Olen ihan epäonnistunut äiti :(

En olis ikinä uskonut tuntevani tällasta ahdistusta omaa lasta kohtaan, mutta näin tässä on käynyt Ihan itkettää, sekä lapsen että omasta puolesta. Meillä ei kemiat toimi enkä saa läheistä yhteyttä lapseen. Ihan tuntuu kuin naapurin muksu olis, sillä erotuksella vaan että kukaan ei haje sitä iltasella meiltä pois.

Yritän hyväillä, mutta en pidä lapsen koskettamisesta. Yritän katsoa silmiin mutta en pysty näkemään. Yritän jutella mutta ei se kuuntele, enkä minä osaa kuunnella sitä, en saa selvää mitä tarkoittaa. Kumpikaan ei hae toiselta lohtua tai hellyyttä, ei leppoisaa jutustelua, ei ihailua. Vain mekaanista hoitamista, neuvoja, ohjeita, komentamista, yms mitä nyt kolmevuotiaan kanssa pitää tehdä.

Surettaa. En tiedä mitä tehdä asialle. Onneksi miehellä on läheinen suhde lapseen. Mutta entä minä, minä sentään hänet synnytin?!

 

älä murehdi. Itse itkin ihan samaa´... nyt tyttö on kuin takiainen minun kanssa, meikkaa samoin kuin mä (leikisti), puhuu mun suulla asioita, siis ihan kuin minä ja kun lähden kauppaan tai kaverille, aina pitää päästä mukaan, vaikka iskä vois tehdä jotain kivaa hänen kanssaan. Ja ikää neidillä nyt tasan 7v. Alkoi jo 6 vuotiaana äidin ihailu

 

Ehän se ole aika mikä auttaa tässäkin. Voimia.

 

Uskon, että tuntuu pahalle tuollainen. :hug:

Et ole epäonnistunut äiti, eikä kaikki todellakaan ole vielä menetetty. Suhde lapseen voi vielä lämmetä hyvinkin ajan kanssa.

Oletko miettinyt syitä tuohon vuorovaikutuksenne hankaluuteen? Löydätkö mitään selitystä sille, ettette ole löytäneet läheistä yhteyttä lapsesi kanssa? Mitä tunnet lastasi kohtaan? Mitä tunteita hän sinussa herättää?

On helpompaa sanoa kuin tehdä, mutta älä syyllistä itseäsi tai vaadi itseltäsi liikaa. Tämä vie helposti sinua vielä kauemmaksi lapsesta, kun paha olosi lisääntyy.

 

esim. rakentelu, tähdet, jumppa, musiikki, tanssi, jokin kiva yhdessä tekeminen rikkomaan "jäätä". Tsemppiä!

 

Uskon, että tuntuu pahalle tuollainen. :hug:

Et ole epäonnistunut äiti, eikä kaikki todellakaan ole vielä menetetty. Suhde lapseen voi vielä lämmetä hyvinkin ajan kanssa.

Oletko miettinyt syitä tuohon vuorovaikutuksenne hankaluuteen? Löydätkö mitään selitystä sille, ettette ole löytäneet läheistä yhteyttä lapsesi kanssa? Mitä tunnet lastasi kohtaan? Mitä tunteita hän sinussa herättää?

On helpompaa sanoa kuin tehdä, mutta älä syyllistä itseäsi tai vaadi itseltäsi liikaa. Tämä vie helposti sinua vielä kauemmaksi lapsesta, kun paha olosi lisääntyy.

Syitä vois ehkä miettiä joo. Lapsi ei ole mikään söpöliini, muistuttaa rasittavaa sukulaista eikä tämä asia ainakaan helpota kanssakäymistä. Tosin se ei ole ollut alusta asti vaikuttava tekijä, alussa tilanne oli kauhea koska lapsi nukkui vain liikkuvissa vaunuissa oli yö tai päivä...

Iltaisin tämä iskee päälle herkemmin kun oon väsynyt ja lapsi on siis edelleen huono nukkumaan ja nukahtamaan, eli meteli ja soppa on valmis Pitäisikö siihen kohtaan iskeä, vaikka rento iltasatuhetki kahden kesken, vaikkei se nukahtamista ja sängystäramppaamista ole helpottanut, mutta voisi rentouttaa minua ja vaatimuksiani. No, tässä vaan pohdiskelen. Miehen mielestä ongelmaa ei ole, ei suostu puhumaan asiasta, joten kiva jutella sit edes täällä.

Olen hämmästynyt ettei minua teilattukaan! Ja että joku muukin jopa kertoi samankaltaisista kokemuksistaan! En ole uskaltanut puhua asiasta neuvolassa, koska pelkään että minut siellä leimataan.

