N
NiinaMaria
Vieras
Pikkuhiljaa ajattelin tänne taas tulla. Poistuin täältä noin reilu puolitoista vuotta sitten kun aloin odottamaan kauan haaveiltua esikoistani.
Tänne on tullut niiiin paljon uusia ketjua etten nyt sitten tiedä minne kuulun tai mistä alottaisin
Jos voisitte auttaa.
Kerron lyhyesti minun tarinani:
Eli 2007 kesällä tein ihanan positiivisen rakaustestin. Olimme avomiehen kanssa yrittäneet puolivuotta tuloksetta ja oltiin niiiiiiin iloisia. Ikä alkoi tulla vastaan, tai no vastaan ja vastaan, mutta olin iste vahvasti sitä mieltä että ennen kolmekymppisiä esikoinen olisi tervetullut. Nyt me molemmat 26v.
Raskaus eteni ihanteellisesti. Rv8 oli eka neuvola ja ultra: syke oli ja kaikki hyvin.
Pahoinvointia en tuntenut ollenkaan. Ja hyvä niin, ajattelin silloin. rv12 sitten oli seuraava käynti ja edelleen näytti kaikki olevan kunnossa. Kuunneltiin dopplerilla sydänääniä ja oi että sitä iloa, kun se syke sitten kuului. Aloimme raottaa salaisuuksienverhoa sukulaisille, vanhemmille ja työkavereillekkin. Onnitteluita tuli paljon. Syksyyn eteni sitten tuo kesä ja maha alkoi jo näkyä hyvin. Kun melko laiha olen. Kampetta ostettiin pikkuiselle ja lastenhuonetta alettiin laittamaan kun viikkoja oli jo reilusti 20... Samoilla viikoilla selvisi että pieni tyttö sieltä olisi tulossa. Onni oli suunnaton. Ekat potkut tuntui ja liikkeet. Huoneen takaseinä maalattiin vaaleanpunaiseksi, aika haalealla maalilla ja sitten ikkunan pielet itse maalasin lilaksi. Niin intona olin ja halusin kaiken olevan täydellistä
Vaatteita tuli paljon kerättyä ja lelujakin. Laskettu aika olisi tammikuun 15pvä. Lokakuun puolessa välissä sitten oli normaali neuvola käynti. Kerroin oloni olevan välillä hieman heikko ja että pyörrytti usein. Rautatabletti annosta lisättiin ja sitten siirryttiin uä huoneeseen, koska neuvolalla oli oma sellainen. Ruukattiin monesti siellä käydä. Makasin siinä hoitopöydällä ja katseltiin miehen kanssa ruutuun. Täti hieman ihmeissään käänteli ja väänteli vekotinta ja harmitteli kun ei osannut kunnolla säätää näkyvyyttä. Pyysi sitten lääkärin avuksi. Lääkäri kumartui katsomaan ruutua ja yritti etsiä kohtaa pyöreästä mahastani. Hän totesi vakavana että "valitan, en löydä sydänääniä". En osannut sanoa mitään. Mies käski katsoa lisää ja että emme poistu ennenkun näkyy jotain. "sikiö ei liiku ja sykettä ei näy. Olen pahoillani". Sanoi lääkäri ja olimme sitten ihan hiljaa. Pieni tyttäremme Emma Ilona syntyi käynnistetyllä synnytyksellä päivä tuon neuvolakäynnin jälkeen. Sain nähdä tytön kerran ja annoin suukon otsalle. Isä piti tyttö sylissäkin, minä en pystynyt.
Tästä on nytten hieman yli vuosi aikaa ja me rohkenettiin yrittämään uudestaan. Kauhean tumma varjo seuraa silti koko ajan. Enkä varmasti tule seuraavaa mahdollista raskautta tuntemaan samallalailla, vaan koko ajan pitää olla varpaillaan. Mutta perheen me haluamme ja toiveet on korkealla. Ehkä meitä onnistaa, ehkä ei. Se ei ole meidän päätettävissämme.
