Olen lievästi sanottuna ymmälläni..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja jybis
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

jybis

Aktiivinen jäsen
18.12.2006
9 237
0
36
Kyse on mun äitipuolesta..
Isä siis kuoli abauttiarallaa 5kk sitten ja koko perhe ollaan olut sekasin siitä asti ja ollaan vielä pitkään.Kenenkään milelenterveys ei oo kunnossa ja kukin syö millon mitäkin nukhtamislääkkeestä psyykelääkkeisiin.
Tiedän että isän kuolema on vaikuttanut suuresti äitipuolen ja mun velipuolin elämään,mutta nyt äp on muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi.
tuntuu että keskittyy vain itseensä ja pojillekkaan ei puhu isästä mitään,haluaisin hirveesti puhua äitipuolelle isästä ym. koska poikamme syntyi 3viikkoa tapahtuneen jälkeen eikä ollut "aikaa" surra kun oli koko ajan kädet täynnä vauvan kanssa.

Mutta ei,ymmärrän jos hän ei halua puhua,siitä voisi mainita eikä vain kääntää selkää ja ruveta telkemään jotain muuta.Tuntuu että äp haluaa unohtaa isän,onhan hänellä uusi mies kuviossa JO vaikka isän kanssa olivat naimisissa 15vuotta :/ siitäkin puhuu minulle kokoajan.


Isältä jäi osaomistus(?) asunnon puolikas,joka sitten jaettiin 3osaan sisarusten kesken.
päätettiin äp:n kanssa että hän ostaa mut ulos siitä ettei tarvitse mun nimiä sitten papereihin jos siitä joutuu muutamaan ym. on sitten helpompaa ja saa sen perinnön jaettua mahdollisimman pian.
no,ei siinä mitään.ei mulla ollu mitään sitä vastaan,en odotellu mitään perintöäkun luulin ettei isällä ole mitään.
viikonloppuna koko suku oli koolla,juhlittiin serkkuni lapsen synttäreitä.
äp tuo sinne nuo paperit,2todistajaa nimineen tarvittiin (ei sukulaisia) papereihin ja hän rupee sitten kaikilta tuntemattomilta penäämään nimiä paperiin :o
mä en olis kehdannu!ja kun sovittiin että hoidetaan se yhdessä,meidän ystävä sanoi laittavansa nimensä eli siitä ei ollu kiinni etteikö niitä nimiä olis saanu.

mulle tuli äp:n käytöksestä sen nimijutun aikana semmonen fiilis että ihan kun olisin tehny HÄNELLE jotain kun hän maksaa mulle sen perinnön vaikka itse halusi tehdä sen nyt heti.sen ymmärtäisin että jos tään rahan olis joutunu erikseen jotenkin hankimaan esim. pankista mutta äp:llä oli tämä raha jo"valmiina".

enne juteltiin pitkät tovit puhelimessakin mutta ei enää,tuolla synttäreilläkin vaan moikkasi ja se pakollinen "mitäs kuuluu?"
tuntuu että äp on koppava mua kohtaan,ihan kun olisin tehny jotain :(

ketuttaa vaan että jään "ilman vanhempia" kun äp on ollu vähän kun mun sijaisäiti kun omaa ei kiinosta..

eniten mua ihmetyttää nuo äp:n kehumiset omista treffeistään,isän kuolemasta on siis 5kk ja kehuu MULLE että käy monestikkin treffeillä ja monen miehen kanssa..ja anopille eli mun mummolle ei saa kertoa,tosi aikuista käytöstä.

auttakaa ymmärtämään jooko??
 
Jospa äitipuolellesi isäsi kuolema on ollut sen verta järkytys, että koittaa puskea sitä kaikin mahdollisin keinoin pois mielestään ja loikkaa sitten treffeillä tämän tästä. Hänen on pakko todistella kait sitä, että hän on selviytyjä tms. Jospa sitten sisimmässään onkin ihan rikki. Koittaa vaan päästä ulos kaikesta vanhasta, joka muistuttaa isästäsi. En usko, että 15 vuotta pyyhkiytyy noin vain äitipuolesi mielestä pois...
 
