M
muuttanut
Vieras
Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa n. 15v ja meillä on oikeastaan koko ajan ollut ongelmana huono kommunikaatio. Joskus siitä on tullut todellista kriisiä, parempina aikoina se ei niinkään haittaa.
Nyt olen kuitenkin viimeaikoina alkanut miettiä, että onko vika niinkään siinä että mieheni ei osaa tai halua keskustella kanssani, tai huomioi tarpeeksi minua, vaan että vaadinkohan häneltä jotain mitä hän ei vaan ole? Siis onko kuitenkaan tämä mielestäni minut ulos sulkeva tapa toimia kuitenkaan "väärä" vaan vaadinko vaan häntä muuttumaan vastaamaan sitä kuvaa mikä minulla on parisuhteesta ja hänestä. Jospa pääasiassa ongelmat johtuvatkin siitä, että hän ei vain kertakaikkiaan ole sellainen, kuin olen ajatellut että pitäisi toimia, eikä ilmeisesti hänestä sellaista tule, kun kerran ei 15v jälkeen vielä ole.
Onkohan minulle käynyt niin, että olen mennyt naimisiin mielikuvan, eikä miehen kanssa. Jospa ongelmat johtuvat siitä etten ole kyennyt tunnustamaan tosiasioita...
Eihän tästä kirjoittamastani tietenkään selviä se millaista meidän parisuhteessamme on, eikä se miten kommunikoimme, eikä tämä kerro juurikaan mitään siitä voiko asia olla niinkuin mietin. On kyse niin pitkän ajan asiasta ja jokapäiväisestä elämästä, että vaikea olisi hyvin sitä kirjoittamalla kuvata lyhyesti. Lähinnä puran mieltäni ja mietin josko joku muu on ollut samanlaisen ongelman äärellä.
Olen yhdessäaoloaikanamme yrittänyt saada miestä puhumaan minulle asioista enemmän ja päästämään minut enemmän sisälle omiin ajatuksiinsa ja tekemisiinsä. Joskus kriisissä jopa anonut että menisimme johonkin keskustelemaan, mutta ei hän lähde.
Hän pystyy salaamaan minulta huolestuttavan helposti halutessaan asioita, esim vakavan sairautensa useita kuukausia. Olin todella loukkaantunut, että hän kykeni ja halusi olla kertomatta siitä, ei jakanut asiaa kanssani. Mielestäni puolisoiden pitäisi olla kaksi läheisintä ihmistä keskenään. Tuin häntä tietysti tilanteessa sen selvittyä, mutta pahalta tuntui. Tämä on vain yksi esimerkki.
En enää tiedä mitä minun pitäisi enää ajatella, nyt kun tämä uusi näkökulma on tullut mieleeni. Minusta tuntuu tosi paskalta ja riittämättömältä. En tiedä voinko jatkaa näin loputtomiin, tämä syö minua sisältä vuosi vuodelta enkä enää tunnista itseäni. Mutta en toisaalta kykene tästä poiskaan lähtemään. Meillä kun on lapsiakin, niin ja eihän mikään siis ole edes oikeasti vikana ainakaan monesta muusta näkökulmasta katsottuna.
Nyt olen kuitenkin viimeaikoina alkanut miettiä, että onko vika niinkään siinä että mieheni ei osaa tai halua keskustella kanssani, tai huomioi tarpeeksi minua, vaan että vaadinkohan häneltä jotain mitä hän ei vaan ole? Siis onko kuitenkaan tämä mielestäni minut ulos sulkeva tapa toimia kuitenkaan "väärä" vaan vaadinko vaan häntä muuttumaan vastaamaan sitä kuvaa mikä minulla on parisuhteesta ja hänestä. Jospa pääasiassa ongelmat johtuvatkin siitä, että hän ei vain kertakaikkiaan ole sellainen, kuin olen ajatellut että pitäisi toimia, eikä ilmeisesti hänestä sellaista tule, kun kerran ei 15v jälkeen vielä ole.
Onkohan minulle käynyt niin, että olen mennyt naimisiin mielikuvan, eikä miehen kanssa. Jospa ongelmat johtuvat siitä etten ole kyennyt tunnustamaan tosiasioita...
Eihän tästä kirjoittamastani tietenkään selviä se millaista meidän parisuhteessamme on, eikä se miten kommunikoimme, eikä tämä kerro juurikaan mitään siitä voiko asia olla niinkuin mietin. On kyse niin pitkän ajan asiasta ja jokapäiväisestä elämästä, että vaikea olisi hyvin sitä kirjoittamalla kuvata lyhyesti. Lähinnä puran mieltäni ja mietin josko joku muu on ollut samanlaisen ongelman äärellä.
Olen yhdessäaoloaikanamme yrittänyt saada miestä puhumaan minulle asioista enemmän ja päästämään minut enemmän sisälle omiin ajatuksiinsa ja tekemisiinsä. Joskus kriisissä jopa anonut että menisimme johonkin keskustelemaan, mutta ei hän lähde.
Hän pystyy salaamaan minulta huolestuttavan helposti halutessaan asioita, esim vakavan sairautensa useita kuukausia. Olin todella loukkaantunut, että hän kykeni ja halusi olla kertomatta siitä, ei jakanut asiaa kanssani. Mielestäni puolisoiden pitäisi olla kaksi läheisintä ihmistä keskenään. Tuin häntä tietysti tilanteessa sen selvittyä, mutta pahalta tuntui. Tämä on vain yksi esimerkki.
En enää tiedä mitä minun pitäisi enää ajatella, nyt kun tämä uusi näkökulma on tullut mieleeni. Minusta tuntuu tosi paskalta ja riittämättömältä. En tiedä voinko jatkaa näin loputtomiin, tämä syö minua sisältä vuosi vuodelta enkä enää tunnista itseäni. Mutta en toisaalta kykene tästä poiskaan lähtemään. Meillä kun on lapsiakin, niin ja eihän mikään siis ole edes oikeasti vikana ainakaan monesta muusta näkökulmasta katsottuna.
