienimuotoisen "Pakene!"-reaktion. Samoin se, jos huomaan jonkun tarkkailevan joka elettäni ja tutkailevan kaikkea mitä sanon (rivien välejä vieläpä).

 

[ded]

Jollain tapaa samaistun aloittajaan. Tosin itsellä tämä ongelma on tullut esille vasta viime vuosina. Lapsena, nuorena ja vielä reiluna parikymppisenä ystävystyin suhteellisen helposti ja minusta pidettiin.

Mutta jotain tapahtui perheen perustamisen myötä. Varsinkin tälläisissa äiti-lapsi -tilaisuuksissa missä pitäisi tutustua uusiin ihmisiin saan paljon negaa niskaan. Tai no en saa negaa niskaan mutta en ole neljän vuoden aikana onnistunut ystävystymään kenenkään kanssa vaikka aika ahkerasti on kaikenmaailman mammapiirejä juostu. En vain ymmärrä mikä mättää. Enkä mielestäni edes yritä liikaa, että se jotenkin huokuisi minusta.

Mutta toisaalta aina sanotaan, että vanhenemisen myötä ystävystyminen vaikeutuu. En tiiä sitten onko omalla kohdalla tästä osaltaan kyse. Ihmiset eivät vain ole enää niin avoimia uusille ystävyyksille kun mahdollisesti löytyy jo paljon vanhoja ystäviä.

 

[same same]

Minullakin samantapainen ongelma. Olen kuitenkin niin epäsosiaalinen että vaikka minulla on selkeitäkin mielipiteitä en kuitenkaan paljon osaa muille puhua joten niinpä luulen että en ole kenestäkään mielenkiintoinen...

Jostain syystä muista tulee työpaikallakin kavereita keskenään ja itse aina pysyy vähän ulkopuolisena. Sad.

 

[tjaah]

Ongelmansa kullakin.

Itse olen koko ikäni ollut jotenkin niin "helposti lähestyttävä" että kaveritarjouksia ja tuppautumisisa on vaivaksi asti.

Työskentelen erittäin paljon ihmiskontakteja sisältävässä työssä, ja minulla on, kiitos vaan, oma ystäväpiiri sekä omaisia , läheisiä ja harrastuksia, joten enempää en tarvitse. Mistä syystä torpedoin kaikenlaiset uusien ihmisten lähelle-tunkeutumiset herkästi alkuunsa.

Ne "epäsosiaaliset" ei viihdy keskenään. Aina ne haluu meitä joilla on ihan riittävästi muutenkin sisältöä. Vei parikymmentä vuotta minultakin, ennenkuin opin olemaan riittävän torjuva...

 

[Rigel]

Ongelmansa kullakin.

Itse olen koko ikäni ollut jotenkin niin "helposti lähestyttävä" että kaveritarjouksia ja tuppautumisisa on vaivaksi asti.

Työskentelen erittäin paljon ihmiskontakteja sisältävässä työssä, ja minulla on, kiitos vaan, oma ystäväpiiri sekä omaisia , läheisiä ja harrastuksia, joten enempää en tarvitse. Mistä syystä torpedoin kaikenlaiset uusien ihmisten lähelle-tunkeutumiset herkästi alkuunsa.

Ne "epäsosiaaliset" ei viihdy keskenään. Aina ne haluu meitä joilla on ihan riittävästi muutenkin sisältöä. Vei parikymmentä vuotta minultakin, ennenkuin opin olemaan riittävän torjuva...

Muistin juuri, millainen onni se on, että minua ei kukaan kovin usein edes yritä lähestyä.

 

[SeEpäsosiaalinen]

Tottakai palaan lukemaan kannanottojanne. On helpottavaa kuulla, että muutkin tuntevat tällaisia tuntemuksia. Tuntuu, etten ole yhtäkään teidänlaista ihmistä tavannut puistossa.

Miten teillä, jotka "olette lopettaneet teeskentelyn/muiden miellyttämisen", on tilanne kehittynyt? Koetteko tulevanne kohdelluksi vielä huonommin vai onko siitä vaan seurannut mielenrauha itselle, kun antaa asiaoiden vaan mennö niinkuin ne luonnoastaa menee?

Olen ajatellut lapseni kärsivän varmaan ihan siksi että nykyään korostetaan joka paikassa sosiaalisuutta, kovaäänisyyttä ja ison numeron tekemistä itsestään. Sellaisten ihmisten ajatellaan pärjäävän paremmin elämässä. Olen ajatellut niin, että jos minä en sosiaalisuutta opeta lapselleni, niin ei hän sitä todennäköisesti muualta opi, ellei perusluonteeltaan olekin ihan erilainen kuin minä.

Tuo, että iän karttuessa ystävystyminen on vaikeampaa on varmaan ihan totta. Siitä käytännöllisestäkin syystä, ettei enää ole sellaista tarvetta ja aikaa moniin uusiin kavereihin, kun on kotityöt, mies (joka ajaa monella myös läheisimmän ystävän asian) ja lapset. Opiskeluaikana ihan eri tavalla tutustui ihmisiin, kun uudella paikkakunnalla lukuisat sinkkukaverukset lähtivät baariin ja kuntosalille tms. Nyt en oikein tiedä, miten lähestyä toista äitiä puistossa. Olen liian tungetteleva, jos pyydä kahville ja leikkimään meille tai teen edes puistotreffit ihmisen kanssa, jonka kanssa en ole vaihtanut kuin muutaman vaivaantuneen sanan silloin tällöin.

