Olen mennyt naimisiin, muuttanut okt:oon, hankkinut lapset ja autot, koska niin "kuuluu" tehdä (tilitystä)

Huh, mistähän sitä aloittaisi...? Olen 38-vuotias kahden ihanan lapsen äiti ja kunnollisen miehen vaimo. Asun omakotitalossa esikaupunkialueella ja työskentelen assistenttina. Kaikkeen tähän olen pyrkinyt koko elämäni, minun siis pitäisi olla kaikin puolin tyytyväinen elämääni.

Kun katson näitä valintojani tänä iltana taaksepäin huomaan, etten ole perustellut niitä itselle lainkaan - tai jos olen, niin perustelu on ollut "koska niin muutkin tekee". Huomaan nyt, että en oikeasti olekaan miettinyt kaikkia niitä vaihtoehtoja, joita elämällä olisi ollut tarjolla. Nyt kaikki nämä menetetyt mahdollisuudet kalvavat ja tuntuu, että tässäkö tämä nyt sitten oli, mun elämä?

Olisin voinut lähteä hakemaan kunnianhimoisempia töitä sen sijaan, että pyöritän papereita humanistisella tutkinnolla.

Olisin voinut muuttaa ulkomaille sen sijaan, että asun keskiluokkaisessa suomalaisessa pientalolähiössä.

Olisin voinut elää mieheni kanssa vapaata elämää sen sijaan, että perustimme perheen heti naimisiin mentyämme.

Olisimme voineet karata naimisiin Las Vegasissa, sen sijaan että järjestimme perinteiset kirkkohäät suvulle ja ystäville.

Olisimme voineet antaa lapsillemme nimet kaikessa hiljaisuudessa ilman, että pappi ja kummit kokoontuvat sitä todistamaan.

Mistä tämä jossittelu nyt oikein kumpuaa ja miten ihmeessä pääsen siitä eroon? Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen, olenhan saavuttanut tavoitteeni. Miksi mikään ei tunnu miltään...?

 

On tullut ehkä aika toteuttaa hulluimpiakin haaveita, ikää alkaa jo olemaan ja ehkä takana kalvaa ajatus ettet ehkä ehdikään tehdä kaikkea mitä haluaisit. Mä uskon että tekemäsi valinnat on tuntuneet oikeilta ja ihanilta siinä hetkessä, vai? Nytkään et kuitenkaan kadu varsinaisesti mitään, jokin vaan puuttuu? Jälkijättöinen kolmenkympin kriisi.

 

Kolmenkympin kriisiltä kuulostaa tämä. Muista kuitenkin, että moni muu tekisi melkein mitä vaan, että olisi kahden lapsen äiti ja kunnollisen miehen vaimo, asuisi ok-talossa ja omaisi kunnon työpaikan.

 

Huh, mistähän sitä aloittaisi...? Olen 38-vuotias kahden ihanan lapsen äiti ja kunnollisen miehen vaimo. Asun omakotitalossa esikaupunkialueella ja työskentelen assistenttina. Kaikkeen tähän olen pyrkinyt koko elämäni, minun siis pitäisi olla kaikin puolin tyytyväinen elämääni.

Kun katson näitä valintojani tänä iltana taaksepäin huomaan, etten ole perustellut niitä itselle lainkaan - tai jos olen, niin perustelu on ollut "koska niin muutkin tekee". Huomaan nyt, että en oikeasti olekaan miettinyt kaikkia niitä vaihtoehtoja, joita elämällä olisi ollut tarjolla. Nyt kaikki nämä menetetyt mahdollisuudet kalvavat ja tuntuu, että tässäkö tämä nyt sitten oli, mun elämä?

Olisin voinut lähteä hakemaan kunnianhimoisempia töitä sen sijaan, että pyöritän papereita humanistisella tutkinnolla.

Olisin voinut muuttaa ulkomaille sen sijaan, että asun keskiluokkaisessa suomalaisessa pientalolähiössä.

