olemattomat äidilliset tunteet

[hhelp?]

Esikoiseni syntyin 4kk sitten. Ensimmäiset viikot menivät sumussa, sitten mies aloitti työt joiden takia on viikot pois. Ei mennyt kauaa kun minulla alkoi järkyttävä ahdistus kaikesta, kotona olemisesta, ulos lähtemisestä ja omasta vauvasta. Puhuin tästän ensin muutaman kuukauden ajan miehelle joka vähätteli tunteitani. Kun kerroin että toivon iltaisin etten herää enää aamulla mies vastasi vain "älä nyt viitsi tollaisia puhua." Ei siis todellakaan ottanut todesta näitä ajatuksiani, jotka olivat minulle pelottavan todellisia. Nyt olen hakenut apua, lääkitykset on aloitettu, mutta elämä ahdistaa silti. En voi sietää miestäni joka ei kuunnellut alkuun, eikä vieläkään tunteitani. Lastani kohtaan en tunne laisinkaan äidillisiä tunteita. Tuntuu pahalta toivoa että aikoinaan olisin tehnyt sen abortin jos olisin tiennyt miten kamalaa tämä tulee olemaan. (lapsi siis sai alkunsa vahingossa, me molemmat vanhemmat olemme todella nuoria.)

Onko kenelläkään muulla käynyt näin että ei vain ole mitään äidillisiä tunteita? Tulevatko ne ollenkaan? Inhottavaa kun en tse näe tähän tilanteeseen mitään ratkaisua, niin olisi mukava jos joku saman läpi käynyt voisi kertoa kokemuksiaan.
(pahoittelen epäselvää tekstiä, hiukan vain vaikea keskittyä taas tässä mielentilassa)

 

[astrolabe]

Kärsit synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Oletko lukenut esim. kirjaa nimeltä Heikosti positiivinen? Luultavasti tunteet tulevat myöhemmin.

 

[Samanlaisen äidin tytär]

Oletko harkinnut että antaisit lapsen adoptioon? Kannattaa ajatelle nyt lapsen parasta. Itse olen myös vahinkolapsi eikä mun äiti (eikä isäkään) ollut niin onnekkaita että olisivat tilanteeseen sopeutunut. Ei siis ole ollenkaan varmuutta siitä tuleeko ne tunteet vai ei. Joillekin ei vaan tule.

Olisin siis itse toivonut että olisivat antaneet minut pois, ja olisin päässyt johonkin perheeseen jossa minusta olisi välitetty. Kyllä se rakkaudettomuus lapseen heijastuu tavalla tai toisella. Ihan liian vähän tuodaan esiin tätäkin mahdollisuutta, että ihan oikeasti sen lapsen voi antaa pois JA se useimmiten on sille lapselle(kin) paljon parempi vaihtoehto! Harkitse edes.

 

["-p-"]

Oletko harkinnut että antaisit lapsen adoptioon? Kannattaa ajatelle nyt lapsen parasta. Itse olen myös vahinkolapsi eikä mun äiti (eikä isäkään) ollut niin onnekkaita että olisivat tilanteeseen sopeutunut. Ei siis ole ollenkaan varmuutta siitä tuleeko ne tunteet vai ei. Joillekin ei vaan tule.

Olisin siis itse toivonut että olisivat antaneet minut pois, ja olisin päässyt johonkin perheeseen jossa minusta olisi välitetty. Kyllä se rakkaudettomuus lapseen heijastuu tavalla tai toisella. Ihan liian vähän tuodaan esiin tätäkin mahdollisuutta, että ihan oikeasti sen lapsen voi antaa pois JA se useimmiten on sille lapselle(kin) paljon parempi vaihtoehto! Harkitse edes.

No ei tällaista pidä tässä vaiheessa miettiä! Kuten jo todettua, niin sulla on synnytyksenjälkeinen masennus. Anna itsellesi aikaa ja yritä olla kokematta syyllisyyttä niistä tunteista, joita sulla on. Kerro asioista neuvolassa rehellisesti ja sano, että et pärjää yksin ja tarvitset apua. Hävetä ei tarvitse. Ota aikalisä niiden äidillisten tunteiden suhteen.