Sinulle, joka kokee työelämässä samaa: sama on toistunut myös minulla töissä. Minua pidetään nokkavana tai nirppanokkana ja saan todistella mukavuuttani ja olla alistuva ja yltiöpäisen ystävällinen. Oksettaa.

 

[Kerpele]

No mä voin kertoa olevani tosi puhelias ja harvinaisen avoin.. Myös sillä saa ihmiset karttamaan itseään

Mun on silti vaikeaa luoda tiiviitä ystävyyssuhteita, enemmänkin olen sellainen kaikille höpöttelijä, ei paljon kiinnosta mitä ne muut musta ajattelee jne. Mutta ystävyyssuhteissa painan yleensä jarrua siinä kohtaa kun pidän ihmisestä niin paljon että tiedän hänen voivan satuttaa jollain tavalla..

Toivoisin pystyväni olemaan neutraalimpi ja vähemmän avoin.

Mun mielestä on kyllä tosi kivaa jos joku toinen äiti juttelee puistossa ja pyytää vaikka kyläilemään joskus, ihan myös lasten takia, olisi kivaa että lapsetkin voisivat rakentaa uusia ystävyyssuhteita. Unelmin tilannehan olisi jos kaksi perhettä noin kokonaisuudessaan viihtyisivät toistensa seurassa

 

[Keittiönoita]

Sinulle Nponen: luulen että olen kaikkea mitä juuri sanoit. Jännitän sosiaalisia tilanteita ja otan niistä niin kovat paineet, että todellakin pelkään tekeväni puheissani virheen tai sanovani jotain väärin. Samasta syystä yritän koko ajan tulkita ihmisiä, eli aina olen näkevinäni, ettei toinen pidä minusta, tai toisella on sellainen ilme, josta teen pitkälle meneviä tulkintoja.

Minulla on myös jyrkkiä mielipiteitä. Koska olen huomannut niiden seuraukset, pidän ne tietoisesti nykyään sisälläni. Joskus sellaisissa tilanteissa tunnen sisäisen reaktioni ihan fyysisesti (pulssi kiihtyy, sydän lyö jne.), ja varmaan toinen osapuoli huomaa sen jossakin muodossa minusta (vaivaantuneisuutena tms). Tiedän siis tuomitsevan ominaisuuteni ja yritän hillitä sitä.

Sinulle hmh... En tiedä olenko tyhjä sisältä... Voi olla. Olen aika itsekäs. Yritän olla sosiaalinen suurimmaksi osaksi ehkä lapseni takia. Haluaisin, että hänestä tulee taitavampi ihmisten kanssa kuin mitä minä olen. Ihmiset tuovat iloa elämään.

Jos minulla ei olisi lapsia, niin minulla ei olisi niin suurta tarvetta sosiaaliseen elämään - pari kaveria, joku harrastus ja puoliso riittäisi. Muu varmaan rasittaisi. Lapselle en ole onnistunut hankkimaan menestyksekkäästi edes näitä.

Jospa tämä näkyy sinusta päällepäin? Eli et seurustele ihmisten kanssa siksi, että haluaisit, vaan lastesi vuoksi?

Mun mielestä sun ei kannatakaan yrittää lapsesi vuoksi jotain sellaista, mikä sulta ei luontevasti onnistu. Eivät kaikki ihmiset ole sosiaalisia eikä tarvitsekaan olla. Pahimmassa tapauksessa lapsesi vain oppii sulta, että pitää yrittää olla jotain muuta kuin on ja hänen omat ystävystymisyrityksensä kariutuvat aikanaan samaan asiaan eli teeskentelyyn.

Onko oikeasti jotain väliä sillä, pitääkö joku sinusta ensitapaamisella? On paljon ihmisiä, jotka alkavat pitää toisesta ihmisestä vasta paremmin tähän tutustuttuaan. Itse suhtaudun uusiin tuttavuuksiin neutraalilla mielenkiinnolla. Ajattelen, että en mä mitään siinä menetä, että tapaan uusia ihmisiä. Enkä oleta, että niistä kaikista tapaamisista syntyisi kaveri- tai ystävyyssuhteita. Jos syntyy, niin kiva, jos ei synny, niin ei mun maailmani siihen kaadu enkä jää miettimään, mikä mussa oli vikana.

Mitä tulee vanhemmiten ystävystymiseen, niin mä olen kokenut sen jopa helpompana kuin nuorena aikuisena. Kun on jo sinut itsensä kanssa ja hyväksyy itsensä kaikkine vikoineenkin, hyväksyy ne myös toisessa. Itse asiassa on aika sokeakin toisen mahdollisille vioille, koska ei pidä niitä mitenkään merkityksellisinä.

 

[vuoristoradalla]

Mä oon miesten suhteen antisosiaalinen. Ehkä väärä sana tähän aiheeseen. Siis paljon on miehiä kavereina, mutta kun puhutaan parisuhteesta; alan jotenkin ottaa alitajuntaisesti takapakkia.

No nyt "lupauduin" seurusteluun, ja olen "kauhusta kankea". Ja olipa se mies kuka tahansa, oisi tunne sama