okei, on mulla joku syömishäiriö..

[Tunnevammanen]

Aina oon ollu "tunnesyöppö" ja syömisaet muutenkin sitä tai tätä, joskus ei mitään..

Ekaa päivää oli lapsi tutustumassa päikyssä (pari tuntia). Mulle hoidon alkaminen on kova paikka ja käsittelen sitä näköjään syömällä..
Tulin siis kotiin kaupan kautta kainalossa pussillinen sipsejä, suklaalevy ja litra jätskiä.. vetäsin kaikki naamariin yhdellä istumalla ja lähdinkin siitä suoraan hakemaan lasta hoitopaikasta.

Oikeesti ei voi olla totta! Mikä mulla on oikeen, kun en osaa tunteitani näköjään kanavoida kun ruokaan.. nyt mä sen huomaan itsekin selvästi, muut siitä onkin jo joskus huomautelleet..
Painon kanssa ei oo ongelmaa, pään kanssa kai sitten sitäkin enemmän.

Onko täällä ketään samanmoista? Tai ees jotain vertaisapua tarjolla? Mulla on kamala stressi nyt kaikesta, hirvee olo vaan :´(

 

[NewArtRiot]

:hug:
Mullekin ihan tuttua menneisyydestä. Taistelua on vieläkin anoreksian ja bulimian välillä. Mulla auttoi kuntoilu, vei ajatukset pois ruuasta. Tai jokin muu kiva harrastus vois olla paikallaan.

 

[apuva]

mun pitäis lähtee kuukauden päästä töihin ja mä stressaan jo nyt sitä hoitoon viemistä vaikka meille ei ole vielä ilmotettu paikkaakaan... kyllä se siitä, uskosin et se on silti kovempi paikka meille vanhemmille kun lapselle...

 

[neiti Dina]

jostain luin ihan vasta että kaikilla jotka syö herkkuja/napostelee, on jonkin asteinen "syömishäiriö". Eli sillä ruualla korvataan jotain, eikä todellakaan aina tietoisesti. Itse olen huomannut että iltaisin kun lapsi menee nukkumaan, olis hyvää aikaa olla miehen kans kaksistaan, niin ei tapahdu joten sitä mielihyvää hakee sitten muualta. Silloin herkut maistuu.

 

[Kristen]

Joo, mä olen tunnesyöppö! aina kun on hankala olo, mä syön ja sen takia varmaan tää paino ei ole ihan ihannerajoissa... JA pahemmaks on tehnyt nyt se, että tunnen kauheeta omantunnontuskaa, kun pistän suuhuni jotain, ja siltikin syön
Aloin laihuttamaan, ja katson todella tarkkaan mitä syön ja miten syön viikolla, joten se sai tota lohtusyömistä vähän hillittyä, mutta se syyllisyyden tunne jäi syömisestä. Ja edelleenkin, kun on todella hankala hetki, sorrun syömään.
Tätä on ollut mulla ihan teinistä asti ja vasta nyt olen alkanut epäilemään jonkin sortin syömishäiriötä :ashamed:

 

[ap]

:hug:
Mullekin ihan tuttua menneisyydestä. Taistelua on vieläkin anoreksian ja bulimian välillä. Mulla auttoi kuntoilu, vei ajatukset pois ruuasta. Tai jokin muu kiva harrastus vois olla paikallaan.

Joo, välillä onnistunkin kuntoilemaan säännöllisesti.. mut sitten jos tuleekin jotain ettei esim. lenkille lähtö onnistu, mun ote jotenkin herpaantuu ja sit se jää..

Välillä myös onnistuu terveellisesti syöminen. Tai jos totta puhutaan, ei kai se terveellistä ole: on aikoja kun syön oikeesti todella kurinalaisesti, enkä salli itelleni mitään lipsumisia.. jotenkin tuntuu, et sillon on tunteet kontrollissa.