 

[kpgkps]

Oletko harkinnut että antaisit lapsen adoptioon? Kannattaa ajatelle nyt lapsen parasta. Itse olen myös vahinkolapsi eikä mun äiti (eikä isäkään) ollut niin onnekkaita että olisivat tilanteeseen sopeutunut. Ei siis ole ollenkaan varmuutta siitä tuleeko ne tunteet vai ei. Joillekin ei vaan tule.

Olisin siis itse toivonut että olisivat antaneet minut pois, ja olisin päässyt johonkin perheeseen jossa minusta olisi välitetty. Kyllä se rakkaudettomuus lapseen heijastuu tavalla tai toisella. Ihan liian vähän tuodaan esiin tätäkin mahdollisuutta, että ihan oikeasti sen lapsen voi antaa pois JA se useimmiten on sille lapselle(kin) paljon parempi vaihtoehto! Harkitse edes.

Sinä et selvästikään osaa nähdä ap:n tilannetta omana tilanteenaan vaan traumojesi vuoksi luulet tilanteen olevan sama kuin teillä oli.
Eiköhän ap:lla tuo ole ohimenevä vaihe ja alkaa kyllä rakastamaan lastaan.

 

["vieras."]

Oletko harkinnut että antaisit lapsen adoptioon? Kannattaa ajatelle nyt lapsen parasta. Itse olen myös vahinkolapsi eikä mun äiti (eikä isäkään) ollut niin onnekkaita että olisivat tilanteeseen sopeutunut. Ei siis ole ollenkaan varmuutta siitä tuleeko ne tunteet vai ei. Joillekin ei vaan tule.

Olisin siis itse toivonut että olisivat antaneet minut pois, ja olisin päässyt johonkin perheeseen jossa minusta olisi välitetty. Kyllä se rakkaudettomuus lapseen heijastuu tavalla tai toisella. Ihan liian vähän tuodaan esiin tätäkin mahdollisuutta, että ihan oikeasti sen lapsen voi antaa pois JA se useimmiten on sille lapselle(kin) paljon parempi vaihtoehto! Harkitse edes.

adoptioon anto ei ole ratkaisu masennuksen hoitoon! ensin hoidetaan itsensä kuntoon ja vasta sitten selväjärkisenä harkitaan tuollaisia ratkaisuja.
ap, äidilliset tunteet voi joskus herätä vasta paljon myöhemmin. olen kuullut äideistä joilla nähä tunteet tullut vasta kun vauvavuosi on ollut takanapäin. se ensimmäinen vuosi on todella rankkaa. kai pääset psykologin kanssa juttelemaan? kyllä ne tunteet sullakin vielä herää.

 

[Bjbjb]

Oletko jutellut ajatuksistasi neuvolassa ?Saattaisit saada ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle tai perhetyöntekijä voisi tulla käymään tietyn ajan ?

 

[hhelp?]

Oletko harkinnut että antaisit lapsen adoptioon? Kannattaa ajatelle nyt lapsen parasta. Itse olen myös vahinkolapsi eikä mun äiti (eikä isäkään) ollut niin onnekkaita että olisivat tilanteeseen sopeutunut. Ei siis ole ollenkaan varmuutta siitä tuleeko ne tunteet vai ei. Joillekin ei vaan tule.

Olisin siis itse toivonut että olisivat antaneet minut pois, ja olisin päässyt johonkin perheeseen jossa minusta olisi välitetty. Kyllä se rakkaudettomuus lapseen heijastuu tavalla tai toisella. Ihan liian vähän tuodaan esiin tätäkin mahdollisuutta, että ihan oikeasti sen lapsen voi antaa pois JA se useimmiten on sille lapselle(kin) paljon parempi vaihtoehto! Harkitse edes.

olen harkinnut, mutta tiedän että katuisin sitä myöhemmin. Lapsella on kuitenkin rakastavat isovanhemmat ja kummit joille en vain voisi tuottaa sitä pettymystä. Elän myös toivossa että lapsen isä ottaisi tyttärensä usein hoitoon kun tässä varmaan kohta eroamme. Sekin kai voisi helpottaa tätä oloa ettei aina tarvitsisi olla lapsessa kiinni..?

 

[hhelp?]

Keskusteluun on sovittu aika. Yksi ongelma lisää on, että en osaa kertoa näitä tuntemuksiani ääneen. Tuntuu vain että on pakko pärjätä kun tähän lähdinkin.