Olisin voinut elää mieheni kanssa vapaata elämää sen sijaan, että perustimme perheen heti naimisiin mentyämme.

Olisimme voineet karata naimisiin Las Vegasissa, sen sijaan että järjestimme perinteiset kirkkohäät suvulle ja ystäville.

Olisimme voineet antaa lapsillemme nimet kaikessa hiljaisuudessa ilman, että pappi ja kummit kokoontuvat sitä todistamaan.

Mistä tämä jossittelu nyt oikein kumpuaa ja miten ihmeessä pääsen siitä eroon? Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onnellinen, olenhan saavuttanut tavoitteeni. Miksi mikään ei tunnu miltään...?

jossittelun syy on se että ihminen ei ole koskaan täydellisen tyytväinen elämäänsä oli asiat miten tahansa. usko pois että saattaisit miettiä asiaa toisinkin päin jos olisitte karanneet naimisiin että entäs jos sittenkin oltaisiin menty kirkossa naimisiin. elämä on jossittelua muttei se elämää eikä menneisyyttä muuta

 

Joskus on ihan ok, että kaipaa uusia tuulia elämäänsä, ihan ok myös funtsia tekemiään valintojaan, mutta varmasti jos näet mitä hyvää on, niin kiitollinen mieli karkottaa joutavat haikailut...

Mikä on oma juttusi, mitä haluat?

 

Koitappa tehdä päätös jonka mukaan et vaikkapa osta vuoteen itsellesi mitään mitä et oikeasti tarvitse...lopeta se keskiluokkainen elämä ja tee itsellesi hieman haasteita esim kulkemalla julkisillä töihin. (juu, valitettavasti tuokin asia on monelle aivan liian suuri ongelma... )

 

Mä justiin tänään mietin, että mä olen mennyt naimisiin, muuttanut rivariin, hankkinut lapset, koirat ja auton...ja voi helkutti, kun mä olen onnellinen :heart:

Sorry...ei kyllä auta sua nyt yhtään :ashamed:

 

Mä justiin tänään mietin, että mä olen mennyt naimisiin, muuttanut rivariin, hankkinut lapset, koirat ja auton...ja voi helkutti, kun mä olen onnellinen :heart:

Sorry...ei kyllä auta sua nyt yhtään :ashamed:

Tuota kaikkea odottaen.. :heart: Me suunniteltiin hääpäivää tänään. Sori ap, mutta mua ei vois henk.koht. vähempää kiinnostaa ulkomailla asumiset ja kunnianhimoiset työt tms. Mä ainakin vaan haluan tavallista elämää. =)

 

Höpönlöpön, sinulla on nyt vain pieni taantuma menossa elämässä, juuri sen taki kun olet saavuttanut kaikki mihin olet koko elämäsi ajan tähdännyt ja nyt kun yhtäkkiä ei olekaan mitään tavoiteltavaa tunnet hämmennystä. Hetken kuluttua kuitenkin alat löytämään uusia tavoitteita, sinulla on esimerkiksi vielä mahdollisuus edetä urallasi, voitte matkustella edelleen miehesi kanssa, saat upeita kokemuksia perheesi kanssa, voit vielä halutessasi muuttaa jonnekkin toiseen kaupunkiin, jopa uuteen maahan jos vain miehesi on joustavaa sorttia. Kaikki on mahdollista vielä.

 

Mutta miten mukavaa sitten on, kun lapset on hankittu nuorena ja kun ne saa omilleen, asuntolaina lähenee loppuaan. Se vapaus tuntuu mannalta..Mä kävin tuon kriisin aikoinani ja olen viimeiset kolmevuotta nauttinut siitä, että saadaan matkustaa vapaammin, kun lapset on muuttaneet kotoa. Se vapauden tunne on IHANA! JOs olisit valinnut toisinpäin, niin vauvakuume iskisi ehkä nelikymppisenä ja sinulla olisi murkkuikäiset lapset yli viisikymppisenä..
Mutta eiköhän jokainen käy elämässään noita kamppailuja, että mitä olisi voinut tehdä toisin...

