Olen mietiskellyt lapsuuttani ja sen vaikutusta itsetuntooni

Minä ihmettelen kovasti sitä mikä pistää aikuisen miehen haukkumaan tytärtään lihavaksi ja arvostelemaan muutenkin ulkonäköä? Sitä tuntuu tapahtuneen monessa perheessä, myös lapsuudenperheessäni.

Joku sanoi ettei lapsuuden kokemuksilla ole merkitystä enää myöhemmin, mutta uskon asian olevan juuri päin vastoin. Minua ei ole koskaan pidetty lähellä, uskon osa syyn olleen ettei minulla ole ikäeroa veljeni kanssa kuin vuosi. Eikä meillä myöskään puhuttu rakastamisesta mitään. Kun rupesin seurustelemaan mieheni kanssa, niin minulle oli tosi vaikea sanoa "Minä rakastan sinua" julkisesti, se oli todella nolottavaa, ja minua hävetti kovasti sanoa se toisten seurassa. Lisäksi tuo läheisyys-juttu on aiheuttanut sen etten tykkää kun minua kosketaan. Kaikkein pahinta on kun lapseni haluaisi tulla syliin ja minua yököttää koko ajatus siitä, että minussa roikutaan kiinni. Onneksi se tunne ei ole koko ajan, sillä rakastan lastani yli kaiken, ja tiedän että pian tulee aika jolloin minä haluaisin halailla ja hän onkin kasvanut niin isoksi ettei enää halua...

 

Ymmärrän hyvin ap:tä, samanlaisia tunteita itselläkin - toki omalla kohdalla ei niinkään "hyvin", että olisin palkkaa saanut veljeni hoitamisesta, vaan se oli itsestäänselvyys et haen veljeni hoidosta kun pääsen koulusta (olin 11v ja veli 1v kun tää käytäntö alkoi) jne.

Mutta pahinta omalla kohdalla oli, että me opittiin siihen, että omat tarpeet ovat vähemmän arvokkaita kuin muiden - meillä tää jonka harkinta meni muiden edelle oli isä, eikä ikinä tiennyt toteutuuko luvattu, sillä jos hän hermostui tmv niin lupaukset kyl peruuntui. Että yks asia kaiken tuon hellyyden ja lapsen lapsena itsenään hyväksymisen lisäksi oon pitänyt omien lasten kohdalla erittäin tärkeänä, etten ikinä petä lupaustani jos sille jotakin voin enkä lupaa sellaista, joka ei ole likitulkoon 100% varma.

 

Tätä kun lukee niin tulee lisää mieleen asioita.
Minun hyvä ystäväni oli auto-onnettomuudessa ja kun muutama hetki sen jälkeen tätini mies otti sen juhlissa puheeksi ja minulla nousi tippa linssiin niin kotimatkalla autossa äitini sanoi "taidat ottaa asian nyt vähän liian vakavasti, aina sinä otat asiat liian vakavasti eihän tuossa nyt mitään ollut".

Minun on myös hirveän vaikea lohduttaa lapsiani. Lohdutan toki aina mutta se ei tule ihan luonnostaan toisin kuin mieheltäni.

Joskus äitini oli sopinut perhetutun kanssa että lähdemme heidän perheensä kanssa pulkkamäkeen. Minä en olisi jaksanut enää illalla mennä mutta minut pakotettiin sinne "kyllä sen verran voi että lähtee kavereitten kanssa mäen laskuun kun ollaan sovittu".

Joskus tuli riitaa minun kaverini kanssa meillä niin sain kaverin nähden tukkapöllyn. Minusta nöyryyttävää. Muutenkin minä en yleensä osannut asioita niin kuin kaverini. Kaverini olivat niin paljon parempia.

 

Tuntuu että äitisi on jotenkin tunnevammainen, jos ei ymmärrä tai ei kestä lapsen surua. Mutta kuule, kyllä tuohon lohduttamiseen ja hellimiseen oppii, minä ainakin olen suorastaan hukuttanut lapseni hellimiseen - ottanut lapsuudenkin vajeet "kii".

 

Tuntuu että äitisi on jotenkin tunnevammainen, jos ei ymmärrä tai ei kestä lapsen surua. Mutta kuule, kyllä tuohon lohduttamiseen ja hellimiseen oppii, minä ainakin olen suorastaan hukuttanut lapseni hellimiseen - ottanut lapsuudenkin vajeet "kii".

Kyllä meilläkin kamalasti hellitään :heart: Halitaan, kerrotaan kuinka tykätään ja rakastetaan, suukotellaan jne. Mutta jos lasta sattuu niin mieheni osaa paremmin kai lohduttaa kuin minä. Minä joudun oikein pinnistelemään että saan sen tulemaan :/

 

Kaikkein pahinta on kun lapseni haluaisi tulla syliin ja minua yököttää koko ajatus siitä, että minussa roikutaan kiinni.