Eteenpäin on päästy ja minusta olemme pärjänneet todella hyvin. Nyt voimme koittaa uudestaan.
Tänne on tullut niiiin paljon uusia ketjua etten nyt sitten tiedä minne kuulun tai mistä alottaisin
Jos voisitte auttaa.Kerron lyhyesti minun tarinani:
Eli 2007 kesällä tein ihanan positiivisen rakaustestin. Olimme avomiehen kanssa yrittäneet puolivuotta tuloksetta ja oltiin niiiiiiin iloisia. Ikä alkoi tulla vastaan, tai no vastaan ja vastaan, mutta olin iste vahvasti sitä mieltä että ennen kolmekymppisiä esikoinen olisi tervetullut. Nyt me molemmat 26v.
Raskaus eteni ihanteellisesti. Rv8 oli eka neuvola ja ultra: syke oli ja kaikki hyvin.
Pahoinvointia en tuntenut ollenkaan. Ja hyvä niin, ajattelin silloin. rv12 sitten oli seuraava käynti ja edelleen näytti kaikki olevan kunnossa. Kuunneltiin dopplerilla sydänääniä ja oi että sitä iloa, kun se syke sitten kuului. Aloimme raottaa salaisuuksienverhoa sukulaisille, vanhemmille ja työkavereillekkin. Onnitteluita tuli paljon. Syksyyn eteni sitten tuo kesä ja maha alkoi jo näkyä hyvin. Kun melko laiha olen. Kampetta ostettiin pikkuiselle ja lastenhuonetta alettiin laittamaan kun viikkoja oli jo reilusti 20... Samoilla viikoilla selvisi että pieni tyttö sieltä olisi tulossa. Onni oli suunnaton. Ekat potkut tuntui ja liikkeet. Huoneen takaseinä maalattiin vaaleanpunaiseksi, aika haalealla maalilla ja sitten ikkunan pielet itse maalasin lilaksi. Niin intona olin ja halusin kaiken olevan täydellistä
Vaatteita tuli paljon kerättyä ja lelujakin. Laskettu aika olisi tammikuun 15pvä. Lokakuun puolessa välissä sitten oli normaali neuvola käynti. Kerroin oloni olevan välillä hieman heikko ja että pyörrytti usein. Rautatabletti annosta lisättiin ja sitten siirryttiin uä huoneeseen, koska neuvolalla oli oma sellainen. Ruukattiin monesti siellä käydä. Makasin siinä hoitopöydällä ja katseltiin miehen kanssa ruutuun. Täti hieman ihmeissään käänteli ja väänteli vekotinta ja harmitteli kun ei osannut kunnolla säätää näkyvyyttä. Pyysi sitten lääkärin avuksi. Lääkäri kumartui katsomaan ruutua ja yritti etsiä kohtaa pyöreästä mahastani. Hän totesi vakavana että "valitan, en löydä sydänääniä". En osannut sanoa mitään. Mies käski katsoa lisää ja että emme poistu ennenkun näkyy jotain. "sikiö ei liiku ja sykettä ei näy. Olen pahoillani". Sanoi lääkäri ja olimme sitten ihan hiljaa. Pieni tyttäremme Emma Ilona syntyi käynnistetyllä synnytyksellä päivä tuon neuvolakäynnin jälkeen. Sain nähdä tytön kerran ja annoin suukon otsalle. Isä piti tyttö sylissäkin, minä en pystynyt.
Tästä on nytten hieman yli vuosi aikaa ja me rohkenettiin yrittämään uudestaan. Kauhean tumma varjo seuraa silti koko ajan. Enkä varmasti tule seuraavaa mahdollista raskautta tuntemaan samallalailla, vaan koko ajan pitää olla varpaillaan. Mutta perheen me haluamme ja toiveet on korkealla. Ehkä meitä onnistaa, ehkä ei. Se ei ole meidän päätettävissämme.
Eteenpäin on päästy ja minusta olemme pärjänneet todella hyvin. Nyt voimme koittaa uudestaan.
