Minusta olisi kauheaa elää parisuhteessa, jossa oltiin valmiita ihmisiä 21-vuotiaana. Kehitys kuuluu kasvamiseen, aikuisuuteen, vanhuuteen. Ei sitä koskaan ole valmis, tai ei pitäisi olla. Vaikka tietysti samalla täytyy hyväksyä itsensä. Minä esimerkiksi sille päälle sattuessani menetän malttini ja huudan. Mies hyväksyy tämän minussa, mutta on silti iloinen, että pyrin opettelemaan muita keinoja kommunikoida, ja tietysti myös kannustaa tähän. Olenkin oppinut paljon "vihanhallintaa" vuosien varrella.
Minä aikanaan esitin hänelle kaksi vaihtoehtoa muutaman vuoden seurustelun jälkeen: joko hän opettelee puhumaan tunteistaan ja ajatuksistaan henkilökohtaisella tasolla (ei tarvitse osata heti, mutta pitää olla valmis yrittämään), tai sitten tiemme eroavat. Harkittuaan asiaa lupasi yrittää, ja nykyään keskinäinen kommunikointimme on sillä mallilla, etten kuusi vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan, loistavasti olemme löytäneet yhteisen sävelen. Tulimme niin erilaisista keskustelukulttuureista, erilaisista olosuhteista (vaikka ihan suomalaisia molemmat), että toisen pään sisäpuolen ymmärtäminen ja opettelu vaati ihan uudet keinot molemmilta. Ihan yhtä lailla minäkin jouduin (ja halusin) opettelemaan täysin uuden tavan ilmaista itseäni, kuunnella ja tulkita.
Oli sen arvoista, ja matka jatkuu. En näe, että olemme muuttuneet "pakosta", tai koska toinen ei hyväksyisi persoonaamme, vaan olemme kehittyneet yhdessä ihmisinä ja kumppaneina.