 

Höpönlöpön, sinulla on nyt vain pieni taantuma menossa elämässä, juuri sen taki kun olet saavuttanut kaikki mihin olet koko elämäsi ajan tähdännyt ja nyt kun yhtäkkiä ei olekaan mitään tavoiteltavaa tunnet hämmennystä. Hetken kuluttua kuitenkin alat löytämään uusia tavoitteita, sinulla on esimerkiksi vielä mahdollisuus edetä urallasi, voitte matkustella edelleen miehesi kanssa, saat upeita kokemuksia perheesi kanssa, voit vielä halutessasi muuttaa jonnekkin toiseen kaupunkiin, jopa uuteen maahan jos vain miehesi on joustavaa sorttia. Kaikki on mahdollista vielä.

No periaatteessa juu, mutta kaikki tuo on nyt tässä elämäntilanteessa tuhat kertaa vaikeampaa (= iso asuntolaina, lapset, juurtuminen jne.). Ehkä mä ostan uuden väriset kävelysauvat, toiskohan se vaihtelua tähän elämään... Sori, mut elämä tuntuu nyt niin jotenkin tylsältä ja stereotyyppiseltä.

 

No periaatteessa juu, mutta kaikki tuo on nyt tässä elämäntilanteessa tuhat kertaa vaikeampaa (= iso asuntolaina, lapset, juurtuminen jne.). Ehkä mä ostan uuden väriset kävelysauvat, toiskohan se vaihtelua tähän elämään... Sori, mut elämä tuntuu nyt niin jotenkin tylsältä ja stereotyyppiseltä.

Ihana .

Onhan noita valintoja ihan hemmetin järkevääkin kyseenalaistaa, vaikka se sulla nyt tapahtuukin jälkikäteen. On hienoa että kehittyneissä maissa noiden asioiden tavoitteluun on ylipäänsä mahdollisuus, mutta myös mua ärsyttää se itsestäänselvyys, mihin on sitten toisaalta ajauduttu. Hankit auton ja talon ja 1,8 mukulaa ja kultaisennoutajan, piste. Kuka tämän ylipäänsä on keksinyt? Mä oon aivan varma, että on olemassa PALJON ihmisiä myös Suomessa, jotka valitsee nuo asiat koska niin on ollut tapana tehdä, eivät loppujen lopuksi omasta halustaan (ja joo, paljon on niitäkin jotka ovat aina halunneet äidiksi ja vaimoksi jne., en kaipaa nyt kymmentä ihmistä todistelemaan muuta).

Voithan sä satsata uraan vielä nytkin?

Tai mikä estää tekemästä irtiottoa, jos teillä on varaa, niin voihan vaikka koko perhe lähteä vaikka vuodeksi tai edes puoleksi vuodeksi jonnekin kauas. Jos alkaa suunnittelemaan nyt, on jo ensi vuonna tähän aikaan aivan eri kuvioissa! Se ei edes välttämättä vaadi niin valtavasti rahaa kuin luulisi, maasta riippuen toki. Kai tuon asuntolainankin voisi neuvotella siksi aikaa jäihin tms., käytännön seikoista en tiedä. Mutta sen tiedän, että elämään saa kyllä muutoksia nopeastikin, jos niitä oikeasti haluaa. Jopa ilman avioeroa ja kaiken romuttamista .

 

Mä luulen, että siinä neljänkympin korvilla sitä pysähtyy miettimään elämäänsä, oli se ollut millaista hyvänsä. Sitä kysyy, että miksi olen elänyt näin enkä toisin. Luulen, että kysyisit itseltäsi ihan samaa, vaikka olisit elänyt toisenlaista elämää. Se kuuluu kasvamiseen ja oman elämänsä prosessoimiseen.