 

[Bush]

Kerroit,että olet nuori. Onko paikkakunnallanne jotain nuorten äitien ryhmää ?

 

["-p-"]

olen harkinnut, mutta tiedän että katuisin sitä myöhemmin. Lapsella on kuitenkin rakastavat isovanhemmat ja kummit joille en vain voisi tuottaa sitä pettymystä. Elän myös toivossa että lapsen isä ottaisi tyttärensä usein hoitoon kun tässä varmaan kohta eroamme. Sekin kai voisi helpottaa tätä oloa ettei aina tarvitsisi olla lapsessa kiinni..?

Voi kulta pieni. En suosittele eroamaan masentuneena. Sussa puhuu nyt selvästi masennus, et sinä. Älä tee tällä hetkellä mitään isoja päätöksiä vaan odota, että olosi paranee. Lupaan, että jossakin vaiheessa helpottaa, kun vain nyt jaksat vaatia itsellesi apua.

T: Itsekin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsinyt.

 

[Jaksua!]

[QUOTE="-p-";29762510]No ei tällaista pidä tässä vaiheessa miettiä! Kuten jo todettua, niin sulla on synnytyksenjälkeinen masennus. Anna itsellesi aikaa ja yritä olla kokematta syyllisyyttä niistä tunteista, joita sulla on. Kerro asioista neuvolassa rehellisesti ja sano, että et pärjää yksin ja tarvitset apua. Hävetä ei tarvitse. Ota aikalisä niiden äidillisten tunteiden suhteen.[/QUOTE]

Nimenomaan näin. Mulla ei ollut edes masennusta, ja silti ne ekat kuukaudet jouduin todella miettimään selvitäänkö me, vauva ja minä, hengissä. Ja meillä oli sentään kovasti odotettu ja toivottu lapsi!
Puolen vuoden kohdalla alkoi jo helpottaa, ja kun päästiin tonne yhdeksän kuukauden kohdalle oltiin kuin eri perhe.

Kun saat nukuttua, eikä tarvitse kokoajan olla vauva kainalossa olo helpottuu. Ja mulla ainakin ne äidilliset tunteet on heränneet hitaaaasti, mutta asiaa helpotti kovasti vauvan kasvu ja vuorovaikutuksen lisääntyminen. Aluksi se oli vaan, noh, vauva. Sellanen aika personaaton. Sitten siitä tuli MEIDÄN vauva. Nykyään toi taapero on ihaninta päällä maan!

 

[Samanlaisen äidin tytär]

[QUOTE="-p-";29762510]No ei tällaista pidä tässä vaiheessa miettiä! Kuten jo todettua, niin sulla on synnytyksenjälkeinen masennus. Anna itsellesi aikaa ja yritä olla kokematta syyllisyyttä niistä tunteista, joita sulla on. Kerro asioista neuvolassa rehellisesti ja sano, että et pärjää yksin ja tarvitset apua. Hävetä ei tarvitse. Ota aikalisä niiden äidillisten tunteiden suhteen.[/QUOTE]

Tottakai jokaista vaihtoehto voi/pitää miettiä! Teidän reaktionne kertoo juuri siitä kuinka iso tabu lapsesta luopuminen on, edes sen mahdollisuudesta ei saisi keskustella. Kun tosiasia nyt vain on että kaikille EI niitä tunteita lasta kohtaan tule, IKINÄ. Se on fakta ja se pitää pystyä sanomaan ääneen.

Silloin kun niin käy, pitäisi jossain kohtaa viheltää peli poikki ja todeta että lapsen on parempi muualla. Tottakai tiedän että ap:n tilanne voi olla eri kuin oman lapsuusperheeni, MUTTA ette voi sulkea silmiänne siltä tosiasialta että on paljon niitäkin perheitä joissa tilanne on sama. En minä samaista tilannetta omaani, ettehän tekään samaista sitä siihen että teillä on ne tunteet heränneet myöhemmin? Siinä voi käydä ihan kummin päin vain. Kukaan ei voi vielä sanoa miten käy, joten vaihtoehdot kannattaa kaikki miettiä läpi.