Jokainen suree omalla tavallaan. Sanoit itsekin, että tuntuu että äp haluaisi unohtaa isän. Voi olla näin, suojellakseen itseään kipeältä asialta. Hänestä voi jopa tuntua siltä, että isäsi on hylännyt hänet. Suruprosessiin voi kuulua vaikka minkälaisia tunteita, myös vihaa kuollutta kohtaan. Sinä olet osa isääsi ja sinunkin kohtaamisesi voi olla kipeä asia.
Anna ajan kulua, mutta yritä pitää keskusteluyhteyttä, jos äp on sinulle tärkeä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Jospa äitipuolellesi isäsi kuolema on ollut sen verta järkytys, että koittaa puskea sitä kaikin mahdollisin keinoin pois mielestään ja loikkaa sitten treffeillä tämän tästä. Hänen on pakko todistella kait sitä, että hän on selviytyjä tms. Jospa sitten sisimmässään onkin ihan rikki. Koittaa vaan päästä ulos kaikesta vanhasta, joka muistuttaa isästäsi. En usko, että 15 vuotta pyyhkiytyy noin vain äitipuolesi mielestä pois...

Näin minäkin uskon.
 
Te molemmat käytte samaa surutyötä läpi niillä keinoilla jonka näette parhaaksi, eikä kumpikaan ymmärrä toisen tapaa, olisko se syy siinä?

Oliko äp silloin 5kk sitten sellainen että olis puhunut asiasta, muttei kehdannut ja viitsinyt kun teillä oli vauva-aika, ja jotenkin sitten jämähti siihen ettei nytkään sitten voi/halua puhua?

Ehkä se itseensä keskittyminen on vaan sen tapa puida sitä surua ja sen perintöosan sulle maksaminen sitten taas toi mieleen sen lopullisuuden, kun jonkun noinkin ison asian loppuun hoitaminen "päättää sen asian"

noi on tosi hankalia asioita, toivottavasti te jossain vaiheessa löytäisitte taas toisenne ja saisitte asiat puhuttua

:hug:
 
Ehkä se on vielä järkyttynyt miehensä kuolemasta. Jos nuo kaikki on puolustautumista totuutta vastaan? On varmaan vaikea hyväksyä miehen kuolema, kun on noinkin pitkään ollut naimisissa. Ehkä sun äitipuoli yrittää paeta sitä tosiasiaa, että mies kuoli. Kaikki ne muut miehet, ehkä hän yrittää lievittää pahaa oloa. Voihan olla, että kuvittelee miehensä niiden tilalle.

En tiedä höpisenkö omiani, mutta kun edes ajattelen että mieheni kuolisi, mua alkaa itkettää. Mun olis tosi vaikea hyväksyä sitä, luulen. Jos oikeasti rakastaa, on luopuminen tosi raskasta. Ja 5kk on niin lyhyt aika. Mä veikkaan tätä, mutta en tosiaan tiedä.

Sulle tilanne ikävä kyllä, olis varmasti terapeuttista puhua asiasta ihmisen kanssa, joka tunsi isäsi hyvin. Mä toivon, että kaikki selviätte tästä. Lääkkeet on hyvä apu jos on liian vaikeaa, ja senhän olette jo huomanneet varmaan. Otan osaa jybis! En tiedä pystytkö koskaan äitipuoltasi ymmärtämään, enkä tiedä tarvitseeko sinun. On varmaan vaikeaa hyväksyä, että hän yrittä korvata isäsi noin pian. Yritä kysyä suoraan, että saatko puhua ja kysellä isästäsi. Jos äitipuolesi sanoo suoraan, että ei pysty, niin kunnioita sitä. :hug: sinulle.
 
mainitysin äp:lle noista treffeistä ja niistä miehistä vaan sen että kenenkään tunteilla ei kannata alkaa leikkimään vaan sen takia että saa oman läheisyydentunteen tyydytettyä..tai jotain sinnepäin,tai tuo oli ainaksin pointtina.
äitipuoli on ollu tommonen jo ennen isän kuolemaa ja ihan varmasti johtuu siitä surutyöstä,oon vaan niin ymmälläni kun ihminen on ihan sekasin.
ite en tidä miten päin olisin äp:n tai muidenkaan sukulaisten seurassa tuntuu että musta ei tunun miltään..mutta tiedäns en päivän tulevan kun ymmärrän että isä on poissa.