 

Onhan se tavallaan viisastakin, että kyseenalaistaa välillä valintojaan. Niitä kannattaa kuitenkin miettiä pintaa syvemmältä ja pohtia useammasta näkökulmasta.

Eli, sulla on humanistinen tutkinto ja teet mielestäsi sellaista keskivertotyötä. Kuitenkin on musta hienoa, että sulla on työ ja tutkinto. Mikään ei estä sua opiskelemasta myöhemmin lisää, hakemasta mielekkäämpää työtä, kehittymästä ja kasvamasta.

Oliskohan se elämä sitten ulkomailla sen jännittävämpää, hienompaa tai eksoottisempaa kuin siellä pientalolähiössä? Ei. Sinulle se ei olisi. Elämä olisi silti sitä ihan tavallista lapsiperheen arkea, ainoana erotuksena se, että eläisit sitä vieraassa kulttuurissa ja kaukana läheisistäsi.

Toki olisit voinut viettää miehesi kanssa vapaata elämää ennen lapsia. Mutta mitä sillä olisi voittanut? Mitä sellaista siitä olisit saanut, mitä elämässäsi nyt ei ole, tai mitä et myöhemmin voi saavuttaa? Sellaista elämää voi elää myöhemminkin, mikään kirjoittamaton sääntö ei sano, että vapaata elämää voi elää ainoastaan nuorena. Se on stereotyyppistä ajattelua jos mikä, että kypsässä työiässä tai eläkeiässä ei haaveitaan ja unelmiaan voisi toteuttaa.

Mitä olisit sitten voittanut menemällä naimisiin Las Vegasissa? Jännitystä, salailua, tusinahäitä muovisissa puitteissa falskin vihkijän johdattamana? Sen sijaan noudatitte perinteitä sukulaisten ja ystävien läsnäollessa. Minusta jälkimmäinen tapa on kauniimpi ja tuo enemmän muistoja.

Miksi sitten lapsille pitäisi antaa nimet hiljaisuudessa? Miksi ei tässäkin asiassa noudattaisi kauniita perinteitä, joista lapsillekin kuvien ja lahjojen muodossa muistoja jää? Tietenkään ei-kristillisessä nimenannossa ei ole mitään pahaa, jos sellaista haluaa, mutta jos lapsen haluaa kuitenkin olevan kirkon jäsen, niin mitä pahaa on papissa, kasteessa ja kummeissa? Ja jälleen: mikä siinä, että heidät on kastettu, muuttaa sinun elämässäsi jotain niin voimakkaasti verrattuna siihen, että olisit jättänyt heidät kastamatta?

 

Edelliseen ei mitään lisättävää.
T. keskiluokkaisessa lähiössä asuva, asuntovelallinen kahden lapsen äiti.

 

Ehkä tässä eniten ahdistaa se, että oon niin tavis. Aivan samanlainen kuin kaikki muutkin naiset tällä asuinalueella. Itselläni olisi parempi olo, jos olisin tehnyt edes muutaman omaperäisen ja normista poikkeavan valinnan.

 

Musta tuntuu, että sulla on sama tunne kuin mulla: kaikki se suunniteltu on nyt toteutettu - mitäs nyt.

Mulla on hyvin vastaava tilanne ja tähän asti olen aina tähdännyt johonkin. Mutta nyt kun ne haaveet on tässä niin mitäs seuraavaksi. Vaikea pysähtyä nauttimaan, kun on viimeiset 12 vuotta koko ajan tähdännyt seuraavaan ja taas seuraavaan.

 

Ehkä tässä eniten ahdistaa se, että oon niin tavis. Aivan samanlainen kuin kaikki muutkin naiset tällä asuinalueella. Itselläni olisi parempi olo, jos olisin tehnyt edes muutaman omaperäisen ja normista poikkeavan valinnan.