 

Mulla on ollut ihan samanlaisia kokemuksia lapseen. Ei enää. Olen oppinut sietään lastani ja rakastamaan enemmän... Vieläkin on joitain luonteenpiirteitä mitä en hyväksy, mutta olen ajatellut että annan lapselle sellaisen kasvatuksen minkä pystyn, hellyyttä niin paljon kuin hän sitä haluaa(tosin hän ei ole takiainen), kahdenkeskistä aikaa esim. kirjastoreissuja hänen kanssaan, kahvilassa yms.

 

Ap, oletko ollut kotona tuon 3 vuotta? Muuten tuli mieleen sellainen, että entä jos kokeilisit "tutustua" lapseesi ihan jonkun muun asian tiimoilta, esim. uusi harrastus teille molemmille? Oliko asia näin jo kun lapsesi oli vauva? Saitteko jotain apua vuorovaikutukseen?

 

Ap, millainen lapsesi oli vauvana? Viihtyikö hyvin sylissä, oliko rinnalla vai hylkikö? Oletko ollut kotona lapsen kanssa vai onko hän hoidossa, missä?

Mitä isä tekee lapsen kanssa, kun kerroit että hänellä on tiiviipi suhde, tai läheisempi? Oletko kovin tunteikas ihminen? Onko lapsi teidän ainokainen?


Tilanne on kun meiltä jonkin aikaa sitten. Nyt tilanne on muuttunut paljon parempaan suuntaan.

 

Ap, millainen lapsesi oli vauvana? Viihtyikö hyvin sylissä, oliko rinnalla vai hylkikö? Oletko ollut kotona lapsen kanssa vai onko hän hoidossa, missä?

Mitä isä tekee lapsen kanssa, kun kerroit että hänellä on tiiviipi suhde, tai läheisempi? Oletko kovin tunteikas ihminen? Onko lapsi teidän ainokainen?


Tilanne on kun meiltä jonkin aikaa sitten. Nyt tilanne on muuttunut paljon parempaan suuntaan.

Kantoliinavauva oli, imetystä 13kk eli siinä ei ongelmaa. Kotona ollaan. Keskimmäinen lapsi, esikoisen kans käytiin vauvajumpassa, tän kans ei missään, vauva sitten taas sotkee vähän kuvioita. Ja olen joo tunteikas, mitä sitten?

Isi painii ja jaksaa kantaa, tykkäävät eläimistä.

Miten teillä tilanne laukes, mistä lähditte hoitamaan???

 

En olis ikinä uskonut tuntevani tällasta ahdistusta omaa lasta kohtaan, mutta näin tässä on käynyt Ihan itkettää, sekä lapsen että omasta puolesta. Meillä ei kemiat toimi enkä saa läheistä yhteyttä lapseen. Ihan tuntuu kuin naapurin muksu olis, sillä erotuksella vaan että kukaan ei haje sitä iltasella meiltä pois.

Yritän hyväillä, mutta en pidä lapsen koskettamisesta. Yritän katsoa silmiin mutta en pysty näkemään. Yritän jutella mutta ei se kuuntele, enkä minä osaa kuunnella sitä, en saa selvää mitä tarkoittaa. Kumpikaan ei hae toiselta lohtua tai hellyyttä, ei leppoisaa jutustelua, ei ihailua. Vain mekaanista hoitamista, neuvoja, ohjeita, komentamista, yms mitä nyt kolmevuotiaan kanssa pitää tehdä.

Surettaa. En tiedä mitä tehdä asialle. Onneksi miehellä on läheinen suhde lapseen. Mutta entä minä, minä sentään hänet synnytin?!

No jos nyt kuitenkin rakastat lasta, niin eiköhän tuo tule luonnostaan. Jos olet just nyt kauhean rasittunut tai vähän alakuloinen. Jos on pidempään jatkunut tuo tunne, niin voiskohan olla kyse jostain masennuksesta?? En tidä vähän arvailen vaan.

 

Minustakin kuulostaa, että jollain tapaa purat jotain ikäviä tunteitasi tai tuntemuksia juuri tämän lapsen kautta. Asiat pitäisi alkaa tekemään aivan uudella tavalla ja asenteella niin sillain voisi saada tolkkua tilanteeseen. Eikä se neuvolakaan ole paha paikka puhua näistä asioista, niillä voisi olla ehdotuksia miten lähteä vyyhtiä purkamaan sekä sinun että lapsen parhaaksi. Itsetutkiskelua monelta kantilta ja rehellisesti tehtynä voisi auttaa.

 

Kuulostaa väsymykseltä ja ehkä masennukselta. Keskimmäinen lapsi ja 3 vuotta. Eli sinulla on vielä vauva hoidettavana. Älä vielä huolestu liikaa. Uskoiin, että aika auttaa. Ja uni.