H
hhelp?
Vieras
Esikoiseni syntyin 4kk sitten. Ensimmäiset viikot menivät sumussa, sitten mies aloitti työt joiden takia on viikot pois. Ei mennyt kauaa kun minulla alkoi järkyttävä ahdistus kaikesta, kotona olemisesta, ulos lähtemisestä ja omasta vauvasta. Puhuin tästän ensin muutaman kuukauden ajan miehelle joka vähätteli tunteitani. Kun kerroin että toivon iltaisin etten herää enää aamulla mies vastasi vain "älä nyt viitsi tollaisia puhua." Ei siis todellakaan ottanut todesta näitä ajatuksiani, jotka olivat minulle pelottavan todellisia. Nyt olen hakenut apua, lääkitykset on aloitettu, mutta elämä ahdistaa silti. En voi sietää miestäni joka ei kuunnellut alkuun, eikä vieläkään tunteitani. Lastani kohtaan en tunne laisinkaan äidillisiä tunteita. Tuntuu pahalta toivoa että aikoinaan olisin tehnyt sen abortin jos olisin tiennyt miten kamalaa tämä tulee olemaan. (lapsi siis sai alkunsa vahingossa, me molemmat vanhemmat olemme todella nuoria.)
Onko kenelläkään muulla käynyt näin että ei vain ole mitään äidillisiä tunteita? Tulevatko ne ollenkaan? Inhottavaa kun en tse näe tähän tilanteeseen mitään ratkaisua, niin olisi mukava jos joku saman läpi käynyt voisi kertoa kokemuksiaan.
(pahoittelen epäselvää tekstiä, hiukan vain vaikea keskittyä taas tässä mielentilassa)
Onko kenelläkään muulla käynyt näin että ei vain ole mitään äidillisiä tunteita? Tulevatko ne ollenkaan? Inhottavaa kun en tse näe tähän tilanteeseen mitään ratkaisua, niin olisi mukava jos joku saman läpi käynyt voisi kertoa kokemuksiaan.
(pahoittelen epäselvää tekstiä, hiukan vain vaikea keskittyä taas tässä mielentilassa)