Olen ollut paska äiti mutta lapset pärjää...

[Huonoäiti]

Mun poika on 23v ja tytär 20v. Olen aina kokenut olevani huono äiti. Lapsilla ei oo ollut juuri mitään harrastuksia nuorempana ja emmä esim. niiden koulunkäyntiä sun muuta kauheesti osannut tukea. Tai ehkä neuvoja annoin, mut käytännön tukee ei. Isä on kantanut taloudellisen vastuun pääosin, joten häneltä ei liikaa voi odottaakkaan, mutta oman roolinsa toki tehnyt hyvin.

Mut lapset pärjänny koulussa tosi hyvin, etenkin lukiossa. Nyt ovat sitten molemmat yliopistossa ja tuntuu, että hyvin pyyhkii... Mahtavia lapsia ja aina saan kauheesti kehuja kuinka hyvin olen ne kasvattanut... vaikka todellisuudessa he ovat itse kaiken hyvän tehneet, musta ei paljoo oo apua ollut. YO-juhlat sain sentäs järkättyä molemmille, mutta eipä juuri muuta.

Ai miksi mä tilitän. No ehkä siksi, että oon tosi iloinen heidän puolestaan. Ja ehkä myös siksi, että kenties mun tyyli (ei sillä että olisin sitä mitenkään valinnut) on jossain mielessä ollut hyväkin. Mitään ei oo tullut pöytään katettuna ja näin. Toisaalta ei oo kauheesti menemisiä rajoitettu, mutta eipä oo kauheesti ees tarvinnut rajoittaa...

Sekavaa, sekavaa... tuli vaan tämmönen tunnepuuska kun just heitin molemmat lapset juna-asemalle ja he suuntasivat taas Helsinkiin...

 

["ässä"]

Ihana onnistumisen tunne! Sinulla on täysi syy nauttia siitä!

 

[sh]

Ponnistelevat ja suorittavat, hakevat hyväksyntää ja rakkautta pärjäämisen kautta ja sitten 30-vuotispäivän tienoilla iskee tyhjyyden tunne, ahdistus ja masennus mitä sanotaan burnoutiksi. Tai mihin asti jaksaa suorittaa. Usein käy näin, mutta ei nyt välttämättä sinun lastesi kohdalla. Lyhyen tekstinpätkän perusteella ei voi tietenkään mitään sanoa.

 

["Piika-äiti"]

Minusta et kuullosta huonolta äidiltä.

Mistä sinulle on tullut kokemus siitä, että olet huono äiti? Kuka sen on sinulle syöttänyt? Oma äitisi, naapurin mammat, naistenlehdet vai tämä täyskaheli palstako?

Ja mitä se huono äitiys mielestäsi pitää sisällään? Johan osasit nostaa sieltä sen ansion, ettet ole poispilannut lapsiasi täyshoitopalvelulla, mikä on nuoren koko arjenhallinnan kannalta olennainen asia.

 

[kysyy hän]

Ponnistelevat ja suorittavat, hakevat hyväksyntää ja rakkautta pärjäämisen kautta ja sitten 30-vuotispäivän tienoilla iskee tyhjyyden tunne, ahdistus ja masennus mitä sanotaan burnoutiksi. Tai mihin asti jaksaa suorittaa. Usein käy näin, mutta ei nyt välttämättä sinun lastesi kohdalla. Lyhyen tekstinpätkän perusteella ei voi tietenkään mitään sanoa.

Siis mitä???????? :O

 

["jaaha"]

noh, mitä olet sitten itse tehnyt kun et ole tukenut mielestäsi tai vienyt harrastuksiin? ei kai ennen ketään kuljeteltu nykymalliin. tai ehkä harvoja ja valittuja.

 

[Huonoäiti]

Niin, miksi ajattelen, että olen ollut huono äiti... No kaipa se on juuri tuo tietty vertailu omiin tuttaviin. Toisaalta on mun lähitutuissa "vielä huonompia", joskaan en ajattele heistä niin. Tarkoitan juuri tietyn muotin mukaista, juuri sitä "propagandaa" mitä pursuaa naistenlehdissä ja monilla foorumeilla (kuten täälläkin)... Ja vaikka sitä tajuaa, että omien vahvuuksien mukaan pitää mennä, niin silti tietyt jutut jää alitajuntaan.

Pakkohan tähän on sanoa, että onhan noita tiettyjä lapsia joita on kuskattu jos mihin harraastuksiin pienestä pitäen eikä sekään aina ole ollut niin hyvästä.

Mitä tulee tuohon hyväksynnän hakemiseen, niin siihen en usko. Ei mun lapset ole koskaan olleet mitään tip-top-oppilaita vaan ihan aidosti tykänneet koulusta. Niinkuin minäkin aikoinaan. Toki lukioon etenkin tyttö panosti aika paljon, mutta ei siinä mun mielestä semmosta hyväksynnän hakemista ollut. Luulen, että jos olis semmoinen taipumus, niin se olis näkynyt jo ala-yläasteella, mutta hän ei kyllä tuolloin piitannut paljoa koulusta. Oli sellainen vähän yli keskiverron oppilas.

Lukiossa oli sitten huippu, mutta siihen taisi vaikuttaa kaveripiiri enemmän kuin se, että piti isällä ja äidille näyttää.