teillä on hyvä vaikutus,tajusin että ehkä mun kannattaa antaa tilaa äitipuolelle,en nyt tietenkään kokoajan ole soittamassa ja käymässä mutta mistäs sen tietää vaikka äp näkisi mussa isän aina kun nähdään..en oo tullu ajatelleeksikaan.
 
Sun suru varmasti onkin siirtynyt vauvan takia. Ehkä sitten, kun se suru iskee, äitipuolesi on omaa työtään jo tehnyt ja kykenee auttamaan sua. Toivotaan näin. Jos vaan pystytte, niin puhukaa suoraan asioista. Tai sitten pysyttelet omissa oloissasi hetken aikaa ja annat äitipuolen surra rauhassa, jos hän min kerran tahtoo. Voimia, voimia!
 
kiitos kaikille :flower: nyt avautu silmät kivasti toisenkin näkökulmasta,ja ajattelinkin antaa hännen surra rauhassa.ehkä saisin samalla itse etäisyyttä asiaan.
ensin pelko persseessä odotin sitä millon isä lähtee pois,nyt samalla fiiliksellä odotan millon se suru käy päälle :/
 
Minulla myösäitini aloitti uuden suhteen kun isäni kuolemasta oli kulunut 6kk ja olin kyllä tosi vihainen. Ajattelin sitten, että omapahan on elämänsä ja jos hän on onnellinen noin, niin mitäpä siihen on sanomista.
Sitten menivät naimisiin ja on sitä katunut. Yritin varoitella ja puhua järkeä, mutta ei uskonut.
Suhteessa on ongelmana täydellinen rakkauden puute ja äitini elää niin kuin hoitaisi jotain 2-vuotiasta joka on kuitenkin aikuinen. Hän on sanonut, että henkinen ja fyysinenkin taakka alkaa olla liikaa. Mutta eroakaan hän ei ota kun pelkää sitä yksin jäämistä.
Äitini juo paljon ja usein, on viikkojen ryyppyputkia jne.
Pari kertaa on joutunut jo psykiatriselle osastollekin voimakkaiden vieroitusoireiden takia.
Terveyskään ei ole hänellä paras mahdollinen, sydänlääkkeitäkin syö.
Masentunut hän on ja yksinäinen, mutta ei seurakaan hänelle kelpaa. Aina autan häntä jos tilanne vaatii, mutta joskus oloni on turhautunut kun mikään ei auta eikä riitä.
Äitini mies ei juo eikä polta, on kuitenkin psyykenlääkkeitä syövä. Ei ole myöskään väkivaltainen vaan erittäin syvästi masentunut ja elämänhaluton ja huonokuntoinen ihminen.
Onneton pariskunta, mutta kun ei apukaan kelpaa niin minkäs teet!
Lapsenlapsetkaan eivät kiinnosta, äitini kokee heidät lähinnä rasittavina, vaikka harvoin näkee ja lapsemme ovat todella kilttejä ja rauhallisia.
Äitini myös nähdessään heitä, usein pelottelee meidän pikkutyttöjä ja he pelkäävät omaa mummiaan. Kamala tilanne!!!!
Olen veljeni kanssa yrittänyt kaikkeni, mutta parempaa elämää ei ole näköpiirissä kun eivät sitä itse halua.

Aika näyttää mitä tuleman pitää!

Mutta ihmisillä on hyvinkin erikoisia tapoja käsitellä suruaan ja siinä ei voi oikeastaan muuta kuin tukea ja katsoa ettei nyt ihan liiallisuuksiin mene. Hienovaraisesti voi yrittää keskustella ja "avata" surua.
Tuomitsemaan ei kuitenkaan kannata ryhtyä, siihen meillä ei ole oikeutta kenelläkään. Jokainen tekee omat valintansa.
 

Yhteistyössä