Ap: kumpi sinulle on tärkeämpää, lapsen onnellinen elämä vai aikuisten kummien/isovanhempien pettymys? JOS jossain vaiheessa on pakko tunnustaa että niitä tunteita vaan ei tule, niin toivon että harkitset sitä adoption mahdollisuutta. Ihan sen lapsen parhaaksi. Ette voi kukaan väittää että lapsen on AINA parempi olla biologisten vanhempien luona, koska niin vain ei ole. Lapsen onnellisuuden pitäisi aina olla tärkeintä, ei se mitä muut sanoo tai se katuisiko ehkä joskus myöhemmin.

 

[hhelp?]

Kerroit,että olet nuori. Onko paikkakunnallanne jotain nuorten äitien ryhmää ?

Onhan täällä ja sitä on suositeltukin. En vain usko että siitä olisi minulle apua, sillä en halua puhua näin henkilökohtaisista asioita kenen tahansa kanssa. Asutaan kuitenkin niin pienellä paikalla että jutut leviävät.

 

[astrolabe]

Tottakai jokaista vaihtoehto voi/pitää miettiä! Teidän reaktionne kertoo juuri siitä kuinka iso tabu lapsesta luopuminen on, edes sen mahdollisuudesta ei saisi keskustella. Kun tosiasia nyt vain on että kaikille EI niitä tunteita lasta kohtaan tule, IKINÄ. Se on fakta ja se pitää pystyä sanomaan ääneen.

Silloin kun niin käy, pitäisi jossain kohtaa viheltää peli poikki ja todeta että lapsen on parempi muualla. Tottakai tiedän että ap:n tilanne voi olla eri kuin oman lapsuusperheeni, MUTTA ette voi sulkea silmiänne siltä tosiasialta että on paljon niitäkin perheitä joissa tilanne on sama. En minä samaista tilannetta omaani, ettehän tekään samaista sitä siihen että teillä on ne tunteet heränneet myöhemmin? Siinä voi käydä ihan kummin päin vain. Kukaan ei voi vielä sanoa miten käy, joten vaihtoehdot kannattaa kaikki miettiä läpi.

Ap: kumpi sinulle on tärkeämpää, lapsen onnellinen elämä vai aikuisten kummien/isovanhempien pettymys? JOS jossain vaiheessa on pakko tunnustaa että niitä tunteita vaan ei tule, niin toivon että harkitset sitä adoption mahdollisuutta. Ihan sen lapsen parhaaksi. Ette voi kukaan väittää että lapsen on AINA parempi olla biologisten vanhempien luona, koska niin vain ei ole. Lapsen onnellisuuden pitäisi aina olla tärkeintä, ei se mitä muut sanoo tai se katuisiko ehkä joskus myöhemmin.

Ööööh. Jos lapsella on paljon rakastavia aikuisia ympärillään kuten ISÄ, isovanhemmat, kummit jne. niin miksi lapsi pitäisi paiskata ventovieraille? Ehdotteletko myös syöpään sairastuneille äideille lastensa viskaamista adoptioon?

 

["Irene"]

Keskusteluun on sovittu aika. Yksi ongelma lisää on, että en osaa kertoa näitä tuntemuksiani ääneen. Tuntuu vain että on pakko pärjätä kun tähän lähdinkin.

Ainut mitä pitää tehdä on yrittää parhaansa, ja siihen yrittämiseen liittyy se että otat nyt kaiken mahdollisen avun vastaan.

Asiat saat kerrottua kun printtaat mukaan tuon aluksi kirjoittamasi tekstin. Jos et saa mitään sanottua annat sellaisenaan kuulijalle käteen.

 

[kpgkps]

Tottakai jokaista vaihtoehto voi/pitää miettiä! Teidän reaktionne kertoo juuri siitä kuinka iso tabu lapsesta luopuminen on, edes sen mahdollisuudesta ei saisi keskustella. Kun tosiasia nyt vain on että kaikille EI niitä tunteita lasta kohtaan tule, IKINÄ. Se on fakta ja se pitää pystyä sanomaan ääneen.

Silloin kun niin käy, pitäisi jossain kohtaa viheltää peli poikki ja todeta että lapsen on parempi muualla. Tottakai tiedän että ap:n tilanne voi olla eri kuin oman lapsuusperheeni, MUTTA ette voi sulkea silmiänne siltä tosiasialta että on paljon niitäkin perheitä joissa tilanne on sama. En minä samaista tilannetta omaani, ettehän tekään samaista sitä siihen että teillä on ne tunteet heränneet myöhemmin? Siinä voi käydä ihan kummin päin vain. Kukaan ei voi vielä sanoa miten käy, joten vaihtoehdot kannattaa kaikki miettiä läpi.