Eihän elämän muutos ole vielä ollenkaan liian myöhäistä. Uusia tavotteita, vaikkapa se miten saisitte asiat järkättyä niin että pääsee aiemmin eläkeelle ja sitten hyppäätte sitten vaikkapa moottoripyörän selkään ja lähdette eurooppaa kiertämään. Tai eihän tuohon tarvitse kuin vuorottelu vapaa. Siis toki sitten kun lapset tulee jo omillaa toimeen ja ovat nuoria aikuisia.

Asunnon voitte myydä kun linnut lentää pesästä ja vaikka muuttaa vuokralle ja tuhota sen mitä asunnosta käteen on jäännyt...Nyt ette ehkä pysty radikaaleja muutoksia tekemään kun lapset on kuvioissa- Ellei teillä jommalla kummalla tai kummallakin ole mahdollisuutta lähteä töihin ulkomaille? Kansainvälisiä kouluja löytyy maasta kuin maasta, mieletön mahdollisuus lapsien tulevaisuuttakin ajatelle. Meinaan vieraan kielen oppii parhaiten sitä käyttämällä. Voitte sitten jonkun vuoden päästä taas palata takaisin Suomeen.

Ei muuta kuin haaveilemaan ja rohkeutta repästä.

 

Mä olen sitä mieltä, että ihminen on onnellinen, kun sillä on haasteita ja tavoiteltavia asioita. Sulla tavoitteet ovat täyttyneet, ja nyt tuntuu jotensakin tyhjältä. Mun ratkaisuni asiaan on, että uusia haasteita elämään, niin se alkaa taas maistua muulta kuin tavikselta.

 

Tavoitteiden puuttuminen ja ehkä jonkinlainen "yllätyksetön" elämä taitaa kalvaa sua. Tarkoitan jälkimmäisellä sitä, että tänään kutakuinkin tiedät, millainen päivä huominen on eikä ole odotettavissa, että huomenna tapahtuisi mitään erikoista vaan huominen on samanlainen maanantai kuin 100 edellistä ja 100 seuraavaa.

Mä 38-vuotiaana lähdin vaihtamaan alaa, irtisanoin itseni vakkarityöpaiksta ja otin vastaan puolipäiväisen harjoittelijan paikan ja muutama vuosi valmistumisen jälkeen ryhdyin yrittäjäksi. Eli kun mulla oli asiat kunnossa ja tasapainossa, tuli tarve sekoittaa koko korttipakka

 

minä elän elämääni taas tyyliin- en todellakaan mene "kaavan" mukaan. ja siitähän kaikki ovat ihmeissään..naimisissa olen kylläkin.

 

kuullostaa tutulta...samanlainen "kriisi" menossa. Tein kuperkeikan, otin vakkari duunista (mistä en saanut mitään enää irti) loparit,muutettiin ihan vieraalle paikkakunnalle (mies töissä täällä kyllä),myytiin talo,saatiin hyvät rahat ja nyt....Mitäs nyt?
Kaikki olisi tavallaan nollassa ja saisi mennä mihin haluaa...Siis työ ja koti. Töitäkin olisi tarjolla, mutta ongelma mennäkkö kesää vasten töihin (olisi varmasti hyvä paikka) Vaiko olla jouten kotona...miten te tekisitte jos saisitte valita?

 

No on kai tuo jo helevetti soikoon aika alkaa 4-kymppisen akan ajatella itsekin, miten elää ja olee. Siis viimeistään. Tosi monet elää elämänsä loppuun noin. Sitten oireilevat siitä sun tästä edes tajuamatta omaa pahaa oloaan.

 

minä elän elämääni taas tyyliin- en todellakaan mene "kaavan" mukaan. ja siitähän kaikki ovat ihmeissään..naimisissa olen kylläkin.

Sama juttu täälläkin.
En todellakaan voisi kuvitella olevani jokin ap:n kaltainen.

 

ap, täällä samanlainen mutta tyytyväinen elämäänsä