Tää on vaan nyt tosi tiukka paikka, tää lapsesta "irrottautuminen" (vaikka hoitajat kerto kyllä että todella hyvin oli mennyt, eikä edes itku tullut kun hoitoon jätin)
Onko kukaan saanu apua vastaavanan syömiseen ja mitenkä?

Kiitos kun vastailitte

 

[-]

Mä syön ahdistukseen ja stressiin. Mitä vaikeampia päätöksiä, niin sitä enemmän syön.

 

[ap]

Tätä on ollut mulla ihan teinistä asti ja vasta nyt olen alkanut epäilemään jonkin sortin syömishäiriötä :ashamed:

Mulla on vähän sama, että nyt vanhempana tuntee itsensä paremmin ja tosiaan huomaa itsekin et kaikki ei ole nyt hyvin.

 

[ap]

Nyt mietin täällä, et kerronko miehelle kun tulee kotiin.. vai piilotanko roskat.
Hävettää tosi paljon sanoa sille tästä

 

[neiti Dina]

Nyt mietin täällä, et kerronko miehelle kun tulee kotiin.. vai piilotanko roskat.
Hävettää tosi paljon sanoa sille tästä

mulla ei tosta ole kokemusta mut tuntuis että olis parempi kertoa. Ehkä sä saat konkretisoitua ja tosiaan iskostettua asian itselleskin kun sanot sen ääneen toiselle. Siihen voi sitten olla helmpompi kiinnittää huomiota jatkossa, tai hakea apua jne. Tukea varmasti tarvitset kuitenkin.

 

[Kristen]

Nyt mietin täällä, et kerronko miehelle kun tulee kotiin.. vai piilotanko roskat.
Hävettää tosi paljon sanoa sille tästä

Voithan sä sille sanoa... Josko ottais tosissaan ja sitä kautta saisit apua?
Meillä mies ei ymmärrä tollasia ollenkaan, ei sitten yhtään! Vaikka oon sille suoraan sanonut. Eli siis saan syödä sen nähden ihan miten vaan ja se ei välitä

 

[ap]

Nyt mietin täällä, et kerronko miehelle kun tulee kotiin.. vai piilotanko roskat.
Hävettää tosi paljon sanoa sille tästä

mulla ei tosta ole kokemusta mut tuntuis että olis parempi kertoa. Ehkä sä saat konkretisoitua ja tosiaan iskostettua asian itselleskin kun sanot sen ääneen toiselle. Siihen voi sitten olla helmpompi kiinnittää huomiota jatkossa, tai hakea apua jne. Tukea varmasti tarvitset kuitenkin.

Kiitti kannustuksesta. Ehkä ois parempi kertoa, en mä osaa valehdellakaan.

 

[ap]

Nyt mietin täällä, et kerronko miehelle kun tulee kotiin.. vai piilotanko roskat.
Hävettää tosi paljon sanoa sille tästä

Voithan sä sille sanoa... Josko ottais tosissaan ja sitä kautta saisit apua?
Meillä mies ei ymmärrä tollasia ollenkaan, ei sitten yhtään! Vaikka oon sille suoraan sanonut. Eli siis saan syödä sen nähden ihan miten vaan ja se ei välitä

Katotaan, ymmärtääkö täälläkään.. voi olla että aattelee näiden olevan taas näitä mun höpötyksiä.
mä kyllä ite oon sitä mieltä, et jotain tarvii tehdä.

 

[KiiWi]

Minä syön kanssa sillon jos on huolia stressiä. Viime aikoina on ollu paljonkin ja syön oikeastaan koko ajan

Koko ajan aikomuksena aloittaa taas kuntoilu, sillon kun harrastin, söin järkevästi.

Muita huomioita tehny, eristäydyn ystävistäni ja muutenkin hyvin epäsosiaalinen ja melko pahalla päällä. kireä. mies sanoo välistä maaniseksi kun alan touhuta jotain enkä näe enkä kuule mitään.

mulla on silti ihan kivaa ja eikö se oo kivaa että on kivaa