Tämän oon muuten itessänikin huomannu. :ashamed: :ashamed: :ashamed:

 

Taas tänään tuli yksi asia lisää tähän listaan.
Minä en siis saanut mieheeni yhteyttä niin kuin toisessa aloituksessa mainitsinkin. Kaupan pihalla sitten törmäsin äitiini ja hälle sanoin että "en saa ******* yhteyttä". Vastaus oli "mitä sitte, onko sulla sille jotain asiaa?" :kieh:

 

merks

 

Mä kärsin kanssa aika huonosta itsetunnosta, ja tiedostan sen. Aina on kova miellyttämisen tarve ja tunne siitä ettei kelpaa omana itsenä. Oon myös lapsuudesta etsinyt syitä tähän ja ehkä jotain löytänytkin...

...Kysymys kuuluu että millä itsetuntoa voi sitten parantaa? Olen lukenut jotain aiheeseen liittyviä opuksia, mutta kaipaisin ihan konkreettisia neuvoja.

 

voin sanoa että mulla ollu myös kurja ja rankka lapsuus mutta kyllä se itsetunto on itsestäkin kiinni..sillä mulla se kuitenkin on hyvä

 

Varmasti lapsuudella on osansa, mutta myös aikuisuudessa asian eteen voi tehdä paljonkin. Tässä linkissä sitä käsitellään laihduttamisen kannalta, mutta tekstin lukeminen auttaa ymmärtämään, miten voit nostaa itsetuntoa http://www.kutri.net/itsetunto.html

Minusta vanhempasi ovat toimineet omasta mielestään oikein. Ovat yrittäneet kasvattaa sinusta ehkäpä vahvaa ihmistä noilla kommenteillaan, ja sen ajan käsityksien mukaisesti. Mutta lue linkki ajatuksella ja mieti, miten voisit kohentaa itsetuntoasi. Se onnistuu kyllä, tiedän sen omasta kokemuksestani =)

 

Minä voisin ja huolia esimerkkejä kuinka itsetuntoa saisi nostettua? Minä olen tehnyt suuria päätöksiä muuttua, ja toivon että se sillä lailla vaan onnistuis. Saas nähdä kuinka likan käy

Ja minä en tosiaan väitä että itsetunto on pelkästään siitä kiinni mitä lapsuudessa on kokenut. En tosiaan! Kyse olikin vaan siitä että onkohan nuo osaltaan vaikuttanut siihen etten luota itseeni ja koen olevani huonompi kuin muut. =)

 

No tuota, me naiset kasvatamme lapsemme.

Tytöillä on heikko itsetunto, aivan sama miten kaunis ja älykäs nuori tyttölapsi on, yleensä nuorilla naisilla on todella heikko itsetunto.

Pojilla vastaavasti on hyvä itsetunto, aivan sama miten tyhmiä olisivat, riittää, että heiluvat ja riehuvat, niin opettaja ja äiti sanoo, pojat ovat poikia. Onpa ihastuttavia lapsia.

Riehuvat tytöt viedään kuraattorille.

Kauniita lapsia ei kehuta kaunniiksi, eikä valita hymytytöksi. Vain sellaiset keskinkertaiset. Se ilmiö on nimeltään kateus.

Me äidit olemme aika tunnevammaisia paski.aisia kaikki. Me ne tytöt alistamme ja kasvatamme tuntemaan itsensä huonommaksi.

Joka paikassa fyysisesti vahvin sukupuoli saa tilan haltuunsa, sekä fyysisen tilan (koulussa ei mahdu pelaamaan ja riehumaan kuin puolet lapsista, eli pojat, tytöt saavat kuikkelehtia reunoilla) että äänitilan. Jos seurassamme on sekä poikia että tyttöjä, kysymme pojilta ja puhumme pojille ja kuuntelemme heitä. Näin se on ja näin se jatkuu.

 

kuulosti ihan normaalille, tuota naapurin tätiin vertaamista lukuunottamatta. Mä olen vanhin lapsi kans, ja otin isän kans usein nuorempana yhteen, nyttemmin aikuisiällä tunne siitä että mikään ei kelpaa, koskaan en ole isälle tarpeeksi hyvä vaikka mitä tekisi.

 

Mä olin itse sellainen lapsi, että olisin kovasti kaivannut sitä, että joku olisi kannustanut, kertonut että minä osaan asioita, vahvistanut sanoin ja teoin itsetuntoa ja -luottamusta, ja osoittanut rakastavansa minua.