Ap: kumpi sinulle on tärkeämpää, lapsen onnellinen elämä vai aikuisten kummien/isovanhempien pettymys? JOS jossain vaiheessa on pakko tunnustaa että niitä tunteita vaan ei tule, niin toivon että harkitset sitä adoption mahdollisuutta. Ihan sen lapsen parhaaksi. Ette voi kukaan väittää että lapsen on AINA parempi olla biologisten vanhempien luona, koska niin vain ei ole. Lapsen onnellisuuden pitäisi aina olla tärkeintä, ei se mitä muut sanoo tai se katuisiko ehkä joskus myöhemmin.

Ensin yritetään KAIKKI muut keinot, sitten ehkä voi miettiä pitäisikö lapsesta luopua.
Mutta ihmiselle, joka luultavasti on masentunut, ei pidä tulla selittämään 'anna lapsesi pois, olet huono äiti'.
Ap ei ole se sun äitisi joka ei rakastanut sua, älä siis ap:hen pura tunteitasi vaan puhu sille äidilles.

Sitäpaitsi se, että lapsi annetaan adoptioon tai sijaisperheeseen, ei todellakaan takaa lapsen onnellisuutta. Adoptio/sijaisperheitäkin on kaikenlaisia joten lapsi voi joutua vielä huonompaan paikkaan.
Ihana kuvitelma että lapsella on loppuelämä ihana ja onnellinen kun annetaan pois...

 

["-p-"]

Tottakai jokaista vaihtoehto voi/pitää miettiä! Teidän reaktionne kertoo juuri siitä kuinka iso tabu lapsesta luopuminen on, edes sen mahdollisuudesta ei saisi keskustella. Kun tosiasia nyt vain on että kaikille EI niitä tunteita lasta kohtaan tule, IKINÄ. Se on fakta ja se pitää pystyä sanomaan ääneen.

Silloin kun niin käy, pitäisi jossain kohtaa viheltää peli poikki ja todeta että lapsen on parempi muualla. Tottakai tiedän että ap:n tilanne voi olla eri kuin oman lapsuusperheeni, MUTTA ette voi sulkea silmiänne siltä tosiasialta että on paljon niitäkin perheitä joissa tilanne on sama. En minä samaista tilannetta omaani, ettehän tekään samaista sitä siihen että teillä on ne tunteet heränneet myöhemmin? Siinä voi käydä ihan kummin päin vain. Kukaan ei voi vielä sanoa miten käy, joten vaihtoehdot kannattaa kaikki miettiä läpi.

Ap: kumpi sinulle on tärkeämpää, lapsen onnellinen elämä vai aikuisten kummien/isovanhempien pettymys? JOS jossain vaiheessa on pakko tunnustaa että niitä tunteita vaan ei tule, niin toivon että harkitset sitä adoption mahdollisuutta. Ihan sen lapsen parhaaksi. Ette voi kukaan väittää että lapsen on AINA parempi olla biologisten vanhempien luona, koska niin vain ei ole. Lapsen onnellisuuden pitäisi aina olla tärkeintä, ei se mitä muut sanoo tai se katuisiko ehkä joskus myöhemmin.

Tällaisia päätöksiä ei todellakaan tehdä siinä vaiheessa, kun masennus on akuuttia. Ja aloittajan tekstin perusteella voi jo otsaluullaankin nähdä, että hän on masentunut. Eri asia on sitten, kun on ollut masennuksesta kuivilla jo jonkin aikaa, mutta luulen, että vauvan kasvaminen ja masennuksen helpottaminen myös tuovat ne positiivisemmat tunteet esiin.

 

[Huhuja]

Voithan vaikka kirjoittaa tuntemuksistas.jos se on luontaisempaa sinulle. Ja on hyvä,että olet hakenut itsellesi apua. Oletko aikaisemmin käynyt missään psyk.sairaanhoitajalla tms.? Jos olet, niin voisit yrittää saada ajan sinne.

 

[bnkk]

Nii... no... se alku voi muutenkin olla aivan kauheeta. Ja sulla on tossa niin monta asiaa päällekäin..ehkä suurinpana petetyksi tulemisen tunne, mies ei tajunnut/tajua tukea kun sitä ehkä eniten tarviisit.. mutta tuskinpa hänellä on mitään tietoa/ymmärrystä mitä ajattelet.. minua harmittaa että teidät on jätetty tuollein pärjäämään kahdestaan kaikkien tunteiden kanssa.
Itsellä tehtiin hätäsektio..lapsi oli ihana nyytterö. Tunsinko OMAKSENI? -en. Suutuinko yöllä itkuihin? Suutuin. Menetinkö täysin hermoni miehen avuttomuuteen. -Menetin.
Pari kuukautta sitten imettäessäni tuli mistä lie yhtäkkiä ajatus mieleeni, että Vooooi, voisiko minullakin todella olla lapsi??
Hellyyden tunne läikähti, mutta huom vieläkään en spontaanisti ajatellut, että tämä todella on minun lapsi, minulla on lapsi. Vaikka siis ikinä en pois enää antais, mikään ei tunnu kauheammalta kuin se kun tuohon lapseen sattuu (rokotukset, lääkäri käynnit, flunssat, loukkaantumiset). Ymmärrän täysin että hän on mieheni lapsi, minun? En osaa ajatella että kenenkään muunkaan antaisin häntä (enää ainakaan) lohduttaa. Olenko oppinut pitämään lapsen puolia, kyllä!
Ei ne vaaleanpunaiset tunteet ryöpsähdä kaikille heti, tämän tiesin itsekin etukäteen. Vasta palstoja lukiessani ymmärsin, että siinä voi helposti mennä vuosikin. Niin meni.
Meidän lapsi on nyt 1,5v.

 

["Ronja"]

Onhan täällä ja sitä on suositeltukin. En vain usko että siitä olisi minulle apua, sillä en halua puhua näin henkilökohtaisista asioita kenen tahansa kanssa. Asutaan kuitenkin niin pienellä paikalla että jutut leviävät.

Mä kävin jossain vauvojen äidit -ryhmässä vaikka se aluksi kuulosti ihan hirveältä siinä kaikessa ahdistuksessa. Ajattelin että en halua kertoa omista ongelmista enkä todellakaan halua kuulla miten helvetin ihanaa muilla vauva-aika on.

Menin kuitenkin ja olin tooodella tyytyväinen. Vaikken aluksi jaksanut oikein mitään sanoa tuulettuivat omat ajatukset kuitenkin siitä kun kuuntelin muiden juttuja. Oli helpottava kuulla että muillakin ajatukset kiersivät samaa kehää ja tunsivat samanlaista riittämättömyyttä.

Plus että ihan käytännön vauvanhoitovinkkejä tuli rutkasti.

 

[hallittu kaaos]

Tottakai jokaista vaihtoehto voi/pitää miettiä! Teidän reaktionne kertoo juuri siitä kuinka iso tabu lapsesta luopuminen on, edes sen mahdollisuudesta ei saisi keskustella. Kun tosiasia nyt vain on että kaikille EI niitä tunteita lasta kohtaan tule, IKINÄ. Se on fakta ja se pitää pystyä sanomaan ääneen.

Silloin kun niin käy, pitäisi jossain kohtaa viheltää peli poikki ja todeta että lapsen on parempi muualla. Tottakai tiedän että ap:n tilanne voi olla eri kuin oman lapsuusperheeni, MUTTA ette voi sulkea silmiänne siltä tosiasialta että on paljon niitäkin perheitä joissa tilanne on sama. En minä samaista tilannetta omaani, ettehän tekään samaista sitä siihen että teillä on ne tunteet heränneet myöhemmin? Siinä voi käydä ihan kummin päin vain. Kukaan ei voi vielä sanoa miten käy, joten vaihtoehdot kannattaa kaikki miettiä läpi.

Ap: kumpi sinulle on tärkeämpää, lapsen onnellinen elämä vai aikuisten kummien/isovanhempien pettymys? JOS jossain vaiheessa on pakko tunnustaa että niitä tunteita vaan ei tule, niin toivon että harkitset sitä adoption mahdollisuutta. Ihan sen lapsen parhaaksi. Ette voi kukaan väittää että lapsen on AINA parempi olla biologisten vanhempien luona, koska niin vain ei ole. Lapsen onnellisuuden pitäisi aina olla tärkeintä, ei se mitä muut sanoo tai se katuisiko ehkä joskus myöhemmin.