Minä en oikeastaan muista saaneeni koskaan positiivisia kommentteja siitä mitä osaan. Ehkä siihen liittyy se, että olen aivan määrättömän itsekriittinen ja huonosti tyytyväinen siihen mitä teen. Koska mikään ei ikinä ollut kehujen arvoista.

Nykyisinkin kaipaisin vielä sitä, että saisin kiitosta tai kehuja kyvyistäni tai ansioistani, tai sitä että joku osoittaa pitävänsä. Mutta itsekriittisyys on sellainen, josta tahtoisin jo päästä eroon :ashamed:

 

Varmasti lapsuudella on osansa, mutta myös aikuisuudessa asian eteen voi tehdä paljonkin. Tässä linkissä sitä käsitellään laihduttamisen kannalta, mutta tekstin lukeminen auttaa ymmärtämään, miten voit nostaa itsetuntoa http://www.kutri.net/itsetunto.html

Minusta vanhempasi ovat toimineet omasta mielestään oikein. Ovat yrittäneet kasvattaa sinusta ehkäpä vahvaa ihmistä noilla kommenteillaan, ja sen ajan käsityksien mukaisesti. Mutta lue linkki ajatuksella ja mieti, miten voisit kohentaa itsetuntoasi. Se onnistuu kyllä, tiedän sen omasta kokemuksestani =)

Vaikutti hyvältä linkiltä, laitoin suosikkeihin ja luen sen läpi joskus oikein ajatuksella =)

 

Meillä minä vanhimpana en koskaan saanut läheisyyttä. Nuorimmat osasivat sitä itse vaatia.
Vähän sama asia omassa perheessä. Ihminen kaipaa ihan omaakin tilaa, ja jos koko ajan on joku kimpussa, ihminen ärtyy ja väsyy, ja siksi se vanhin on yleensä se, joka sitä vähiten saa. Samassa iässä kun esikoinen on iso, on kuopus vielä pieni ja jatkuvasti sylissä.

 

Mä olin itse sellainen lapsi, että olisin kovasti kaivannut sitä, että joku olisi kannustanut, kertonut että minä osaan asioita, vahvistanut sanoin ja teoin itsetuntoa ja -luottamusta, ja osoittanut rakastavansa minua.

Minä en oikeastaan muista saaneeni koskaan positiivisia kommentteja siitä mitä osaan. Ehkä siihen liittyy se, että olen aivan määrättömän itsekriittinen ja huonosti tyytyväinen siihen mitä teen. Koska mikään ei ikinä ollut kehujen arvoista.

Nykyisinkin kaipaisin vielä sitä, että saisin kiitosta tai kehuja kyvyistäni tai ansioistani, tai sitä että joku osoittaa pitävänsä. Mutta itsekriittisyys on sellainen, josta tahtoisin jo päästä eroon :ashamed:

Minäkään en muista että äitini olisi koskaan antanut mistään hyvää palautetta. Isäni kyllä silloin tällöin :heart:
Esimerkiksi juuri tuosta laulamisesta. =)

 

Täälä kans jotain samaisia ongelmia kun ei osaa näyttää joitain tunteita, tietää että se johtuu lapsuuden kasvatuksesta. Esimerkiksi HALAUS tai RAKASTAN SINUA toisten kuullen ei luonnistu, eikä itkeminen. Mistä tämä oikeasti johtuu että monella on tällaista? Onko ennenvanhaa piiloteltu tunteita?
Meillä kyllä halaillaan ja sanotaan rakastan sinua perheen sisällä, mutta MINÄ en osaa sanoa siis toisten kuullen. Moni muukin asia mietityttää... Aivan perus alastomuus on ollut häpeä miehen nähden... Äitini kanssa en kehtaisi mennä saunaan enkä kestä hänen halauksia, joita harvoin saa.
Ahdistaa todella väliin.

 

Miten tuosta kiltin tytön syndroomasta pääsee eroon?

 

Kannattaa lukea sellainen kirja kuin "Vapaaksi ahdistuksesta - Työkirja paniikista ja peloista kärsiville" (Edmund J. Bourne). Siinä on mm. itsetunnosta hyvin selitetty. Siinä on lueteltu myös syitä huonoon itsetuntoon. Ap:n kertomassa on niitä syitä monia. Ei tosiaan aina tarvi olla korostetun huono perhe, riittää että jotain ratkaisevaa menee pieleen, ja siitä saa kärsiä koko loppuikänsä.

Täytyy kuitenkin myös muistaa, että asia ei ole vanhempienkaan syy, vaan he ovat saattaneet saada samat traumat itse omassa lapsuudessaan.