En usko, että ap:n kannattaa vielä moista harkita. Minulla ei edes ollut masennusta, mutta kyllä löysin sen äidillisen puoleni pikkuhiljaa ja aloin tosissaan nauttia siitä äitiydestä vasta 7kk kohdalla. 4kk kohdalla tajusin että kyllähän minä oikeasti tuota lasta rakastan. Se alku meni sellaisena suorittamisena ja rutiinina, toisaalta uuteen elämään totutteluna. Ei siinä tilanteessa kannata mitään isoja päätöksiä tehdä.

 

[Samanlaisen äidin tytär]

Ööööh. Jos lapsella on paljon rakastavia aikuisia ympärillään kuten ISÄ, isovanhemmat, kummit jne. niin miksi lapsi pitäisi paiskata ventovieraille? Ehdotteletko myös syöpään sairastuneille äideille lastensa viskaamista adoptioon?

Isää ei ilmeisesti hirveästi kiinnosta, ja ei ole tietoa paljonko niiltä isovanhemmilta oikeasti huomiota ja välittämistä tulee. Tottakai nämä paikkaa paljon jos ovat tiiviisti mukana elämässä, mutta ei ne välittävää vanhempaa/äitiä korvaa.

Ehdottelen adoptioon ANTAMISTA (miksi lapsi pitäisi viskata?!?) kaikille, jotka eivät rakasta lapsiaan. Vielä ei voi tietää paraneeko ap:n tunnetila vai ei, joten ei voi tietää alkaako hän rakastaa lasta vai ei. En sanonut että lapsi pitää HETI antaa pois, vaan että sitä vaihtoehtoa kannattaa MIETTIÄ.

Ehdotatko sinä että kaikkien lapsen pitää asua biologisten vanhempiensa luona, vaikkeivat vanhemmat osaisi antaa lapsille rakkautta ja välittämistä?

 

["Wieras"]

Hei sun vauva on vasta 4kk vanha, ja sun kropassa myllertää edelleen kaikki hormoonit. Plus väsymys, oman ajan puute ym. siihen päälle.

Kyllä se siitä tasottuu kun vauva kasvaa, voi toki olla että helpottaa vasta kun vauvavuosi on ohi. Nyt ihan ensimmäiseksi hyväksyt tilanteen mikä teillä nyt on, teillä on vauva, ja elämä muuttuu sen myötä aivan toisenlaiseksi.

 

[Samanlaisen äidin tytär]

Ensin yritetään KAIKKI muut keinot, sitten ehkä voi miettiä pitäisikö lapsesta luopua.
Mutta ihmiselle, joka luultavasti on masentunut, ei pidä tulla selittämään 'anna lapsesi pois, olet huono äiti'.
Ap ei ole se sun äitisi joka ei rakastanut sua, älä siis ap:hen pura tunteitasi vaan puhu sille äidilles.

Sitäpaitsi se, että lapsi annetaan adoptioon tai sijaisperheeseen, ei todellakaan takaa lapsen onnellisuutta. Adoptio/sijaisperheitäkin on kaikenlaisia joten lapsi voi joutua vielä huonompaan paikkaan.
Ihana kuvitelma että lapsella on loppuelämä ihana ja onnellinen kun annetaan pois...

Ensinnäkin, en ole kehottanut antamaan lasta pois enkä ole sanonut että ap on huono äiti. Opettele lukemaan.

Äläkä yritä psykologisoida, en tietenkään luule että ap on mun äiti! Mitä helvettiä oikeasti?! Toin vain oman kokemukseni esille siksi, että JOSKUS on todellakin parempi antaa se lapsi pois. Näin olisi ollut minun tapauksessani ja näin VOI olla ap:n tapauksessa. En todellakaan usko että olen se ainutkertainen tapaus universumissa.

Adoptio ei takaa onnellista lapsuutta, mutta rakkaudeton lapsuus takaa onnettoman lapsuuden. Minusta parempi valita se vaihtoehto jossa onnellisuuteen on edes mahdollisuus.