Tässä vielä niitä syitä huonoon itsetuntoon:
1. Liian kriittiset vanhemmat
2. Merkittävä menetys lapsuudessa
3. Pahoinpitely tai seksuaalinen hyväksikäyttö
4. Vanhempien alkoholismi tai huumeiden käyttö
5. Vanhempien välinpitämättömyys
6. Torjuvat vanhemmat (fyys+psyyk)
7. Ylisuojelevat vanhemmat
8. Hemmottelevat vanhemmat

 

Ja ton yleisen paasauksen jälkeen voisin omaa kokemusta kertoa.

Mulla tosta yo. listasta on ollut ainakin 1 ja 5+6. Ei mitään alkoholismia eikä muuta ns. vakavaa, mutta salakavalia juttuja, joita ei välttämättä itse tajua.

Varsinkin isäni oli todella lannistava, en osannut tehdä mitään oikein, aina olis voinut tehdä paremmin. Tästäpä opin perfektionistiksi, syytän itseäni kun kaikki ei aina mene putkeen. Kun lauloin konsertissa, myöhemmin isä sanoi: "Ei tuosta pehmiksestä mikään laulaja kyllä tule". Musiikin ammattilainen kun hän on, tuo satutti todella syvästi, varsinkin kun tiesin että haukkuja tulee, ja olin kieltänyt häntä tulemasta koko konserttiin.

Meillä ei ikinä halattu, en ikinä ole kuullut vanhempieni sanovan, että he rakastavat minua. Kielteiset tunteet olivat myös pannassa. Kun kerroin äidilleni koulukiusauksesta, hän vain nauroi. Isäni haukkui minua itsekkääksi ihmiseksi, nykyään pelkään koko ajan olevani itsekäs, en osaa tehdä itseni hyväksi oikein mitään ilman kauheaa syyllisyyttä.

Dg vakava/keskivakava masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö... :|

 

Ja ton yleisen paasauksen jälkeen voisin omaa kokemusta kertoa.

Mulla tosta yo. listasta on ollut ainakin 1 ja 5+6. Ei mitään alkoholismia eikä muuta ns. vakavaa, mutta salakavalia juttuja, joita ei välttämättä itse tajua.

Varsinkin isäni oli todella lannistava, en osannut tehdä mitään oikein, aina olis voinut tehdä paremmin. Tästäpä opin perfektionistiksi, syytän itseäni kun kaikki ei aina mene putkeen. Kun lauloin konsertissa, myöhemmin isä sanoi: "Ei tuosta pehmiksestä mikään laulaja kyllä tule". Musiikin ammattilainen kun hän on, tuo satutti todella syvästi, varsinkin kun tiesin että haukkuja tulee, ja olin kieltänyt häntä tulemasta koko konserttiin.

Meillä ei ikinä halattu, en ikinä ole kuullut vanhempieni sanovan, että he rakastavat minua. Kielteiset tunteet olivat myös pannassa. Kun kerroin äidilleni koulukiusauksesta, hän vain nauroi. Isäni haukkui minua itsekkääksi ihmiseksi, nykyään pelkään koko ajan olevani itsekäs, en osaa tehdä itseni hyväksi oikein mitään ilman kauheaa syyllisyyttä.

Dg vakava/keskivakava masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö... :|

Just tollasia pieniä juttuja on varmaan minunkin lapsuudessani ollut mitkä vaikuttavat. Ei tosiaankaan mitään väkivaltaa tai alkoholismia ns. vakavia ongelmia.

Meidän perheessä ei saanut itkeä, ei surra, ei valittaa... Eikä kukaan sitten kuitenkaan ollut onnellinen ja iloinen lasten puolesta. Eli mitään ei oikeastaan saanut tuntea.
Jos joku kuoli niin "sellasta elämä on". Kun kärsi sydänsuruista tms. ja itki omassa huoneessa niin joku tuli ovelle ja sanoi "ole jo hiljaa" jne.
:headwall:

 

Miksihän vanhemmat kuitenkin kai nykyään helpommin hellii ja hassuttelee lasten kanssa? Vai kuvittelenko vaan kun meillä tehdään niin?
Muistan kun mentiin kihloihin mieheni kanssa ja anoppi halasi ja onnitteli, olin ihan hämilläni :ashamed: Mutta anoppi on halija tyyppi

 

Mun anoppi halasi heti, kun ekaa kertaa menin miehen kotona käymään. Tuntui oudolta! Ehkä nykyään ollaan muutenkin valveutuneempia, tiedetään että hellyyden näyttäminen on hyvästä. Tai sitten ilmapiiri on nykyään hellyyteen kannustavampi, en tiedä.